Pienet

Pienet II - Toukokuu 2012

25.05.2012


Ural Express Concrete Swine: Ural Express

Riihimäkeläinen Concrete Swine perustettiin vuonna 2010, mutta ryhmän jäseniltä löytyy aiempaa bändikokemusta jo pitkältä ajalta. Niinpä ei ole mikään yllätys, että vaikka Ural Express on ryhmän esikoinen, puuttuvat siltä lähes kaikki uusia bändejä vaivaavat lastentaudit.

Homman nimi on raskas mutta groovaava rockin ja metallin sekoitus, jossa pääpaino on nimenomaan rullaavassa ja bluesin sukuisessa rockissa. Esityskieli on tietenkin englanti ja vokalisti Mr. Brusila suoriutuu tontistaan moitteetta, vaikka vokaaleja on hinkattu pöydässä ehkä rahdun liikaa. Rytmiryhmä ja kitaristi saavat myös puhtaat paperit, ja etenkin rokimmissa kohdissa nousee jo hiki pintaan, kun nelikko antaa palaa täydellä voimalla. Kunnon studiossa nauhoitettu ja Amerikan-maalla miksattu sekä masteroitu kiekko pitää sisällään neljä vahvaa raitaa, joista voi olla ylpeä. Se totaalinen päänräjäyttäjä jää vielä puuttumaan, mutta näistä aineksista moinen saattaa hyvinkin syntyä jo vaikka huomenna.

Mika Roth


Ekaria Ekaria: Demo 03/2012

Turkulainen Ekaria avaa levytysuransa komeasti kuuden biisin mittaisella demolla. Bändin tyyli sijoittuu jonnekin sinne perinteisen hardcore punkin ja kantaaottavan crust punkin louhikkoiseen välimaastoon.

Ryhmällä tuntuu olevan paljon painavaa sanottavaa, mutta voimaa touhusta vievät demon ala-arvoiset soundit, joiden takia sitä kuunnellessa saa todella pinnistellä. Ekaria kiskoo lähes jokaisen kulman suoraksi hirvittävällä vauhdilla, mikä toimii osassa kappaleista mutta ei kaikissa, sillä hetkittäin rähinä muuttuu jo itsetarkoitukseksi. Toisena kuultava Herran nimeen ja muusta materiaalista hitaudellaan sekä post punkmaisuudellaan erottuva Hullu nousevat biisinipun kärkeen, tosin näissäkin siivuissa olisi ollut vielä jalostamisen varaa.

Ekarian ongelma tuntuu olevan liika vauhti, joka on ruhjonut lähes kaikki kappaleet samaan muottiin. Rupiset soundit tekevät myös hallaa, sillä tällaista diskanttipuuroa ei todellakaan jaksa kuunnella kauaa.

Mika Roth


If Something Should Happen To Me End Of August: If Something Should Happen To Me

Porilainen End Of August valmistelee debyyttialbumiaan ja lohkaisee siitä kaksi maistiaiskappaletta, jotka maistuvat erittäin hyviltä. Akustisella kitaralla otteenvaihdot kuuluen lähtevä nimibiisi If Something Should Happen To Me omaa hienon rauhan tunteen, kaksikko maalaa melankolista tunnelmapoppiaan hötkyilemättä, hallitulla kasvatuksella. Petteri Salosen tumman toteava laulutulkinta sopii erinomaisesti melko riisuttuun instrumentaatioon ja tunnetta biisiin on onnistuttu lataamaan hienosti. Sellaisen tumman mutta jotenkin lämpimän väreilyn luominen ei ole mitenkään helppoa mutta EOA:lta se tuntuu sujuvan. Stemmalaulu on piste i:n päällä. Toinen näyte Hope Has Come on valoisampi ja avarampi, yhtä lailla näppäillen. Mikko Porvari koskettimet ovat mainio lisä ja Suvi Lehdon laulu kuorruttaa hienon kokonaisuuden. Jos koko albumi on yhtä vahva, niin kannattaa tarkastaa.

Ilkka Valpasvuo


'Half Half Past Never Band: EP
Fatbass

Half Past Never Band on tehnyt hyvin kiinnittämällä riveihinsä Idolsissakin kisanneen soul-laulaja Fatima Koroman. Yhtye kun on uudella kolmebiisisellä EP:llään siirtynyt entistä tukevammin kohti livesoittoa: on taitava bändi, osaava laulaja ja rennontiukka ote.

Tyylillisesti Timo Koranderin johtama yhtye ei liiemmin ole muuttunut. Kuusikko hakee edelleen innoituksensa monesta suunnasta vanhaa funk- ja soul-kenttää, mutta ei edelleenkään kuulosta retrolta. Edellislevyyn verrattuna EP soi vapautuneemmin ja pingottamatta. Se saattaa paikoin olla jopa pienoinen haitta, koska kärkibiisi Another Daytä lukuunottamatta materiaali tuntuisi kaipaavan vähän tiukempaa otetta. Winds of Autumnilla vieraileva Ekow tuo biisiin hyvin ryhtiä, mutta lattariosastolle hamuavalla Makes No Sensellä ja jo mainitulla aloitusbiisillä vasta Koroma tekee taitobändin annista kokonaisen. Toivotaan jatkoa tälle yhteistyölle.

Jani Ekblom


Isoviha: Koettaa hymyillä bussissa

Rokkia voi tehdä pelkällä kitaralla ja rummuilla, mutta Isoviha pistää paremmaksi. Tässä yhtyeessä on rumpali ja kaksi basistia, joista toinen vastaa laulusta kolmikon kahden muun jäsenen huutaessa taustalla. Soundit ovat sanalla sanoen ronskit ja punkahtavassa pätkinnässä on mukana myös aimo annos huumoria.

Kuten arvata saattaa, biisit perustuvat rytmiin ja lyriikoihin, mutta vaikka tarinoissa sattuu yhtä ja toista kummaa ei Isoviha ole mikään halpa huumoriviritelmä. Avausraita Elina ja se retku puskee ja pusertaa oikein kunnon otteella, ja alle minuutin mittainen Joku iski nyrkillä kasvoihin on livetilanteessa taatusti melkoinen huudattaja. Rähjäinen garagerockraita Salmiakkia saa myös pään nyökyttämään kuin huomaamatta samaan tahtiin, ylisäröisen basson korvatessa ongelmitta kitaran. Ideoita lenteleekin jo siihen malliin, että hiukan suuremmalla kunnianhimolla tästä saattaa syntyä vielä vaikka mitä.

Mika Roth


Jaakko & Jay Jaakko & Jay
Fullsteam

Tamperelainen akustisen punkin duo Jaakko & Jay julkaisi 21.4 Levykauppapäivän eli Record Store Dayn kunniaksi uuden kuuden biisin seiskatuumaisen. Eurooppaan kiertueelle kesäkuussa suuntaava kaksikko ei ole mennyt hirveästi muuttamaan onnen kaavaansa - riehakas riisutulla rumpusetillä, puoliakustisen kitaran kaahauksella ja huohottavalla laululla itseään pyörryksiin paahtava soitto hurmaa yhä ja edelleen suoraviivaisella vaivattomuudellaan ja Jaakon biisien vallattomalla melodiakoukulla. Ja miksi sitä pitäisikään mennä muuttamaan kun se kerran toimii?

Toisaalta myös J & J on tehnyt ikään kuin samaa biisiä jo vaikka kuinka kauan eikä peukut ylöspäin-meiningistä huolimatta ihan joka plätyllään tee sellaisia erityisiä hittejä, jotka nousisivat vielä siitä hyvästi vellovasta massasta esille. Tällä plätyllä yhtye tuntuu olevan aluksi sitä viihdyttävämmillään mitä enemmän himmailee touhuaan eli pelkistetyissä hetkissä, joista on hyvä taas nostaa kaareen. Upeilla kansilla varustetusta ja alusta loppuun vahvasta mutta hiukan tasapaksusta plätystä jääkin mieleen eniten Situanistin meuhka, 4 AM:n hyvällä tavalla yksinkertainen toisteisuus ja D.I.Y. Dancen kahden hengen sonnikuoroilu. Loppua kohden fiilis alkaa nousemaan, joten missään nimessä biisikynä ei ole ruosteessa.

Ilkka Valpasvuo


Mitä olisin Joel Vataja: Mitä olisin

Joel Vataja astelee desibeli.netin arviovalokeilan alle nyt toista kertaa, edellinen tuotos kärsi Antti Hurskaisen korvaan liiallisista keskitempo-iskelmärock-kulahtaneista sävyistä. Parin vuoden kypsyttelyn jälkeen kuulas, lievästi rautalankainen iskelmä-lönkyttely kimaltelee touhussa edelleen, mutta biiseinä sekä haikean kiireetön vispilätunnelmointi Mitä olisin että rennommin askeltavasta säkeestä mukavan sulavasti isompaan kertoon ponkaiseva Saanko tulla ovat ihan kelpoja teoksia omalla sarallaan. Vatajan laulutulkinta sopii mainiosti valittuihin sävyihin. Vaikka kokonaisuudessa ei vieläkään kauhean persoonallisia sävyjä hehku, ovat ainakin nämä kaksi biisiä ihan vertailukelpoisia isommankin tuotannon iskelmäisen laidan suomirock-artisteihin.

Ilkka Valpasvuo


Breather Light Light: Breather EP
Resorrection

Olisi harhaanjohtavaa kutsua kotimaisen Light Lightin musiikkia suoraan r√§piksi tai hiphopiksi, vaikka l√§himm√§t genret ne taitavatkin olla Raisio-Turku-Helsinki -akselilla toimivalle yhtyeelle. P√§√§llek√§yv√§t biitit kuitenkin loistavat poissaolollaan ja elektroninen √§√§nimaisema t√§ydentyy mukavan luomusti akustisilla kitaroilla, perkussioille ja jopa huuliharpulla ja sellolla. Haiku Korpelan r√§p-blaastille on annettu tilaa enemm√§n maalauksen kuin biitin keinoin. P√§√§asiassa Tuomo Yrttiahon ja Marko √Ąij√§l√§n luoman √§√§nimaiseman avaimia tuntuvat oleva kiireet√∂n hengitys, haikean √∂inen maalaus ja orgaaninen syke. Ambient onkin yksi mit√§ sanana heittelisin, mutta Light Lightilla on kuitenkin my√∂s se r√§pin juoksevuus paletissaan, joskin semmoinen laiskalla tavalla hallitseva.

Avausraita Breather maalaa koskettimillaan jopa sinfonisesti, mutta hyvin hissuksiin ja kiireettä. Don Johnson Big Bandin öisimmissä biiseissä on ollut hiukan samanlaista henkeä, mutta ihan yhtä orgaanisesti ja viipyillen ei myöskään DJBB ole pysähtynyt asian äärelle kuin mitä Light Light. Mistään haahuilusta ei myöskään ole kyse vaan yhtye lopulta etenee biiseillään loogisesti vaikka tahti onkin laahaava ja pysähtyy välillä miltei kokonaan. Isoa maisemakangasta ja rauhallisen kaunista tunnelmaa hallitaan hienosti. Riisutusti akustisen kitaran näppäilyn ja räpin tahtiin alkava ja sellolla maalaava Late To Rest onnistuu oikeastaan vielä paremmin yhdistelemään tumman lempeää maalausta näppäilyyn, jonka kanssa tasaisen uneliaahko blaasti toimii hienosti. Leave jättää jopa otteenvaihdot kuuluville ja onnistuu alleviivaamaan räpäytystä entisestään olemalla aiempiakin riisutumpi - mikä toimii mainiosti. Vähemmän on enemmän.

Enemmän leppoisan rullaavaa indiefolk/kantripoppia tarjoileva Three-Sixty-Fiver on mainio ulotus hiukan reippaampaan askellukseen. Huuliharppu ja stemmalaulut ovat erittäin hyvät lisäelementit. Päätösraita Modern Water meloo jälleen tumman öisellä viiveellä, hissuksiin etteivät kalat karkaa... Tummuus ja pienieleinen painostus yhdistettynä melko eleettömään sanailuun, orgaaniseen askeleeseen ja soittosivelyiden pieni on kaunista -mentaliteettiin jatkaa mainiota työtä. Toki Three-Sixty-Fiverin reippaampi vaihtelu tekee hyvää kokonaispaketille, mutta kyllä jokainen kappale viiden biisin näytteellä puolustaa ihan itsenäänkin paikkaansa. Komea EP.

Ilkka Valpasvuo


'Kanavat The Anderssons: Kanavat sekaisin (EP)
Killer

Killer Recordsin uusimpia ramopunk-julkaisuja on tuoreehkon The Anderssons -nelikon kuusibiisinen EP Kanavat sekaisin. Kuten kaikessa näin genresidonnaisessa musiikissa, miten on vähintään yhtä tärkeää kuin mitä. Siksi The Anderssonsin ulosanti ei pääse yllättämään: Ramones ja 70-luvun lopun suomipunk ovat yhtyeen kotijumalat. Perinteitä kunnioittaen siis.

Kanavat sekaisin soi hyvällä intensiteetillä, ja ryminä ja vauhti on vähän suuremmassa roolissa kuin koukut. Tarttuvuutta kyllä löytyy, mutta se on sitä luokkaa joka vaatii kymmeniä toistoja. Mielessä käykin alkuaikojen Pelle Miljoona ja alkuaikojen Klamydia. Musta käsi tulee taas haastaa rakenteellaan iloisesti, mutta erityisen ikimuistoinen biisikuusikko, tai sen puoleen yhtye, tämä ei vielä ole.

Jani Ekblom


Kerron mitä tapahtui Unet: Kerron mitä tapahtui

Oululaisen H. Hannulan yhden naisen yhtye UNET luottaa vahvasti kaaosmaailmaan - tumman uhkaavaan särönoisejunnaukseen, maailmanlopun ahdistaviin maisemiin ja ärhäkkään ärjyntään. Kahden biisin näytteen Kerron mitä tapahtui aloittaa Nykyinen tilanne, joka juntturoi pitkään tumman särön maailmoissa päällekäyvästi sykkien, yhden hengen soittamaksi melkoisen jykevää soundia. Kun Hannula sitten avaa suunsa, ryskää koko toiminta vielä pari askelta aggressiivisempaan suuntaan. Suomeksi huudettu "avautuminen" on sen verran ärhäkkää, että kelpaa vaikka hardcorepiireille. Säröinen jumitus jatkuu taustalla eikä pidä mitään kiireettä vaan maalaa jykevästi kuin Mana Mana aikoinaan. Nimibiisi jatkaa samoilla asetelmilla särö ruvella ja saa jo rullauksellaan niskaa nytkymään mukana. Hannulan vokaalit tasapainoilevat hetkittäin vain puoliruvella mikä sekin toimii hyvin. Kaiken muun hyvän lisäksi sellaista omanlaistaan hitikkyyttä tihkuu jo nyt UNET-yhtyeen paketista. Luulisin että ainakin desibeli.netin Aleksi Leskinen lämpeää tälle? Soundipolitiikkakin on juuri sen verran kohdallaan kuin mitä tällainen möykkä vaatii... Hyvä!

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 4021
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs