Pienet

Pienet - Joulukuu 2012

03.12.2012


At Winters End At Winters End: Taste of October

At Winters End aloitti taipaleensa jo 90-luvun puolivälissä, mutta syystä tai toisesta ryhmä piti julkaisutaukoa lähes koko viime vuosikymmenen. ”Toisen elämänsä” toisella pikkukiekolla kertynyt kokemus ja kehittynyt näkemys ovat olleet mainioita kätilöitä, kun tuoreet kolme kipaletta on saatettu maailmaan.

Yhtyeen suurimmat vaikutteet juontuvat luultavimmin sieltä ysäri Paradise Lostin ja Sentencedin suunnalta, mikä ei tällä erää ole rasite. Toisella jalalla rokkaavassa metallissa on pientä deathin katkua, etenkin kitaroiden saralla, mutta uudempien elementtien sekoitus tekee keitoksesta maistuvan ja hetkittäin jopa yllätyksellisen. Kitaravetoiset siivut on rakennettu tasaisen vahvojen riffien sekä melodioiden varaan, mutta yhtyeen todellinen ase on vokalisti JP Salokangas, jonka puhdas laulu on mainiota vaihtelua lähinnä örinällä täytetyssä genressä. Kappalemateriaalista olisi voinut uuttaa enemmänkin irti, mutta jo tällaisenaan tuotos selättää suurimman osan kilpakumppaneista.

Mika Roth


Brainthrash Brainthrash: Mental Kombat

Brainthrash on päättänyt liiskata aivot perinteisimmällä thrashilla, jonka juuret luikertelevat suoraan San Franciscon Bay Arean rikkaisiin vesiin. Eipä siis ihme, että herrain soitto on suoraa jatkoa mm. Testamentin ja Exoduksen räiskeelle.

Turhasta innovatiivisuudesta yhtyettä on turha syytellä, mutta sessiosoittajilla vahvistettu kaksikko osaa kyllä hommansa. Kamikazernobylin kirkas ja äkäinen vokalisointi ei ehkä yllä nuoren Joey Belladonnan ja Chuck Billyn tasolle, mutta asenne on sama mistä pisteet herralle. Kitaroista vastaava Total Nevastator on puolestaan tutkinut tarkoin Alex Skolnickin ja Trey Azagthothin takavuosien työt, joten tarttumapintaa piisaa myös kuusikielisten ansiosta. On lopulta makukysymys kuinka paljon esikuvilleen on hyvä kumartaa, mutta kun lopputulos on laadultaan näin korkea pitää ryhmälle kumartaa. Eihän tässä mitään suurta rakenneta, mutta mikäli sattuisin yhtyeen keikalle viihtyisin kyllä taatusti.

Mika Roth


Coma Faction Coma Faction: This Way to the End

On kyllä pakko nostaa hattua bändille, joka näinä päivinä uskaltaa julistaa musiikkinsa olevan ”kevytheviä. Kolmannen kiekkonsa julkaissut Coma Faction ei kuitenkaan tunne suotta häpeää ja ryhmän kolmas kiekko liittääkin kevyemmän hevin ongelmitta menevän hardrockin kylkeen.

Paria astetta kevyempi ote ei kuitenkaan tarkoita sitä ettei touhussa olisi edelleen ns. munaa, siitä pitää huolen niin vokalisti Jani Haapio kuin laulajan kanssa kitaroita kurittava Tuukka Turunenkin. Messevän pituisella nimellä siunattu Over the Edge and Out of This World iskee rock-vaihteen syvimmälle silmään ja tämän täyspaahdon edessä käy viimeistään selväksi, että yhtye on löytänyt mukavuussektorinsa. Biisit hönkivät aitoa tunnetta ja studiossa onkin löydetty se rentous, joka jää puuttumaan niin kovin monelta menorokkia rätkivältä ryhmältä. Mikä kaavasta jää puuttumaan ovat ne totaaliset päänräjäyttäjät, nipun pisin siivu Barrows osuu jo lähelle, joten sihtiä ei tarvinne korjata enää kuin naksahduksen verran.

Mika Roth


First Times First Times: First Times (7")
Combat Rock

Aivan hirmuhyvät kappaleet on helsinkiläinen First Times lyönyt ensiseiskansa A-puolelle. Garage/voimapop/rockia suurella tunteella ja juuri niin vaatimattomasti eli eleettömästi kuin pitääkin. Tarttumapintaa on rutosti enemmän kuin poseerausta, mutta ei First Times silti mitenkään eleetön ole.

