Pienet

Pienet - Elokuu 2012

08.08.2012


'White Beastmilk: White Stains on Black Wax & Use Your Deluge
Svart

Apokalyptista post-punkia soittava Beastmilk teki pari vuotta sitten kasettidemon White Stains on Black Tape. Kahden biisin ja outron julkaisu oli synkeä ja raaka ilmestys, ja helsinkiläisten mustan musiikin päällä tarjotut, mm. Hexvesselistä tutun Kvohstin vokaalit jäivät taatusti mieleen kaivertamaan. Kokonaisuus oli raaka ja vakuuttava, ja nyt Svart on oikeutetusti julkaissut demon vinyylillä. Samassa rytäkässä on ilmestynyt Beastmilkin toinen julkaisu, niin ikään seiskatuumainen Use Your Deluge.

Beastmilkin vahvuus on sen luomassa äänivallissa. Se ei ole iso vaan väkevä, ja sen sisään kätkeytyy vaikka mitä. Vaikka kyse on post punkista, voisi tietyin muutoksin puhua myös psykedeelisestä rockista teollis-shamanistisine puolineen.

'Use Ja samalla kun musiikki kuulostaa siltä kuin se olisi pitänyt tehdä 25-30 vuotta sitten, liikutaan teksteissä saman ajan uhkakuvista tutuissa apokalypsin jälkeisissä maisemissa: harmaaksi liudentuneen mustan eri sävyissä, valossa jonka lähdettä ei näe, tulevaisuudessa jota ei ole. Red Majesty ja Children of the Atom Bomb ovat vietävän tarttuvia lauluja maailmanloppuun, eikä neljän biisin levyllä mikään ole tehotonta.

Toisella julkaisullaan Beastmilk on liikkunut eteenpäin: tymäkkäsoundinen ja tehokkaasti päähän jääviä sävellyksiä tarjoava Use Your Deluge on yksi kuluneen vuoden parhaista levytyksistä. Sen biisit ovat parempia kuin demolla, mutta toisaalta demon raaempi ja pelkistetympi soundi miellyttää enemmän. Molemmat täyttävät hienon levyn tunnusmerkit, eivätkä sisällä mitään ylimääräistä. Napakka ilmaisu vie pitkälle.

Jani Ekblom


'The Carved in Ashes: The Drowned Silhouette

Pari vuotta sitten kehutun ja radiosoittoakin saaneen debyyttipienokaisensa julkaissut Carved In Ashes jatkaa tunnelmallisen musiikkinsa kudontaa uudella viiden biisin EP:llään. Tumma, progressiivinen ja monipuolinen kudelma liikkuu taitavan yhtyeen käsissä vaivattomasti eteenpäin. Sovitukset ovat eläväisiä, kokonaisuus hallittu, dynamiikka kohdallaan ja ideoita piisaa.

Taidosta ja hyvän kuuloisesta lopputuloksesta huolimatta The Drowned Silhouetten kappalemateriaali ei ole ikimuistoista. Monimuotoiset rakennelmat tuntuvat hajoavan osiin, musiikki liikkuu näennäisen vapaasti, mutta ilman johtoajatusta. Carved In Ashes tarjoaa metallista post-fiilistelyä jota kuuntelee mielellään, mutta josta puuttuu kuuntelemaan pakottava kiteytys.

EP:stä jää vähän ääniraitamainen tuntu, mikä ei sinänsä ole paha. Rönsyilevyydessä on siinäkin puolensa. Ongelmana tuntuu kuitenkin edelleen olevan jo viime kierroksella peräänkuulutettu tiivistämisen tarve. Ideoita yhtyeellä riittää, mutta jotain kokoavaa, jotain niputtavaa kaivattaisiin. Huono tämä ei missään nimessä ole, näinkään.

Jani Ekblom


Where the Horns Reign Concrete Icon: Where the Horns Reign

Turkulainen Concrete Icon perustettiin viisi vuotta sitten ja vaikka miehistönvaihdoksia on sittemmin piisannut, on ryhmä pistänyt ulos jo neljännen pikkukiekkonsa. Nelikon musiikki on raskasta ja tummasävyistä death metalia, jossa vauhti ei missään vaiheessa nouse kovinkaan korkeaksi.

Neljän kappaleen tuliannos kestää reilu 18 minuuttia ja etenkin viimeisenä soiva Summoned from the Sleeping World heittää paketin päälle jo pientä doominkin varjoa. Tuossa suunnassa saattaakin olla vielä tutkittavaa, sillä mitä perinteisempää deathia ryhmä luo sitä persoonattomammalta se kuulostaa. Keskitempoisissa kappeleissa ei sinällään ole vikaa, mutta sovitukset ja liika (tai liian vähäinen) vauhti tahtovat viedä touhusta voiman. Petrattavaa jää myös vokalistille, jonka ärinä ja kärinä kyllä toimii, mutta pieni variointi ja tekniikan hiominen eivät tekisi pahaa. Concrete Icon nousee jo keskikastiin, mutta kuka sinne nyt haluaa jäädä, joten ei muuta kuin rohkeammin kokeilemaan niitä rajoja.

Mika Roth


Monuments of Control Depth Beyond One’s: Monuments of Control

Depth Beyond One´s ilmoittaa syövänsä genremääritelmiä aamupalaksi ja paiskaavansa ne levylle, eikä tätä kolmen raidan mittaista pienoismetalliuniversumia ole kieltämättä helppo pilkkoa. Pohjalla on siis metalli, mutta kovin koukeroinen ja progehtava sellainen, jota käännetään, väännetään ja muutetaan mm. jazzin sekä kokeellisen pop-rockin keinoin.

Avauksena kuultava Monuments of Control tekee jo ensimmäisen puolen minuutin aikana selväksi, että nyt on kyse jostain tyystin erilaisesta. Onko avantgardistista death metal olemassa? No nyt on ainakin, ja epileptisesti nykivä siivu pistää pään heilumaan, vaikka oikeaa tahtia on vaikea löytää. Takana väijyvä trumpetti ja säästeliäästi käytetyt efektit vain lisäävät tehoja, eikä päälle kuusiminuuttinen biisi pysähdy missään vaiheessa. Seuraavaksi suoritetaan tiukka käännös aurinkoiseen puutarhaan, kun Reborn antaa meille kahden ja puolen minuutin ajan aurinkoista pop-paistetta akustisen kitaran ja kuulaan laulun muodossa. Kolmas etappi, An Order Depleted, palaa aluksi takaisin metallin pariin, mutta lopulta siivusta muodostuu todellinen kameleontti, jossa Faith No More kohtaa 70-luvun Pink Floydin.

Depth Beyond One’s onnistuu yhdistelemään ja luomaan aivan omanlaistaan musiikkia, joka on pakottamattomalla tavalla erikoista. Kyllä tätä lisääkin kuuntelisi, erinomaista!

Mika Roth


July Exitium: July

Toisen demonsa julkaissut vantaalainen Exitium soittaa death metalinsa hiukan mutkikkaammin. Niinpä tämä neljän kappaleen mittainen EP kestää päälle 24 minuuttia ja kokonaisuutta voi kuvata myös progehtavaksi, sillä etenkin rytmipuolella yhtye kokeilee toistuvasti rajojaan.

Avauksena kuultava July kellottaa pitkälti yli kahdeksan minuuttia ja siivusta kuuluu läpi niin Opethin kuin hiukan Meshuggahinkin vaikutus, vaikka Exitium ei mihinkään polyrytmisiin seikkailuihin ainakaan vielä lähde. Vokaaleissa kuullaan lähinnä mureaa örinää, mutta sinne tänne on ripoteltu myös puhtaita vokaaleja, mikä tuo mukavasti väriä pakettiin. Teknisesti ilmaisussa on vielä pientä hiomisen varaa, mutta perusteet ovat noillakin saroilla jo kunnossa. Exitium etsii vielä sitä ominta juttuaan, mutta toisen demon perusteella ainakin suunta on jo suurin piirtein löytynyt. Nyt vain uusia ja entistä rohkeampia biisejä rustaamaan ja vastaisuudessa kappaleista voisi leikata hiukan turhia rasvoja pois.

Mika Roth


Escape to Salvation Gotham O.D: Escape to Salvation

Gotham O.D on hiljalleen valmistelemassa jatkoa alkuvuodesta 2010 ilmestyneelle Disbeliever -pitkäsoitolleen. Kolmas albumi tuleekin olemaan merkittävässä asemassa, sillä jatkuvassa nosteessa oleva bändi on tähän asti vain parantanut kurssiaan.

Tyylillisesti ryhmä on liikkunut entistä lähemmäs perinteisen ja tummasävyisen heavy rockin vehreitä ja rikkaita laitumia. Avausraita Escape to Salvation on kaksikosta selvästi koukuttavampi ja tuottajana häärinyt Hiili Hiilesmaa on loihtinut bändille todella tukevat ja mureat soundit. Jälkimmäisenä soiva In a Shell puskee puolestaan eteenpäin kuin villiintynyt veturi ja biisi rullaa vaivattoman tuntuisesti halki tummasävyisen ja sopivan melodisen hard rockin maiseman. Mikäli tulevan pitkäsoiton muu materiaali on samantasoista, ei savolaisryhmällä tule olemaan hädän päivää.

Mika Roth


'Inhale' Maida Vale: Inhale

Tamperelainen Maida Vale tarjoilee neljän biisin näytteen mollivoittoisesta vaihtoehtopopistaan, missä naislaulu ja sello ovat valovoimaisimpia osasia. Ilmavuus ja svengi ovat laatusanoja joita levyn saatteessa tarjoillaan ja ne pystyy itsekin allekirjoittamaan, joskin ilmavuus tukee kiireetöntä ja seesteistä mutta kepeää melankolisuutta ja svengi ei oikeastaan pistä niskaa nytkimään tai jalkaa notkumaan vaan tarkoittaa lähinnä akustisvetoisen ja juurevan soiton rullaavuutta.

Sisko Pikkumäen sielukas laulu on toisaalta johtotähti melko riisutun instrumentaation ansiosta mutta siksi sen paikottaiset särähtelyt väreen kanssa paistavat sitäkin vahvemmin. Ei kuitenkaan liian häiritsevästi ja jos pitää valita sielukkuuden ja puhtauden välillä, panostan ensimmäiseen. Tiina Koskisen selloa kuuntelee ilokseen ja Mika Longan kielisoittimet onnistuvat värittämään soittoa hienosti varastamatta varsinkin kitaralle niin tuttua jumalsoittimen asemaa. Marko Lahden perkussointi ansaitsee kiitoksen rennosta juoksevuudestaan. Kaiken kaikkiaan lontoolaisen kaupunginosan mukaan nimetyn yhtyeen lyhäri on ihan tutustumisen arvoinen. Muita reippaampi, leikittelevämpi ja rempseämpi päätösraita Some Of Them iskee itselle ehkä eniten.

Ilkka Valpasvuo


Grasp Refusal: Grasp

Refusal on uransa aikana ehtinyt julkaista jo hyvän nipun pikkukiekkoja, mutta silti ryhmä kävi tutuksi vasta vajaa vuosi sitten, kun Short on Ammo -demo päätyi käsiini. Bändi ei ole lähtenyt muokkaamaan tyyliään sen kummemmin, joten raadon katkuinen death saa jyristä nytkin.

Kiekon neljä kappaletta muodostavat tasaisen vahvan paketin, mutta tällä kertaa tasaisuus on myös hiukan negatiivista, sillä ryhmä ei yllä aivan viimevuotiseen vireeseensä. Biisit eivät sinällään ole hullumpia, mutta se viimeinen isku leukaperiin jää puuttumaan, vaikka maalitolpat kolisevatkin jo pariin kertaan. Soittimet ja etenkin vokalistin murina erottuvat hyvin ja reilusti alle kaksiminuuttisessa You Are Useless pikatulituksessa homma rullaa jo lupaavan isosti. Jään edelleen kaipaamaan vahvempaa omaa soundia ja sitä x-tekijää, joka nostaisi bändin vahvasta keskikastista kuninkuusluokkaan. Periaatteessa kaikki tarvittava löytyy, joten nyt pitäisi vain löytää se edellisen kiekon kipinä ja nousta seuraavalle tasolle.

Mika Roth


Empyreal Form Reveries End: Empyreal Form

Keväällä 2011 perustettu Reveries End on pitänyt kiirettä, sillä tuore Empyreal Form on jo bändin toinen demo tänä vuonna. Maaliskuussa Desibelissä arvioitu Beneath the Silent Shades sai kiitosta kollega Leskiseltä, eikä tämä toinenkaan kiekko kylmäksi jätä.

Melodista ja melankolista metallia soittava ryhmä osaa tunnelmoida ja rypistää tarpeen tullen, joten vertailukohdiksi kelpaavat Anathema ja The Gathering. Avauksena kuultava Descent luottaa pääosin hitaampaan tunnelmointiin, tosin vokalisti Sariina Tani yllättää biisin kliimaksikohdassa tuhdilla karjunnan ja kärinän yhdistelmällä, joka on vahvaa ja eroaa täysin neidon lämpimästä lauluäänestä. Toisena soiva Crowned in Oblivion tekee saman tempun, kun lopussa kaikki pankit räjäytetään ja mieleen nouseekin Opeth, joka on tehnyt rosoisen ja kauniin yhdistelemisestä metallissa aivan omanlaisensa taiteenlajin. Vaikka nimiä on tullut tiputeltua, niin totuus on se, että kaikki alkaa olla kohdillaan. Yhtye on hionut tyylinsä jo varhaisessa vaiheessa sen verran mallikkaaseen kuntoon, että seuraavaksi Reveries End voisi julkaista jo pitkäsoiton.

Mika Roth


Nanobot Straktobeam: Nanobot

Aina silloin tällöin, onneksi ei kuitenkaan kovinkaan usein, demojen ja promojen läpikäyminen on hiukan uuvuttavaa. Tuntuu siltä että niitä totaalisesti pään räjäyttäviä kokemuksia ei vain enää tapahdu. Onneksi vähintään yhtä tasaisin väliajoin vastaan tulee Straktobeamin kaltaisia bändejä, jotka ottavat arvostelijasedästä niskalenkin ja pyyhkivät seuraavaksi moisella nillittäjällä kaikki läheiset pinnat kattoa myöten.

Vaikka yhtye on perustettu armon vuonna 2011 Straktrobeamin elektroninen soundi on niin retroa, että ”8-bittinen Nintendo on hi-fiä”, kuten saatteessa todetaan. Mainituista vaikutteista etenkin yhdysvaltalainen pioneeriryhmä Devo sekä kotimainen Aavikko kuuluvat läpi, mutta ei tämä neljän synistin ja yhden rumpalin ryhmä mikään perässähiihtäjä ole. Satunnaisen kuulijan kiertoradalle nostava Moai Mothership on hengeltään hiukan kraftwerkmainen luotailu, tosin ilman düsseldorfilaisille ominaista nykivää polveilua. Straktobeamin sukkula kun on tehty huomattavasti sulavammista materiaaleista.

Simppelisti nimetty ロックマン [DLN-001] vs. Straktoman [STRB-012] pistää puolestaan Jarre-vaihteen silmään ja iloinen elektrohippailu sopiikin niin suvipäivään, kuin vaikka talvisten maisemien piristäjäksi. Pari seuraavaa nanobottia eivät pysty murtamaan taikareunaa, mutta viimeisenä soiva Monsters vangitsee ja hiljentää hiljaisella kulullaan, jossa kaunis yksinkertaisuus punoutuu upeasti. Ovatpa nämä hirviöt herttaisia. Kunpa Straktobeam jatkaisi jo pian ilosanomiensa lähettämistä tähtien takaa.

Mika Roth


'Meininki Tuomion Ruiske: Meininki jatkuu minibussissa

Vitsinä alkunsa saanut vantaalainen Tuomion Ruiske tarjoaa tälle vuodelle jo toista demoa. Meininki jatkuu minibussissa on hyvin etenevä, melodinen ja koukkujakin tarjoava lätty jossain pop-punkin ja punkrockin välillä. Pikkukiekko muodostaa tarinan, jossa festariryyppääminen johtaa hoitoon, putkaan ja lopulta vankilasta karkaamiseen. Neljän biisin teemalevy siis.

Tuomion Ruiske ei toki tee mitään ennenkuulematonta, mutta tarjoaa toimivaa soittoa hyvällä sykkeellä. Laulupuoli on vähän sinnepäin mutta ei genressään huonoa. Ja nimenomaan laulupuolella yhtye myös onnistuu erottumaan edukseen Pakkohoitoon-kappaleella. Alan perusteokset on kuunneltu tarkkaan, ja seuraavaksi odotetaan mitä omaa vantaalaiset keitokseen tuovat: muutamia mieleenpainuvia kikkoja tarjotaan jo nyt.

Jani Ekblom


 Wanhat Ajat Wanhat Ajat: s/t

Kuten yhtyeen nimestäkin jo voi päätellä, nojaa Wanhat Ajat 80- ja 90-lukujen soundiin. Kuuden raidan mittaisella pikkukiekollaan Wanhat Ajat tuntuukin olevan se puuttuva lenkki Popedan ja Pearl Jamin välistä.

Hiukan humoristista suomenkielistä rokkia lantrataan siis jälki-grungen höyryillä ja syntynyt sekoitus onkin hetkittäin suorastaan hilpeä. Läheskään aina ryhmä ei iske kuokkaansa kultasuoneen, mutta esimerkiksi Räksyttäwä koira käynnistyy todella mallikkaasti ja ensimmäiset vajaa puolitoista minuuttia ovat yhtä juhlaa. Erikoismaininnan ansaitsee rouheasti rokkaava Sudet, samoin kuin iisimmin kaarteleva Mulle wain, joka jää nopeasti soimaan päähän. Harmillisen usein kappaleiden eri osat eivät vain tunnu oikein juttelevan keskenään. Ensimmäisen kiekkonsa julkaissut bändi on vielä käymistilassa, mutta onhan tällaisella perusrokilla aina tilausta, joten nyt ei muuta kuin uusia siivuja rustaamaan.

Mika Roth




Lukukertoja: 3162
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös