Pienet
Pienet - Tammikuu 2013
14.01.2013
Musiikin muotivirtaukset tulevat ja menevät, mutta tuhdisti jyräävä hard rock se vain on ja pysyy vuosikymmenestä toiseen. Kolmannen pikkukiekkonsa pyöräyttänyt Feral Burn on tällä kertaa päättänyt luottaa vain omiin voimiinsa, joten kolmen biisin mittainen kiekko on kokonaan bändin itsensä tuottama, äänittämä ja miksaama. Kompromissit ovat jääneet historiaan, joten uutukaisen pitäisi johdattaa kuulijan suoraan sinne bändin Shangri-Lan luokse.
Avausbiisi Circus of Lies junttaa mallikkaasti, vaikka soundien tunkkaisuus verottaakin tehoja. Iskuissa on silti motörheadmaista painoa, jota on kuorrutettu pienen pienellä kimalteella – kuuluvako takaa jopa kuninkaallinen Kingdom Come sekä majesteetillinen Kiss? Se lopullinen niitti jää kuitenkin harmillisesti puuttumaan, mutta onneksi asiat kohenevat tästä eteenpäin mentäessä. Toisena soiva Spirit is Strong siirtää painopisteen Los Angelesin ja L.A. Guns / Guns N’Roses -yhtyeiden suuntaan, vaikutelma jota ankkuriraita Bag of Bones vain vahvistaa. Etenkin nimibiisillä kaava toimii jo optimaalisesti ja hard rockin aina luotettava moottori jauhaa täydellä teholla. Pohjalla vaikuttava blues ja päälle ladotut pop-koukut tekevät kolmikon rockista helposti tarttuvaa. Eihän tämä mitään maailmaa mullistavaa ole, mutta etenkin live-tilanteessa ryhmä saa taatusti liekit kohoamaan korkealle.
Mika Roth
Gaspar: Know Yourself
Tummahkosti jyräävää rockia soittava Gaspar heilahtelee vielä hiukan neljän biisin Know Yourself-EP:llään - niin soiton kuin laulun saralla. Vauhdikkaasti paahtava avausraita Open Your Eyes kevenee akustisen Not Anymoren kohdalla kevyempään tunnelmointiin, josta ei silti puutu jyrää eikä mahtipontta. Laulaja-kitaristi Jussi Ulanen hoitaa laulupuolta kohtuullisen hyvin, mutta etenkin hiljaisemmalla puolella lievät kompastelut kuuluvat sitäkin selvemmin. Miehellä on touhuun kuitenkin hyvä ote ja jatkossa varmaan kantaa entistä vakaammin?
Onko biisikynässä tai ilmeessä sitten jotain niin omaperäistä että Gaspar kannattaa nostaa erityisesti esiin? Vielä tässä kohtaa vastaus on ei, mutta nelikko tarpoo kieltämättä ihan toimivalla kaavalla josta saattaa jatkossa irrota ihan mitä tahansa. Jo nyt perusasiat ovat mainittuja haparointeja lukuun ottamatta ihan kohtuullisesti ojennuksessa.
Ilkka Valpasvuo
Ground Frame: Worlds
Ground Frame on niitä orkestereita joiden ytimekäs lokerointi on mahdotonta. Progehtavassa rockin, metallin ja popin sekoituksessa kun lähes kaikki tuntuu olevan mahdollista. Pääosin vauhti on huimaa ja biisien käännökset tuntuvat suorastaan lentävän silmille, mutta melodinen ja äänitason lattiaan tipauttava väliosa voi yllättää periaatteessa koska tahansa. Näin yhden hetken turpajuhla voi kääntyä bladerunnermaiseksi tunnelmoinniksi, tai herkäksi halailuksi, kunnes on taas aika heittää hillot seinään.
Tällainen vuoristoratarockmetallimikälie korostaa luonnollisesti jäsenten vähintäänkin riittäviksi osoittautuvia mittavia teknisiä taitoja sekä mielikuvituksen rajattomuutta, mikä voisi toisessa tilanteessa kääntyä ryhmää itseään vastaan. Onneksi Ground Frame osaa välttää oman navan liian tuijottamisen sekä peilikuviinsa rakastumisen ja kaikesta korkkiruuvimaisuudestaan huolimatta Worlds tuntuu rehdiltä ja suoralta teokselta. Tältä pohjalta ryhmälle onkin helppo povata menestystä, kunhan sinne poukkoilun sekaan saadaan luotua muutama simppelimpi ja tarttuvampi helmi, kuten 22 tai Your Call.
Mika Roth
Honey Hellraiser: Pick Your Poison (EP)
Honey Hellraiser jatkaa kakkos-EP:llään Amerikan länsirannikon 80-lukulaisen hard rockin ja myöhäis-glamin viitoittamaa tietä. Samalla mukaan on tarttunut annos uuden aallon amerikkalaista punk-henkeä, sellaista Green Dayltä tuttua, vähän huolellisempaa ilmaisua. Vertailukohdallisissa päärooleissa keikkuvat silti edelleen Hanoi Rocks ja vaikkapa kaikkien törkyilijöiden karikatyyri Mötley Crüe.
Vaikkei pyörää olla edelleenkään kiikutettu innovointikeskukseen, on kumppanuksilla kuitenkin sen verran tyylitajuinen ja kukkoileva tekemisen eetos, että suunpielet kääntyvät väkisinkin ylöspäin. Tunnetta ei vähennä se, että kavereilta löytyy myös kelpomäärä (itse)ironian ja teatraalisuuden tajua, vaikka varsinaista musiikkia taidetaan ihan tosissaan veivatakin. Riikinkukkoilevat, vähän hölmöilevät lyriikat ovat yhdistelmä nasevia koukkuja, foneettista metaforallista leikkimistä ja iskevää rytmiikkaa. Laulusta paistaa pieni tyylinmukaisen soundaamisen halu, mutta pääosin sekin toimii varsin hyvin. Myös taustalaulupuolella erilaisia stemmoja ja arreja käytetään näppärästi – paikoin jopa vähän yliampuen. Kun soittokin futaa ja riffeistä löytyy mukavasti tarttumapintaa, jää enää oikeastaan kaipailemaan saman intesiteetin komeita, siis sellaisia härskisti jalka monitorilla vedettyjä kitarasooloja. Mitään järisyttäviä yllätyksiä Pick Your Poison ei tarjoa, eikä kai ole tarkoituskaan. Omassa genressään varsin onnistunut kiekko.
Rami Turtiainen
Lack Of Quest: Hunger
Lack Of Quest on raikas tuulahdus sellaista popmusiikkia, joka toimii ainoastaan kappaleiden ehdoilla. Sitä ei olisi välttämättä uskonut The Strokesin debyyttiä muistuttavan kansikuvan perusteella. Yhtye ei ole silmille hyppäävän persoonallinen muttei myöskään väkinäisen trendikäs. Soundeilla ei tarvitse kikkailla sen kummemmin, sillä melodiset kappaleet ovat soljuvarytmisiä, koukukkaita ja värikkäitä ihan luonnostaan.
Queen Of The Flashes -avaus on vielä kelvollista tunnustelua, mutta seuraavat kolme kappaletta kertovat selkeämmin, mistä on kyse. Suuretkin tunteet esitetään ilman ylimääräistä itkua, lähes aikuismaisesti analysoiden. Silti yhtye kykenee rentoudestaan huolimatta koskettamaan – tulevaisuudessa todennäköisesti vielä enemmänkin. Neljän biisin EP:n perusteella Lack Of Questilla on kaikki edellytykset siihen, että tuulahduksesta tulisi pysyvämpi ilmiö.
Pietari Raekallio
MetalFear: From Cradle to Grave
MetalFear tuli tutuksi reilu vuosi sitten, kun vuoden 2011 yläasteikäisten rockin SM-tittelin voittaneen ryhmän kolmas demo päätyi käsiini. Tuolloin nelimiehinen ryhmä soitti vielä puhdasveristä kasari-thrashia, mutta sittemmin ilmaisu on rikastunut ja tuore viiden biisin mittainen EP avaakin yhtyeelle uusia ovia.
Ytimenä toimii nyt melodinen ja raskas metalli, jossa kaikuu niin 80-luvun kuin uudenkin vuosituhannen vaikutteet. Biisit rakentuvat pitkälti tuhtien riffien ympärille, joita väritetään joillain melodioilla sekä puhtaalla laululla. Joissain kohdin voi kuulla yhä thrashin perinnön, toisaalla bändi lähenee puolestaan deathia, mutta tärkeintä tässä kaikessa on se, että nyt MetalFear kuulostaa itseltään. Vaikutteet on nyt sulautettu omaan soundiin ja From Cradle to Grave onkin tärkeä askel tiellä, joka voi johtaa tästä pisteestä oikeastaan mihin suuntaan tahansa. Pisteet myös vokalistille aiempaa sujuvammasta englannin ääntämyksestä, tästä on hyvä jatkaa.
Mika Roth
Nok Nok: Hotti nätti nuori äiti
Muutaman vuoden toiminut bändikollektiivi Nok Nok rakentuu Juise Hytösen biisien ympärille. Pohjimmiltaan musiikillisesti mennään pienesti heleän mutta särmikkään suomenkielisen poprockin ympärillä, jota väritetään milloin lattarimausteilla, milloin räpillä. Levyn avaava, yh-äitiä ylistävä nimibiisi Hotti nätti nuori äiti rakentuu Hytösen laulun ja Johanna Ruonalan räpin vuoropuhelulle. Pikkukylän paras rakastaja tuntuisi jatkavan samaa tarinaa hieman pidemmälle ehdittyään. Naislaulu-stemmat sopivat kyllä paremmin Hytösen toteavan laulun tueksi kuin mitä räppi edellisellä. Ja kiireettömyys ja ajattoman kuuloinen akustisuus pukevat hyvin biisejä. Tummasyisesti huohottava Pullo punkkuu ja nostalgia toimii vielä aiempia paremmin pelkistetyllä otteellaan. Samoin päätösraita Rakkauden lävistämä viehättää olennaiseen keskittymisellään ja näppäilyllään. Parhaimmillaan Nok Nok onnistuu tiivistämään biiseihinsä oivallisesti pakahtuneen tunteen. Itse nostaisinkin valokeilaan ennemmin juuri sitä pelkistyneempää puolta nimibiisin rennon jammailun sijaan.
Ilkka Valpasvuo
Shiraz Lane: Lights Out
Shiraz Lane vieraili Desibelin sivuilla ensimmäistä kertaa aika tasan tarkkaan vuosi sitten, kun pääkaupunkiseudulta kotoisin olevan ryhmän ensimmäinen demo koukutti kollega Ekblomia. Shiraz Lanen ydin muodostuu edelleen hard rockin säkenöinnistä, jota maustetaan glam punkilla ja oikeaoppisilla pop-koukuilla.
Kiekon viisi siivua antavat värikkään ja monitahoisen kuvan yhtyeen repertuaarista. Talla osataan lyödä tarvittaessa lattiasta läpi, kuten jo avausraita Too Much osoittaa, mutta myös vivahteikkaampi möyrintä onnistuu mistä kakkosraita One For the Show on mainio esimerkki. Vaikka biisistä olisi voinut veistää minuutin pois, on perusidea edelleen toimiva. Eikä se tunnelmointikaan vierasta ole, kun From My Soul rakentaa syvistä tunnoista komeasti rokkaavan mahtislovarin säröä unohtamatta. Shiraz Lane toistaa 80-luvun oppeja tarkasti, itse asiassa jopa turhankin uskollisesti, joten pieni lisä persoonallisuudessa ei olisi pahasta.
Mika Roth
Star Insight: My Time Is Out
Sinfonista metallia jo vuodesta 2005 takonut Star Insight on julkaissut aiemmin kolme pikkukiekkoa, mutta jostain syystä törmäsin bändiin vasta nyt. Debyyttipitkäsoittoaan valmistelevan ryhmän tuliannos on harmillisesti vain kahden raidan mittainen, mutta jo näissä tiiviisti pakatuissa minuuteissa olennainen välittyy.
Kaiken runkona on raskas melodinen metalli, jota sävytetään satunnaisilla koskettimilla. Etenkin jälkimmäisellä raidalla kiipparit nousevat merkittävämpään rooliin ja koskettimia olisi voinut korostaa jopa enemmän niissä avainkohdissa. Siinä missä synat silottavat kokonaisuutta on vokalisointi melkoista konsonanttikoskea. Laulajan möreä tyyli korostaa bändin ”Before the Dawn meets Moonspell” –henkeä ja etenkin vokaalien saralla jäin kaipaamaan monipuolisempaa työtä. Toisen kitaristin sekaan heittämät taustalaulutkin on haudattu liian syvälle äänimaisemaan. Star Insightin kädestä löytyy jo monta mainiota korttia, joten jään mielenkiinnolla odottamaan kuinka esikoispitkäsoiton luonti onnistuu. Tämän kahden siivun mittaisen näytteen perusteella satsaisin vielä lisätunteja sovituksiin ja eri osasten paremman tasapainon löytämiseen. Lupaavaa mutta vielä on matkaa edessä.
Mika Roth
Syöjättäret: Sisältää kappaleita -EP
2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä yhden viisivuotiskauden kokeillut ja sittemmin parin näytteen verran palannut joensuulaisyhtye Syöjättäret; paketoi kuulijoille mukavannäköisesti punertavan viiden biisin EP:n. Kahden naisäänen laululle ja rapsakalle särörockille rakentava yhtye perustettiin jotenkin joensuulaisuuteen osuvasti kieromman rockin äärelle ja samaa vinoa pirua on mukana edelleen, vaikka ilme vaikkapa avausraita Kuolemankellolla on enemmän suoraviivaisen hevahtava. Piru istuu olalla enemmän kuiskailevassa väliosassa... Sovituksellisesti tai sävelkierron osalta en laskisi Syöjättärien vuoden 2013 soundia varsinaisesti mitenkään äkkivääräksi. Vinous tuntuu hiukan päälle liimatulta turhan monessa kohtaa, ikään kuin yhtye ei oikein keksisi mikä olisi sopivan tuore tapa värittää muuten aika suoraviivaisia riffilatujaan.
Siinä yhtyeellä ehkä pieni haaste onkin - miten luoda persoonallinen soundi ja samalla saada raskaampi ote soljumaan eikä töksähtelemään? Nyt kulmat auraavat hiukan kulmikkaasti, mikä aikaansaa demomaista pöhinää. Toki ymmärtäisin että sitä hiukan vinompaa otetta sillä töksäyttelyllä tavoitellaan mutta piru ei välity, koska lanauksen ja haasteellisuuden kohtaaminen jää kömpelöksi. Naislaulut kantavat sinänsä hyvin ja yhdistelmä on ihan mielenkiintoinen, mutta ihan sitä parasta yhtälöstä ei saada vielä irti.
Hevimpää puolta kuuntelematta rakennettu Ankronikka tarjoilee yhden vastauksen edelliseen, riisumalla raskaampia osasia edelleen turhan vakavanaamaisen veikeilyn tieltä. Rohkeammin vaan vielä vaihtoehtoisempia sovitusreittejä, to boldly go where no man has gone before! Riisutun puolen vastapainona biisin riehaantuva loppukiihdyttely toimii hyvin eikä edes keuli yli. Vastapainona suoraviivaisemmalta puolelta päätösraita Pikkusisko toimii hyvin. Vaikka siinäkin tavoitellaan erikoisuutta mm. hevimurinan ja YUP -avantgarde-väliosan keinoin, on biisissä itsessään ihan hyvä imu. Suomenkielisen rockin ja kahden naislaulajan vetämä yhtye onnistuu myös olemaan kuulostamatta juurikaan PMMP:ltä, mikä on oikein hyvä. Silti vielä hiukan lisää viilausta siihen miten hevirockkaahaus ja kierouden tavoittelu yhdistellään. Eikä väkisin tarvitse olla outo jos biisi muuten koukuttaa.
Ilkka Valpasvuo
Tarja Setälä
Tarja Setälän kolmen biisin demoläpyskä näytti aluksi hiukan liikaa jälleen yhdeltä iskelmätaivaan yrittäjältä. Onneksi sisältö liikkuu enemmän jazzahtavan kepeän (folk)poprockin parissa, taitavan yhtyeen heleän otteen huomassa. Koskettimissa ja haitarissa kolmibiisisellä vaikuttavan Lauri Pärssisen käsialaa olevat kappaleet sopivat mainiosti Setälän lähes leikittelevään lauluun - tai Setälän laulu sopii hyvin biisien kepeyteen, mitenpäin vain. Kauniin näppäillen maalaava ja teemaan sopivan seesteinen Yökahvilassa, hiukan reippaammin hölkkäävä Lennätän leijaa ja kesäpäivän terassijazziskelmäinen Enkeleitä onnistuvat kaikki pitämään kiinni rauhaisasta positiivisuudesta, johon Setälän laulun lämpö erinomaisesti sopii. Toki harmonian varaan rakennetaan jopa siinä määrin että musiikki ei juurikaan haasta tai tempaise. Silti, hyvällä tavalla ihan kiva.
Ilkka Valpasvuo
The Psycho Season: EP 2012
Raskaasti lanaavaa ja suu mutrussa irvistelevää synkkää rockia tempova oululainen The Psycho Season ei juuri keveisiin puoliin luota. Reilut pari vuotta toiminut viisikko paahtaa nelibiisisellään menemään talla pohjassa tasaisen isolla säröllä, joka ammentaa niin klassisen rockin, grungen kuin metallinkin maailmoista. Niin ja muistetaan myös stoner.
Lauri Peisterän soittoon sopivan psykedeelisen savuinen mutta ärhäkkä laulutapa värittää mukavasti yhtyeen tummasävyistä maisemaa, riffeissä on raskaudesta huolimatta mukavasti myös väriskaalan vaihtelua ja tinkimätön jyräävän otteen pyhittäminen on mukavan selkeä ja hallittu suunnanvalinta. Omassa sarjassaan yhtye hoitaa leiviskänsä vähintään kelvollisesti. Ei The Psycho Season silti vielä tällä lyhärillä esitä sellaisia persoonallisia koukkuja joilla nousta valopilkuksi taivaalle, silti perusasiat ovat hyvin pulkassa. Silloin kun jyrä ei tarkoita kaiken notkeuden menettämistä, silloin jotain on jo tehty hyvin.
Ilkka Valpasvuo
Unet: Askel
Oululainen Unet jatkaa matkailuaan möykkämusiikin parissa. Kolmebiisinen Askel on aika monipuolinen kattaus, jonka pohja on selvästi jossain hardcoren liepeillä, mutta johon naitetaan jos mitäkin rauhallisemmin etenevää ilmaisua. Mieleen nousi vahvasti Frivolvol – osittain varmasti ärtyisästä vokalisoinnista – joka on äitynyt maalaamaan myös vähän laveammin, hitaammalla tempolla ja raskaammalla askeleella.
Parhaimmillaan Askel yhdistää hc:n ja post-jotakin-maalailun hyvät puolet: eritteet lentävät, rytmit paukkuvat, kitarat kirskuvat pahaenteisesti ja nurkasta käsin kokeillaan josko biisi kestäisi vielä yhden jutun. Kestäähän se kun kokeillaan. On tämä sitten viimeistä piirtoa myöten suunniteltu tai täysin spontaani luomus, on lopputulos luonteva, vaikkei aivan uniikki kuitenkaan. Unet kuitenkin erottuu monesta sillä, että se assosioituu selkeämmin punkin ja vaihtoehtorockin kuin metallin puolelle, vaikka sen anti raskas onkin. Ja juuri sieltä se kaivaa runsaasti sävyjä muuten kalskeaan, jopa kylmään ilmaisuunsa. Erittäin mainiota.
Jani Ekblom
Lukukertoja: 5349
Artistihaku
Pieniss� my�s