Yhtye koostuu vähän kokeneemmista tekijöistä, ja laulusta vastaa The Splitsistä tuttu Kiti. Ja jokin tässä kokoonpanossa vain tuntuu napsahtavan kohdalleen. Kitarat rämisevät, ote on napakka, biisit iskevät hyvillä koukuilla ja kokonaisuus hengittää tiukkuutensa läpi. A-puolen huippujen, Runnin' Aroundin ja eritoten (I Don't Wanna) Party No Moren, lisäksi kääntöpuolella kuullaan kaksi melkein yhtä mainiota, mutta vähän standardimman oloista biisiä. Kokonaisuus on silti erittäin hyvä, A-puoli liki täydellinen.

Jani Ekblom


Foreskin Rollers Foreskin Rollers

Ehkä nerokkaimmalla bändinnimellä aikoihin siunattu Foreskin Rollers ei soita progea, niinkuin kollega Jani Ekblom epäili bändin nimen perusteella. Vahvimmat viitteet taitavat olla rock, psykedelia, blues ja mausteina myös jazz ja kantri. Nimellä Dick Holeland operoivan säveltäjän kuutta teosta tulkitsee kirjava joukko muusikoita, minkä vuoksi lopputulos ei ole niin yhtenäinen kuin voisi ehkä olla tiiviimmällä bändillä. Levy jakautuu vielä kolmeen teemalliseen osaan, joista ensimmäisenä kuullaan tiukkaa ja karheaa rock-kaahausta Sexy Sweet Rollerin ja Oink Manin tahdeissa. Goosing & Bluesing-osuutta koristaa kohtalokas naislaulu ja muutenkin vaaniskeleva hiippailu sopii hyvin Rollersin säröilyyn. Yökerhojazzahtavalla pianolla marinoitu Goose Blues Woman toimii erityisen hyvin. Kolmas osa laventaa kantrimausteilla, vaikka blues ja särö on edelleen vahvasti mukana. Rock-jyrän ja tunnelman puolesta FSR on hyvässä iskussa, eikä biisikynällinenkään näkemys mikään huono ole. Ehkä nauhoitusvaiheessa voisi koittaa vielä hiukan terävöittää soundia, mutta kyllä nämä on joka tapauksessa kannattanut levylle asti laittaa.

Ilkka Valpasvuo


Haistelijat Haistelijat: Pakkomielle (7")
Nuuhkaja / Joteskii Groteskii

Näistä nuuhkijoista tuntuu kolmannen seiskansa (toisen ollessa Lähdön Aika -splitti viime vuodelta) myötä tulleen todellisia haistelijoita. Jostain tuolta ponnistava Haistelijat todennäköisesti tilasi henkilökohtaista-palstalta kusisia alushousuja, liimasi Kalervo Palsan kuvan seinälle, varasi mukaan tarpeeksi monta Russ Meyerin veehooässää, ja lukkiutui kellariinsa mielipuuhiinsa Raton, Mona Caritan kasetin ja mielikuvituksensa kanssa.

Tuloksena hardcorea ja päiväunelmia. Pyörän satulalle laukeamista, Annelia liinavaatevarastossa ja pakastinta vasten, "maista poika piirasta, makeaa mut hiivasta" jne. Suoraviivaista ja kursailematonta, hauskaa ja hyvää. Ei edelleenkään maailman terävimpiä biisejä, mutta vakuuttavaa ryminää yhtä kaikki. Irtonaista, pakotonta, kieroa. Ei erityisempää tykitystä, muttei löysääkään. Esimerkiksi Anneli on biisinä niin kiimainen viritys, että pelottaa että studiossa on yhdytty oikeasti tai edes epäsopivasti. Herkkiksillekin on jotain, nimittäin säkeet: "kun haluan olla lähellä / pitää kiinni / haluat sinä nussia". Vastoinkäymiset kasvattavat.

Jani Ekblom


Suloinen kesä-EP Hopeakala: Suloinen kesä -EP

Hopeakala pakkasi kolmen biisin EP:nsä sympaattisesti kiinniommeltuun kansipaperiin. Käytännöllinen ratkaisu ei ainakaan ole, sillä ainakin meikäläisen painos repesi avattaessa. Suomenkielistä indierockia melankolisesti mutta kiivaastakin tahdista huolimatta aika leppoisasti ja pienesti vinohkolla otteella soittava nelikko liikkuu biisikolmikollaan Sillan kaiteella -avauksen limonadielohopeamaisesta veikeän ja tummasyisen pohjavirran yhdistelmästä junnaavamman ja jylhästi viipyilevän Kuollut -kappaleen kohtalokkuuden kautta nimibiisi Suloisen kesän heleämpään keimailuun naislauluineen. Kolme eri laulajaa on yhtyeen selkeitä vahvuuksia, kun hieman utupilvisestä sävellyksellisestä punaisesta langasta onnistutaan samalla pitämään hyvin kiinni. Halutun töksähtelevä ote kaikuu etenkin päätösraidalla, jossa jyräävämmät soittimet on käännetty pois. Hopeakalalla on hyvä idea yhdistää melankolia ja veikeys mutta vielä se ei tiivistä ikivihreitä.

Ilkka Valpasvuo


JGIW Johnny Got It Wrong

Helsinkiläinen folkpoppari Teppo Tuomisto alias Johnny Got It Wrong onnistui edellisellä Chasing The Moon -näytteellään vuodattamaan meikäläiseltä tällaisia kehuja: "Uneliaasti hymyävä musiikki pysyy kiinnostavana ja koukukkaana koko viisibiisisen EP:n alusta loppuun, miehen laulussa on mukavan ajaton positiivinen väre ja sovituksissa ollaan hienosti hetkessä kiinni." Nyt Tuomisto jatkaa kolmen biisin verran musiikillista seikkailuaan ja hakee päätösraidallaan yhdeksi ulottuvuudeksi jopa suomenkielisen lauluilmaisun. Jatkuuko nyt se sama noste joka pisti edellisellä nimen muistiin?

Jatkuu jatkuu. JGIW aloittaa heti Always On The Runilla raukeasti huuliharpun tahtiin ja onnistuu haikean toiveikkaalla laulukaarellaan nostamaan peukun pystyyn. Rasmus Harisen basson, Jouni Raatikaisen koskettimien ja taustalaulun ja Matti Seväkiven lyömien tukemana laulaja-kitaristi onnistuu samaan aikaan rikastamaan ilmaisuaan mutta pitämään sen riisutusta herkkyydestä kiinni. Kappale myös etenee mukavan vauhdikkaasti instrumentaation ollessa leveä muttei hätäinen eikä turhan korkea. Näppäillen alkava Drifting kulkee kirkkaan laulun johdolla kaarrellen mukavan pelkistetysti. Suomen kielellä laulaessaan Tuomisto rentoutuu myös ilmaisullisesti, mutta onnistuu yhtä lailla kaartamaan aina falsettiin asti. Särökitara ei haasta vaan täydentää leppoisaa otetta. Jos Jalava on viime vuosina onnistunut vakuuttamaan rennolla folkpop-biisevyydellään, on Johnny Got It Wrong varteenotettava haastaja.

Ilkka Valpasvuo


Kuudes silmä Kuudes silmä: Kuudes silmä (7")
Combat Rock / Rytmi

Helsinkiläinen Kuudes silmä tekee ensilevytyksellään soundinsa puolesta niin tyylipuhdasta ja määrämittaista post-punk/goottirock -synkistelyä, että julkaisuvuodesta voisi melko huomaamaatta napata pois sen vajaa 30 vuotta. Kolkkoa, mustaa, sopivasti kaiutettua ja ylärekistereitä kutittavaa. Tietysti Musta Paraati on kotimaisista selkeä verrokki, varmasti esikuvakin, mutta kyllä Kuudes silmä hyvin seuraan mahtuu.

Seiskan kolmesta biisistä yksikään ei ole heikko. A-puolen yksinäinen Helvetti lienee laitettu levylle ykköstäkyksi, mutta kääntöpuoli toimii paremmin. Helvetti on sävellyksenä kolmikon paras, mutta toteutukseltaan vähän ähky, ahtovikainen. Ääni kadulta ja Happea taas hengittävät enempi, antavat ahdistuksensa valua maailman rakoihin, vaikuttavat. Helvetti on totaalisempi, se jyrää ja jättää ihmettelemään mikä meni. Joka tapauksessa varsin mainio kolmikko. Mistään erityisestä monipuolisuudesta ei Kuudennen silmän yhteydessä voi puhua, mutta ainakin näin lyhyessä muodossa homma toimii erittäin hyvin.

Jani Ekblom


Veteen virtaavaan Keisarinna B: Veteen virtaavaan

Kouvolalainen suomirockyhtye Keisarinna B onnistuu luomaan juuri sellaista musiikkia joka ei puhuttele meikäläistä oikein millään tasolla. Kuulas, lähes jylhä ja vakavanaamaisella isolla kitaravallilla särötilutuksineen ja piilevine "hevi"painoineen paikoin massiivisesti maalaava naislauluvetoinen rockpop-kimaltelu ei osu maaliin, mutta yhtye hoitaa silti leiviskänsä valitsemansa reseptin parissa ihan kelvollisesti. Pitkä soittohistoria ja ammattimainen kunnianhimo kuuluu ja verrattuna edelliseen Paskat rakkaudelle -näytteeseen kokonaisuus on paremmin tasapainossa ja Jani Lindenin kuulaat kosketinosiot lisäävät painoa sinne isoon ja jylhään toimivasti. Alkukierrollaan CMX:n mieleen tuova Runopoika on toki sanoituksiltaan lähinnä blääh ja kuvioiltaan yllätyksetön mutta avaran ja rockimman pään yhteys on mukavan sulava. Ja vaikka Aikakoneen Paluu Tulevaisuuteen-haaveilu on hiukan töks, niin kappaleen rennompi askel ja ote nostavat peukkuja. Jyräävämpi puoli saattaisi kiinnostaa Radio Rockia, meikäläinen hivuttaa sormea kohti skip-nappia...

Ilkka Valpasvuo


Siskos Mafia Siskos Mafia: Anteeksi
DHI Productions

Sanotaan että ’anteeksi’ on vaikein sana suomalaiselle, ainakin jos se joudutaan sanomaan puhtaasta sydämestä toiselle. Anteeksi on myös Siskos Mafia -nimisen yhteen ensimmäinen tuotos. Yhtye voisi tosin ottaa kiekkonsa nimestä myös jotain vihiä, sillä promon mukana ei saapunut minkäänlaista saatetta, eikä bändin kotisivuilta löydy sen enempää tietoa. Annetaan siis musiikin puhua bändin puolesta…

Melankolia ja ahdistus yhdistettynä rosoisen kitaran ryydittämään hitaaseen rokkiin ei ole mikään uusi idea näillä lakeuksilla, joilla mm. Leevi and the Leavings ja ovat kasvaneet instituutioiksi. Persoonallisen naislaulun yhdistäminen pakettiin on hyvä idea, mutta kolisevasti soivan bändin ja vokalistin yhteistyö ei ainakaan vielä tuota kovinkaan säväyttävää tulosta. Kahden oman raidan kylkeen on liitetty Timo Rautiainen & Trio Niskalaukaus -laina Lumessakahlaajat, joka sopii pakettiin kuin kossupullo perjantaihin. Ei ihan meikäläisen kuppi gambiinaa, mutta omalla tavallaan erittäin suomalaista lohduttomuutta.

Mika Roth


TSM Tornion syntymättömät ministerit: Soittavat Painavat Planeetat sekä muita Heli Slungan runoihin sävellettyä kappaletta

Pitkällä nimellä sekä itsensä että nelibiisisen EP:nsä otsikoinut oululainen Tornion Syntymättömät Ministerit sukeltaa Heli Slungan runoihin pianovetoisen pienimuotoisen popin siivin. Hanna Kokkosen toteavan kantava laulu johtaa kappaleita, jotka ulottuvat pienestä progemausteesta tangon kautta pelkistettyyn pianofolkkiin. Jännin reitti on päätösraidalla Painavat Planeetat, joka sukeltaa reggaesta kohtalokkaan uhkaavaan vinopyörteeseen. Toisaalta yhtye onnistuu hyvin luomaan runokuviin monenlaisia maisemia, mutta tässä muodossa levyn punainen lanka jää hiukan eri kuvakulmien jalkoihin. Runoilu on myös sen verran abstraktia tekstuuria että tuntuu että mahdollinen koukukkuus hukkuu taiteellisten vaatimusten alle. Ajatus on hyvä, mutta sillä pitäisi päästä paremmin iholle ja vielä sen alle.

Ilkka Valpasvuo


Vuolla Vuolla: Rivers in Me

Alkuvuodesta Desibelin valokeilassa paistatellut Vuolla on saanut valmiiksi kahden raidan ja päälle kaksikymmentäminuuttisen singlen, joka jatkaa osapuilleen siitä mihin edellinen At the Edge of the Mist ryhmän jätti.

Rivers in Me jatkaa ryhmän etääntymistä ns. normaalista metallista, vaikka mukana on yhä vaikutteita doomista ja progehtavasta metallista. Melankolinen melodisuus rakentaakin siltaa niin rockin kuin jopa popin suuntaan, vaikka kappaleilla on melkoisesti massaa. Kati Hämäläisen kirkas laulu ja toisesta kitarasta vastaavan Sakari Paavolan raskaampi vokalisointi toimivat entistä paremmin yhteen ja etenkin jälkimmäisenä kuultava Lost Presence pystyy hyödyntämään upealla tavalla eri ainesten kontrastit.

Entistä rohkeampi Vuolla jatkaa niin vakuuttavan työn tekemistä, että seuraava looginen askel olisi kokonaisen pitkäsoiton luominen. Toivottavasti ryhmälle aukenee moisen mahdollisuus, sillä pienjulkaisujen saralla on vaikea kehittyä enää tästä eteenpäin.

Mika Roth




Lukukertoja: 3049
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös