Pienet

Pienet - Kesäkuu 2012

20.06.2012

Humangod: Dead Water

Ohhoh! Enpä olisi uskonut enää näkeväni päivää, jolloin teknisesti taidokkaalta, mutta ajat sitten puhkikynnetyltä sankariprogemetallikentältä nousee jotain aidosti kiinnostavaa. Kotimainen Humangod on onnistunut löytämään taikanapin, joka on jo pitkään tuntunut olevan kateissa monelta huomattavasti suuremmalta nimeltä, niiden painiessa ylipaisuneiden spektaakkeliensa keskellä. Nimittäin: jos Humangod kykenee tämän kaksibiisinen promosinglensä tasoluokkaan myös täyslaidallisellaan, on luvassa sellainen metallipläjäys, että oksat pois.

Humangodin ehdottomiin vahvuuksiin lukeutuu sen kyky olla polveileva ja monipuolinen ilman, että se sortuu piiruakaan ylimitoitettuun näytelmään. Niin nimikappale Dead Water kuin Behind Wordskin keikkuvat molemmat kymmenen minuutin molemmin puolin, eikä pituus tunnu millään tavalla päälle liimatulta. Yhtye onnistuu rakentamaan linnoitustaan Stratovariuksen ja Dream Theaterin epookkiperustuksille, käyttämällä raaka-aineinaan kaikkea aina Annihilatorista Stonen kautta King Diamondiin ja Ozzy Osbourneen parhaina päivinään. Kun vielä väliin hämmennetään 70-lukulaista progea ja moogimaisia synasaundeja, voisi skeptikko epäillä, että metsään mennään ja lujaa – mutta, kun ei!

Kaikki ainekset on onnistuttu yhdistämään hyvän rakennustaiteen sääntöjää noudattaen; ts. perinteitä kunnioittaen, mutta samanaikaisesti uutta luoden. Muusikkouden laatutasosta ei tässä tarvitse luonnollisesti edes keskustella, mutta jos nyt jostain haluaa sormea hieman heristää, sorrutaan sooloiluissa välillä vähän tilulilu-taitojen esittelyyn. Tämä on kuitenkin kosmetiikkaa, sillä valtaosin soolo-osuudetkin on sävelletty huolellisesti kappaleen kokonaisuutta palvelemaan. Myös Janne Kaupin laulu on monipuolista ja vaikka äänenvärissä on samanaikaisesti tyylinmukaista tuttuutta, elävöittää sitä silti ilokseni ripaus omaa, karismaattista soundia. Hyvä kiekko!

Rami Turtiainen

Huojuva lato: Lieksan tyttö

Kovaa julkaisutahtia ylläpitävää Huojuva lato -yhtyettä on saatteen mukaan tituleerattu ”Suomen tämän hetken parhaaksi countrybändiksi”. Varsin ammattitaitoista, juurevaa ja hyväntuulista maaseutumusiikkia yhtyeen tuore viisibiisinen sisältääkin. Sympaattisen pikkulevyn jättämä jälkimaku on kuitenkin vain ”ihan kiva” -osastoa. Parhaimmillaan country-musiikki onnistuu samaan aikaan luomaan kiireettömän tunnelman ja pakahduttamaan sydänalan, mutta Huojuvalla ladolla on jälkimmäiseen vielä matkaa.

Kolmesta coverista ja kahdesta alkuperäisteoksesta koostuva paketti on ankkuroitu countryyn ja bluesiin, mutta se seilaa myös tummasävyisen suomirockin (Kosmiset huolet) ja vanhakantaisen rock and rollin (Kaksi-nolla) vesillä. Bändin soitto on kautta linjan oikeaoppista ja sujuvaa, ja Suonna Konosen yhtyeen nimelle uskollinen laulutyyli antaa tarvittavan persoonallisuusruiskeen. Positiivisesta yleisilmeestä huolimatta EP:n musiikillinen anti jättää harmittavan vähän käteen. Kivaa, mutta harmitonta.

Tommi Saarikoski

Joint Depression: Sisamassam

Viime vuosikymmenellä Joint Depression oli tuttu näky desibeli.netinkin sivuilla, mutta vuoden 2008 Into Something New -pitkäsoiton jälkeen bändistä ei ole kuulunut mitään. Neljän vuoden tauon aikana kokoonpano on mennyt pitkälti uusiksi, eikä ryhmän musiikillinen tyylikään ole pysynyt aivan ennallaan. Raskaimmat metallin rutistelut ovat jääneet taakse, sillä tätä nykyä Joint Depression kuulostaa entistä enemmän rockin pariin siirtyneeltä Toolilta, joka välttelee kovaa vauhtia ja raskaita äänivalleja. Uusi vokalisti Maria Redkin kuulostaa ensi pyörityksellä hiukan epävireiseltä, mutta hauraassa ja turhan alle miksatussa laulussa on kuitenkin riittävästi persoonallisuutta. Ääni ei vielä istu täysin yhteen musiikin kanssa, mutta esimerkiksi Something & Everything osoittaa, että uudessa kaavassa on potentiaalia.

Nollabudjetilla äänitetty kiekko on soundiensa puolesta lähinnä onneton, mutta kappalemateriaali tekee selväksi, että päivitetyllä bändillä on paljon annettavaa. Nyt vain hiukan terävämpiä biisejä, soundeja ja sovituksia, sekä tietysti kunnon studio käyttöön niin eiköhän se siitä.

Mika Roth

Katujen äänet: Terveisiä lähiöön
Airiston punk-levyt

70-lukuisesta uudesta aallosta, punkista ja suomirockista ammentava Katujen äänet pistelee uuden seiskatuumaisen ulos Airiston punk-levyjen alla. Neljän biisin näyte alkaa komeasti katurockin ja punkmausteen yhdistävällä nimibiisillä, jossa varsinaisen hittikoukun puutteesta huolimatta on mukavan tarttuva draivi. Kotiseuturakkautta tarjoileva Oodi Vantaalle on astetta vahvemmin punk-kipakka, yksinkertaisen napakka ja juuri sillä jopa tarttuva. Kääntöpuolen Kalifornian aurinko lähtee mureasti bassolla ja viehättää hiukan kömpelölläkin askeleellaan ja tummalla melankoliallaan. Katujen äänet ikään kuin hyötyy siitä ettei biiseissä ole viimeisen päälle mietittyjä ja hinkattuja hienouksia. Suoraviivainen ja hiukan rujo soundi sopii biiseihin erittäin hyvin. Huumehöyryisestä Piri toimii-rallista ei oikein tiedä onko näkökulma ylistävä, vinoileva vai vain tarkkaileva. Katujen äänet jatkaa mielenkiintoista, 70-luvun nostalgiasta ammentavaa matkaansa vähintään kelvosti, vaikkei mitään sen ihmeellisempää esittelekään. Joku juttu paketissa kuitenkin viehättää...

Ilkka Valpasvuo

Loistava Polku: Emilia, olet vain kuva matkalla peilisaliin

Helsinkiläinen Loistava Polku paistatteli vajaa vuosi sitten desibeli.netin valokeilassa, kun ryhmän erinomainen esikois EP sai kollega Leskisen vaikuttumaan. Ryhmä on nyt valmistelemassa ensimmäistä pitkäsoittoaan ja tulevaa pohjustaa tämä neljän kappaleen mittainen EP, jonka nimestä löytyvät kiekon kaikki kappaleet.

Ainakin pääkaupunkiseudulla on jo jonkin aikaa voinut spotata tarroja, joissa lukee ”oletko nähnyt Emiliaa?” ja kyseisestä Emiliasta käynnistyy myös tämä EP. Yhteys 80-lukuun luodaan välittömästi, sillä Emilia soi kuin Wayne Husseyn aikainen The Sisters of Mercy konsanaan. Post punkimpi Olet vain kuva on puolestaan suoraa sukua Mustan Paraatin tuotoksiin, kun taustan rumpukone ja synamatto kutovat tiiviimpää kangasta polkevan basson ja kaiutetun kitaran alle. Laulu nojaa nyt myös entistä enemmän toiston voimaan, kun lauluääni muuttuu yhdeksi lisäinstrumentiksi. Matkalla ottaa vuorostaan parikin askelta noiden pölyisten goottirock miesten, eli varhaisen Fields of the Nephilimin suuntaan. Viimeisenä numerona kuultava lainabiisi Peilisali on puolestaan hieno kunnianosoitus Kolme seisoo vinossa -orkesterille, joka ei elämänsä aikana ehtinyt saada ansaitsemaansa huomiota.

EP:n perusteella Loistava Polku on päässyt studioon juuri oikeaan aikaan, sillä vaikka kappaleista kuuluvat läpi vaikutteet on yhtyeen oma soundi kehittynyt jo huimasti. Nähtävästi jää kuinka tällainen vanhan koulukunnan post-punk/goottirock toimii pitkäsoiton muodossa, mutta ennusmerkit ovat ainakin lupaavia.

Mika Roth

Noora: Choose Me

Jyväskyläläinen Noora valmistelee tahollaan esikoislevyään ja pitkäsoittoa odotellessa kuultavaksi on saatu kuuden biisin mittainen kiekko. Noora on aiemmin toiminut vokalistina eri bändeissä ja historiasta löytyy myös viulunsoittoa sekä trubaduurikeikkoja kitaran kanssa aina Afrikkaa ja Palestiinaa myöten.

Choose Me on kuuden vauhdikkaasti rokkaavan ja sopivasti popahtavan siivun kiekko, jonka soundimaailma on ajanmukaisesti syntynyt 80-luvun ja uuden vuosituhannen yhdistämisellä. Kitara kisaileekin koskettimien kanssa, kun melodioita ja riffejä pusketaan esiin. Nooran ääni on myös riittävän voimakas jykevään äänimaisemaan, eikä laulu jää taustalle vaan nousee päärooliin. Nipun tarttuvin kipale on jo aiemmin videonkin saanut Boy With the Past, jonka hauskassa lurittelussa on jotain riehakkaan leikkimielistä. Pinnat irtoavat kotiin myös Dance in the Rain -siivulla, jossa kuullaan oikein kunnon kitarasoolokin.

Näin radioystävällinen ja menevä poprock löytää taatusti kuulijoita, joten mikäli Nooran sävellyskynä pysyy vastakin näin hyvässä terässä, on artistille helppo povata loistavaa tulevaisuutta. Parantamisen varaa jää lähinnä sovitusten puolella, sillä pieni riskinotto silloin tällöin saattaisi saada kappalemateriaalista vieläkin enemmän irti.

Mika Roth

Roitotuli: Viimeistä kevättä (EP)

Roitotuli jatkaa ilmeisen rivakkaa julkaisutahtiaan uuden EP:n voimin. Myös sapluuna on ilmeisesti pysynyt ennallaan, sillä niin yhtyeen itsensä mainostama kuin monissa aiemmissa arvosteluissakin julkituotu isojen kitaravallien ja melankolisten sanoitusten yhdistelmä, on tämänkin kiekon lipunkantaja. Bändin musiikkista on esitetty kiteytyksiä jo aiemminkin, joten esitänpä minäkin nyt vuorollani yhden. Mitäs sanoisitte, jos stoneriin siirtyneen Kotiteollisuuden laulajaksi olisi palkattu Pekka Myllykoski? Siltä tämä nimittäin omiin korviini kuulostaa, ottamatta vielä kantaa kombinaation toimivuuteen tai toimimattomuuteen.

Jykevissä kitaravalleissa on kieltämättä itsenäisinä elementteinä ihan potkivaa meininkiä. Etenkin räkäiset slide-vedot ja kukkoileva rock-sooloilu, toimivat periaatetasolla ihan näppärästi. Kokonaisuuden kannalta paahtoa on kuitenkin liikaa, tai ainakin soundeja pitäisi hinkata vähän huolellisemmin – ei se asenne siitä kärsi. Lisäksi laulu on miksattu liian alas tai sitten kitara-basso-valli liian ylös, jotta Roitotulelle itselleen selvästi merkitykselliset sanoitukset nousisivat kunnolla esiin. Ongelmaa korostaa myös se, että samalla taajuusalueelle on nyt pakattu hirveästi tavaraa. Laulu jää yksinkertaisesti pimentoon. Synkeät ja masentuneet lyriikat ovat jonkinlainen kummallinen yhdistelmä goottilaista nihilismiä ja gospelista ammentavaa julistuksellisuutta. Jälkimmäisellä en tarkoita kuitenkaan tunnustuksellisuutta, vaan samankaltaista tapaa ilmaista haluttua sanomaa. Välillä tässä yhdistelmässä onnistutaan paremmin, mutta aika paljon hutejakin joukkoon mahtuu. Kauheasti en uutta annettavaa aiempiin arvioihin verrattuna osaa antaa, mutta pari yksityiskohta nousi mieleeni ylitse muiden: soundimaailma kaipaa lisää tasapainoa ja dynaamista varioivuutta. Ilman näitä, on paketin arvioiminen kokonaisuutena melkoisen haastavaa.

Rami Turtiainen

Sleeping In Airports: Demo 2012

Laajakankainen synapop oli tiivistys Sleeping In Airportsin edellisellä näytteellä If The Bombs Start Dropping. Haaveellinen ja heleän kuulas, raukeasti sykkivä ja toiveikkaasti maalava vastaava on totuus myös tämän demon kakkosraidalla Until You Fall Asleep. Tapio Aholan, Pekka Vanajaksen ja Laura Ahosen muodostama yhtye lähtee avausraidallaan This Used To Be My Home alun kimaltelun jälkeen hiukan energisemmän ja kitaravetoisemman poprockin suuntaan, vaikka Ahosen viipyilevä mutta lämmin laulu pitääkin yllä yhtyeelle ominaista persoonaa. Biiseinä molemmat ovat toimivia ja kelvollisen koukukkaita, vaikka ehkä se ihan viimeinen hittikoukku vielä uupukin. Joka tapauksessa, SIA jatkaa hyvää kehitystyötään.

Ilkka Valpasvuo

Smoking Barracudas: Golden Machine

Aiemmin Smoking Barracudasiin ja sen tuotoksiin on tullut heiteltyä laatusanoja kuten stoner, raskas rock, jopa doom... Edellisellä näytteellään yhtye pisteli sen verran verevästi että tuli nostettua yhtye haastattelun kautta Valokeilaan asti. Jutussa yhtye itse toteaa soittavansa "70-lukuista hard rockia stoner-, blues- ja progemaustein". Puhutaan myös "louhikkogroovesta", koska tahdinpito ja askeleet ovat hiukan kulmikkaita. Nyt yhtye tarjoilee viiden biisin kokonaisuuden, jossa maistuu kaikki mainittu - ehkä sitä doomia lukuunottamatta. Vahvasti ulisevista koskettimista rouhivan särön yhteydessä tulee mieleen eräskin Deep Purple...

Tuntuisi siltä että vaikka stoner-kaahaus on edelleen vahvasti viemässä Barracudasin rekkaa pitkin pikatietä, on proge-suurellinen maalaus ja jylhä (purppura)väritys entistäkin vahvemmin mukana. Toki yhtye osaa myös hidastaa ja antaa soiton hengittää, mistä vaikkapa ilmavasti näppäillen lähtevä Mashin Eyn on hyvä esimerkki. Se iskeekö nelikko yksittäisillä biiseillään sellaisia erityisiä polttomerkkejä musiikkipankkiin, jää hiukan avoimeksi. Seitkytlukuisesti vanhahtava tunnelmointi on hienosti tasapainossa ja soitossa on terveen eläväinen tekemisen meininki vaikka soundillisesti retrosta puhutaankin, mutta ei tästä nyt mitään uusia smokeonthewatereita tai blacknighteja irtoa... Voisin kuvitella että livemuodossa soiton psykedeelinen leijailevuus saa vanhemman rock-vaeltelun ystävät hienosti vangittua tripilleen, mikäli se ei henkilöstä riippuen "liian hippiprogea tai liian heviä". Mutta mutta... vaikka sinänsä mitään takapakkia ei ole muutamassa vuodessa tapahtunut, ei nyt tapahdu ihan sellaista tunnelmanluontia ja tiivistystä mikä sai edellisen jäljiltä ottamaan yhteyden pääkallonpaikalle.

Ilkka Valpasvuo

Suomen Zorro & Elämän paineet: Oletko terve?

Tummanpuhuvaa traumafolkkia eli melko pelkistetysti soivaa vaihtoehtofolkrockia soittavan Suomen Zorro & Elämän paineet laulaja-kitaristi Petri Vähäsarja onnistuu vangitsemaan tulkinnallaan. Paikoin miehen pohdiskeluista nousee vivahteita jopa sellaisiin kotimaisiin mestareihin kuin Ville Leinonen (Kun Zorro on runollisimmillaan) ja Joose Keskitalo (kun Zorro on raadollisimmillaan). Hyvin intensiivisillä ja harkituilla sivelyillä mutta mukavan vaivattomasti soiva yhtye onnistuu myös luomaan sopivia tunnelmia laulujen välillä jumittavalle, paikoin jopa vinksahtaneelle ilmeelle.

Sitä hivenen vinompaa puolta edustaa heti avausraita Oletko terve?, jonka särörunnomista, hypnoottista mantraa, avaraa hissuttelua ja vaihtelevan hirtehistä laulutulkintaa yhdistelevä paketti saa heti höristämään korvia. Vaikka kieroa pilkettä on silmäkulmassa, on musiikki silti ihan vakavamielistä, ei siis mitään huumorihumppaa. Pauli Halmeen pedal steelillä autereisesti ujeltava Juhannukset pieleen on mukavan raukeaa mollikantria yhtä lailla viehkosti töksähdellen kuin edellinen. Leinonen tulee eniten mieleen heleästi hymyävästä Tammet -valssinpyörteestä. Rupisemmin rockaava Aurinkomatkat vakuuttaa samaan aikaan menevästi rullaavan särön ja kiireettömän toiveikkaasti soivan melodian voimin. Jumittava 13 pysähtyy hienosti asiansa äärelle, paikoin hiukan samalla tavalla kuin Minä ja Ville Ahonen, mutta positiivisemmin. Se mainittu Joose Keskitalo-mielikuva nousee lähinnä päätösraita 13 000:n pelkistetystä näppäilystä ja Vähäsarjan äänen painostavasta särähtelystä. Hieno pläjäys!

Ilkka Valpasvuo

Urja: Tulella ja jäällä

Kotimaastamme löytyy yllin kyllin metallibändejä, jotka nimeävät esikuvikseen Iron Maidenin, Helloweenin ja Motörheadin, mutta kovinkaan moni niistä ei esitä metalliaan suomeksi kuten Urja. Idea saattaa vaikuttaa luettuna oudolta, mutta kuultuna se toimii, joten mikäpäs siinä.

Tulella ja jäällä on neljän menevän rallin paketti, jossa käydään läpi NWOBHM:n pakolliset kuviot, flirttaillaan vähän roisimman ja punkimman materiaalin kanssa ja mennään paikoin jo vanhan kunnon speed metalin (muistattehan vielä tämän aikojen aaltoihin kadonneen genren?) lähelle. Esityskieli on siis ensimmäinen kotimainen, mutta onneksi Urja ei tässä kohdin ota mallia esikuvistaan. Emme siis kuule tarinoita noidista, demoneista ja lohikäärmeistä, sillä aiheet koskevat tätä päivää ja modernin maailman ongelmia. Vokalisti/basisti suoriutuu soitostaan ongelmitta, mutta laulu tuottaa jonkin verran ongelmia. Innostusta ja voimaa kyllä riittää yllin kyllin, mutta tekniikka ja tulkinta jättävät vielä paljon toivomisen varaa. Pienistä puutteistaan huolimatta kelpo avaus ja onhan tällaiselle reippaalle kotimaiselle metallille aina tilausta, joten nyt ei muuta kuin eteenpäin, mars.

Mika Roth

Vermivore: Zero Vector

Oululainen Vermivore lyö tiskiin viiden raidan mittaisen death/thrash metalin sekasikiön, jossa piisaa vihaa, voimaa ja asennetta. Mikä uskomattominta kyseessä on vasta ryhmän ensimmäinen julkaisu, jolla tekninen ja nopea metalli taittuu kuin genren parkkiintuneilta veteraaneilta konsanaan. Mistä tämä yhtye on oikein ilmiintynyt?

Jokainen viidestä kappaleesta rakentuu rouheiden riffien sekä oivien ideoiden ansiosta paikkaansa puolustavaksi tukipilariksi. Ryhmän selkäranka on asiansa osaava rytmiryhmä, jonka taonta herättää ihailua ja kunnioitusta, vaikka pellit helisevätkin hetkittäin häiritsevästi. Kitaristi ruhjoo soitintaa kuin viimeistä päivää ja vokalistin raaka karjunta ja huuto antavat tarvittavan loppusilauksen, tosin pieni lisäväri juuri laulun puolella ei olisi ainakaan pahasta. Vermivore ei varsinaisesti tee mitään mullistavaa, mutta kun kappalemateriaali on ensiluokkaista ja toteutuskin toimii, niin eihän tässä voi juuri muuta kuin kehua. Harvinaista kyllä bändi on jo ensimmäisellä demollaan valmis siirtymään pitkäsoittojen pariin.

Mika Roth

Your Royal Madness: Promo 2012

Mainion Profusen hajottua päättivät vokalisti Mirka ja kiippari Mr. Jones jatkaa musiikin tekoa. Näin sai alkunsa Your Royal Madness, jonka ensimmäinen pikkukiekko pitää sisällään neljä tunnelmallista rockmetallin palaa. Ryhmän muutkin jäsenet ovat jo kokeneita, joten tämän porukan ei tarvitse kärsiä enää lastentaudeista.

Huomio kääntyy ensimmäiseksi Mirkan tummana ja vahvana soivaan lauluääneen, joka istuu yhtä hyvin niin nopeampaan rallaukseen kuin tunnelmallisempaankin maalailuun. Biisinipun tarttuvin numero on sijoitettu heti kärkeen ja Magical Connection voisikin olla todellinen ässä, jos koukerointiin taipuvainen ryhmä olisi vain malttanut karsia rönsyjään rohkeammin. Kiekon toinen osuma on yhdeksän ja puoliminuuttinen mammutti Utopiano, joka majesteetillisista mitoistaan huolimatta kantaa alusta loppuun saakka.

Your Royal Madness on jo ensimmäisellä julkaisullaan löytänyt paikkansa rockmetallin kentällä, ja vaikka miksaus on nostanut koskettimet ehkä liikaakin pintaan, on kokonaisuus silti ehyt. Uutta materiaalia on kuulemma tulossa, joten pidetään tutkaimet herkkinä ryhmän suuntaan.

Mika Roth

Lukukertoja: 7193