Pienet

Pienet III - Helmikuu 2012

29.02.2012


She Walks Alone EWC: She Walks Alone (EP)

Helsinkiläinen EWC (Electric Wheelchair) on perustettu pari vuotta sitten. Yhtye on kirjoittanut jo paljon biisejä, ja kieltämättä nelibiisiseltä She Walks Alone -EP:ltä välittyy tekemisen meininki. Melodisen laidan punk rockia soittava nelikko tekee jämäkkää, riffien hyvin tukemaa kevyttä punkrockia, joka kaartelee ajoin aika popistikin.

EP:n parhaat lyömäaseet ovat sen hitaasti, mutta kuin vakuuttaen mieleenpainuvat koukut sekä hyvä-ääninen laulaja. Aloituskappale She Walks Alonen tahmea alku hämää, koska muuten tarjolla on menevää, runsaasta harjoittelusta ja/tai keikkailusta sulavoituneen yhtyeen mellastusta. Kivoja harmonioita tukee rouhea kitarointi, ja – kun julkaisuun pääsee sisällä – ei viitsi valittaa oikein mistään. Ehkä kuitenkin siitä, että vaikka EP 2012 on selvä työvoitto ja mainio suoritus, kaipaisi EWC lisää omaa väriä palettiinsa.

Jani Ekblom


Fresh Plastics NHL95 Fresh Plastics / NHL95: Split (EP)
Pop-poo / FP

Jo vuosia yhdessä soittanut Fresh Plastics osoittaa luotettavuuden merkkejä. NHL95:n kanssa julkaistu splittikasetti on vakaata, jokseenkin yksinkertaista, mutta erittäin toimivan melodista punk rock -kaahausta. Mess pyytää vähän koukistelemaan polvia, mutta muuten viiden biisin A-puoli on suoraviivaista tahkoa. Terävimpänä joukosta esiin nousevat perinnetarkka 2500 Reasons ja rohkea Brothers, vaikka moitteen sijaa ei muuallakaan ole.

NHL95 on todettu hyväksi yhtyeeksi jo aiemmin. Splitin kääntöpuoli on tanakka ja ensipuolta melodisempi, ja pop-punkin huomasta ojennellaan uskaliaasti myös alt.rockin puolelle. San Fransisco sekä Dead Girl ovat molemmat vetäviä, koskettavia ja tyylikkäitä kappaleita, joita ei heikennä lainkaan niiden välissä oleva, välisoitonomainen vauhtipala Miami Vice. NHL95:ssä tuntuu olevan haavoille altis sisus, jonka ympärille on kasvanut jo Sur-rurin mieleen tuovaa kuorta. Että nämä kolme biisiä ovat ylijäämiä Living Letdown -EP:n äänityksistä, osoittaa kuinka laadukkaasta yhtyeestä on kyse.

Jani Ekblom


Liian kaunis Laura George: Liian kaunis Laura

Pienieleisen romanttismelankolista syna/pianopoppia soittava George on perustettu kääntämään ranskalaisen George -herran Suomessa ja Suomelle tekemiä biisejä suomeksi. Duon muodostavat herrat Tuomas ja Leo, joiden pienesti hivelevät kappaleet kääntävät uskollisesti suomalaisneitojen ihastelua ensimmäiselle kotimaiselle. Liian kaunis Laura sykkii raukealla synapopilla pienesti kimallellen, kun taas salaisuuksia pitelevä Leena kakkosraidalla Kirjoita minulle tuodaan esiin intiimimmällä pianohaaveilulla, uneliaasti kaartavalla mollilla. Kaiken kaikkiaan Georgen kappaleet ja duon niistä tekemä jälki on erittäin mukavaa kuultavaa, vaikka raukeuden takia jäädäänkin hiukan paikalleen fiilistelemään. Kuinkahan paljon tätä materiaalia mahtaa riittää?

Ilkka Valpasvuo


Human Waste Disposal Unit: Garage Unleashed the Anger

Human Waste Disposal Unit on bändin nimenä outo, mutta eipä ole simppeliä näiden herrain luoma metallikaan. Vajaa vuosi sitten omakustanteena julkaistu Bullshit Detector pisti kollega Leskisen pähkäilemään metallisen kierouden edessä, eikä savolaisten mutkikas multimetalli ole helppoa sulattaa pienemmissäkään annoksissa.

Viisi kappaletta ja noin kaksikymmentäneljä minuuttia modernia, progehtavaa, äkkiväärää ja raskasta metallia tuo ensin mieleen jotain, mikä voisi syntyä Meshuggahin, Ismo Alangon ja Deathin kolarista, jossa kenenkään jäseniä ei voisi enää erottaa hakkeluksen seasta. Sinne tänne loikkivat kappaleet flirttailevat satunnaisesti myös perinteisen melodisen heavyrockin kanssa, mikä ilmenee lähinnä melodioissa sekä melodisessa laulussa, joka muistuttaa kaiken kukkuraksi vielä monin paikoin lausuntaa.

Joka biisillä on ideansa, mutta ryhmän selvin ongelma on materiaalin puuroutuminen liian monen yksityiskohdan kierouttaessa päävision. Näistä aineksista olisikin saanut kaksin verroin kipaleita, joten nyt kannattaa joko karsia tai sitten sovitustaidon pitää kehittyä huimasti, jotta vastaisuudessa tuhti metallipuuro vaihtuisi maistuviin metallifileisiin.

Mika Roth


Escape MindMirror: Fifteen Years / Liquid Society: Escape

Splitti-sinkut ovat harvinaistuneet cd-aikana, mutta nyt tällainen kummallisuus on käsissä, kun kaksi seinäjokelaista metallibändiä ovat ryhtyneet yhteistyöhön. Kummaltakin ryhmältä kuullaan yksi kipale, mutta ei anneta pienten tuliannosten häiritä.

MindMirror on ennestään tuttu nimi, sillä bändin viimekesäinen Daily Dose -EP oli kelpo taidonnäyte. MindMirror on kaksikosta selvästi se rokimpi ryhmä, jonka metallissa on vahvaa 70- ja 80-lukujen perintöä. Fifteen Years jyrisee ja muriseekin lupaavasti melodiansa ympärillä, mutta kun koittaa kertosäkeen paikka tuntuu punainen lanka katoavan käsistä. Biisin sinänsä toimivat osat eivät vain toimi yhdessä oikein kunnolla, eivät ainakaan tällä sovituksella, joten lopputulos on puolittainen huti.

Naislauluvetoista melodista kevytmetallia hard rock vaikutteilla soittava Liquid Society ei ole aiemmin käynyt tutuksi, mutta Escape –siivun perusteella bändin liikkeitä kannattaa seurata tästedes tarkemmin. Riffit ja laulumelodia istuvat yhteen ja mielleyhtymät gootahtavaa metallia esittäviin norjalaisbändeihin nousevat nopeasti mieleen, mikä on siis vain hyvä asia. Välillä kuullaan pientä sooloilua ja miehistä ärinää, mikä vain tehostaa viestiä. Kappaleessa onkin lähestulkoon kaikki kohdillaan, joten tämä on jo lupaavaa, erittäin lupaavaa – harmi että näytteet olivat vain kappaleen kokoiset.

Mika Roth


Axis Nerve End: Axis

Ei ole vaikea keksiä kuka mahtaa olla joensuulaisen Nerve Endin suurin sankari. Luulenpa että vastaus on itsensä Devin Townsend, tuo Kanadan takametsien metallimestari.

Nerve Endin luoma metalli on siis teknistä ja kikkailevaa tällä neljän biisin mittaisella ep:llä, joka häikäisee korkealla tuotannollisella tasollaan. Neljän hepun muodostama bändi rakentaa kappaleensa kuin tiedeprojektit konsanaan. Rytmiryhmän groovaavan mutta tarkan soiton päälle ladotaan teknistä kitarointia, Yes-hengessä käsiteltyä laulua, sekä sopivassa määrin efektejä/koskettimia. Äänimaisemaa voisikin luonnehtia sanalla kuulas, tosin kirkas kuulaus on syönyt myös lyriikoista parhaan terän. Monissa kohdin laulu onkin vain yksi soittimista, sanomien jäädessä epäselviksi, ellei tekstein kuunteluun sitten toden teolla keskity.

Nerve End on panostanut taitoon ja Keski-Euroopassa tällaisella metallilla on varmasti markkinoita, mutta mielestäni kappaleita vaivaa lievä hengettömyys, kun kaikki on prosessoitu ja käsitelty aivan loppuun saakka. Ehkä asteen orgaanisempi lähestymistapa ja oman tien rohkeampi etsiminen toisi sitä kaivattua lämpöä näihin täydellisiin soundeihin, jotka jättävät nyt hiukan kylmiksi.

Mika Roth


'Diseases' Promised Land: Diseases

Nuorista jätkistä koostuvan helsinkiläisyhtyeen toinen demo on numerologisesti asianmukaisen kaksijakoinen. Progeilevaa heviä ja aggressiivista sahausta yhdistelevän Promised Landin tyyli on yllättävän omaperäinen ja biiseistä löytyy melko vähän napinan aiheita, mutta sitäkin enemmän hyviä melodioita. Tuplabasari- ja tilutusvaihde käyvät ajoittain hyvin korkeilla kierroksilla, mutta bändi osaa silti keskittyä oleelliseen. Teknisesti taidokkaiden musikanttien nenäkästä egoilua ei välity juuri nimeksikään, ja tästä Promised Landin kannattaa jatkossakin pitää kiinni!

Kehitettävääkin toki löytyy, mutta asiat ovat pieniä, aktiivisella soitannalla sovittuvia. Ilmeisesti erillistä tekoa studioraitoihin nähden oleva Intro – The Rain of the World´s End antaa levystä kökömmän kuvan kuin varsinaiset biisit – liekö tämä itse tarkoitus? Soitossa piilee ajoittaista hapuilua, ja bändin ominaissoundi ja tasapaino hakevat vielä tiivistämistä. Kitaristilaulaja Matti Teräväisellä on riittävästi keuhkoja veturin rooliin, äänensä soivuus ja englantinsa ääntämys kehittynevät vuosien karttuessa. Bändin nimi ei liene tuulesta temmattu, sillä varsinkin ikäänsä nähden Promised Land todellakin lupailee parempaa!

Aleksi Leskinen


Promo 2011 Susihavainto: Promo 2011

Ajankohtaisen nimen omaava Susihavainto on ”Lahden, Joutsan ja Mäntsälän synkistä metsistä” esiin hiipivä trio, jonka viiden biisin mittainen promo tarjoaa muutaman iloisen yllätyksen. Suomenkielisissä kappaleissa on havaittavissa useiden eri ainesten vaikutusta, mutta sekoituskaava on persoonallisella tavalla erilainen.

Pohjimmiltaan biisit ovat melodisia poppiksia, mutta kolmikon käsittelyssä niistä syntyy aivan omanlaisiaan ralleja. Tiukka soitto huokuu niin Pohjois-Amerikan popahtavamman punkin kuin kotoisen metallinkin maneereja, ja onpa sivussa jopa altsurockin palasia. Vastavoimilla ja kontrasteilla pelaaminen jatkuu myös vokaaleissa. Laulaja-kitaristi Joel laulaa melodisesti ja miltei sanoja hyväillen, kun basisti Santtu puolestaan huutaa vieressä käheällä äänellään lähes iskulausemaisia julistuksia. Herrojen äänet eivät edes soinnu kovin hyvin yhteen, mutta silti kaava toimii, pitkälti juuri ristiriitansa ansiosta.

Pääosin kolmesta kolmeen ja puoleen minuuttiin kestävät raidat toistavat hiukan samoja kaavoja, mutta varioivat silti riittävästi. Onnistumista auttavat myös tasapainoiset soundit sekä sovitukset, joita on jaksettu pyörittää riittävästi. Pienet kikat auttavat myös paljon, rytyyttävä Pelin henki lyö hetkeksi ska-vaihteen silmään, kun taas Patsaaksi flirttailee jopa iskelmästä tuttujen ratkaisujen kanssa. Lyriikat ruotivat arkisen elämän ongelmia, mutta tässäkään trio ei sorru tavanomaisuuksiin vaan pyrkii löytämään uusia tapoja vanhojen asioiden kertomiseen. Olipas tämä virkistävä tuttavuus, joten pistetään bändin nimi mieleen ja alleviivataan se vielä varmuuden vuoksi.

Mika Roth


The Cosmic Goblins: Citizen

The Cosmic Goblinsin perustamisesta tulee kuluvana vuonna kuluneeksi jo 20 vuotta, ja se kuuluu Citizen-ep:llä sekä hyvässä että pahassa. Riuskasta punkista ja ärjymmistä rock-perinteistä juttunsa jujun hankkinut yhtye lanaa eteenpäin tanakalla tahdilla ja mutkittelematta turhia, mutta silti pysyen tiukasti omalla kaistallaan. Tuo kyseinen kaista tarjoaa tällä erää sekä hivenen thrashimpaa tylyttämistä, vähän riitasointuistakin rockia ja silti kaiken aikaa leuka pystyssä etenevän yhtenäisen neljän biisin paketin. Soitto on tiukkaa, ja soundit antavat kuvan perinteitä ja luonnollista eläimellisyyttä kunnioittavasta orkesterista.

Levyllä yhtye ei vain ole kovin mieleenjäävä, ja vaikka sovituksellisesti orkesteri on teroittanut biiseistä oleellisen esiin, eivät ne tarjoa yhtä kiehtovia koukkuja tai nappaa kauluksesta niin kuin ensivaikutelma antaisi ymmärtää. Kanveesiin kaatava potku leukaluuhun jää tältä ep:ltä uupumaan, mutta kenties yhtyeen keikka voisi sen kunnian suoda – mikäli levyn perimmäinen tarkoitus on houkutella näkemään The Cosmic Goblins livenä, voi sitä pitää onnistuneena.

Aleksi Leskinen


Zombie Rodeo

Kolmihenkinen helsinkiläinen rock-yhtye Zombie Rodeo luottaa Tiina Parkkiman kantavaa lauluun ja groovaavaan raskaaseen rock-soittoon, jossa paistaa stoner-mureus ja vauhdikas paahto. Miika Partosen kitaroiden ja Mika Rissasen rumpujen ohella soundia koristaa ainakin livenä myös basso. Kolmibiisisen näytteen avaa tymäkästi muriseva Blind Eye Blues, johon Parkkiman laulu tuo mukavasti väriä. You Shake My 8-ball Wrong jatkaa hiukan suoraviivaisemman samaa uraa, Ajo kaahaa vieläkin kipakammin, rallirenkaitten ujeltaessa kurveissa. Päällekäyvä paahto tuntuisi olevan Zombie Rodeon juttu ilman sen kummempaa varianssia. Vaikka petroolinkäry onkin teemaan sopivasti ärhäkkä, jää yhtyeen kaahaus turhan persoonattomaksi eikä sen kummemmin tempaa erityisyydellään mukaansa. Silti kolmikko hoitaa leiviskänsä kohtuullisen kypsästi, ilman lapsuksia. Peruskaahausta.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2854
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös