Pienet

Pienet - Lokakuu 2013

16.10.2013


Burnclear: Eventide Burnclear: Eventide

Burnclearin historia ulottuu poikkeuksellisen pitkälle, sillä yhtyeen ensimmäisen ilmentymän alkusanat lausuttiin jo vuonna 1998. Nykyisen nimensä ryhmä otti viisi vuotta myöhemmin ja monien muutosten sekä vaiheiden jälkeen on viimein koittanut esikoisjulkaisun hetki.

Melodista metallia progehtavalla soundilla ja asteen normaalia pehmeämmällä otteella – siinä on pähkinänkuoressa oleellinen Burnclearin musiikista, mutta moniin kilpakumppaneihinsa verrattuna yhtyeellä on yksi vahva valtti hihassa: vahva kappalemateriaali. En ole valmis vielä nostamaan ryhmää uudeksi Dream Theateriksi Dream Theaterin paikalle, mutta mikäli holvien kätköistä löytyy lisää tämän tasoista materiaalia, kannattaa seuraava kiekko julkaista hiukan nopeammalla tahdilla. Vokalisti Tony Turunen omaa vahvan äänen ja miehen englanninkielikään ei töki, joten myös se toinen demo-bändien suuri ongelma on jo ratkaistu.

Kiekon neljästä kappaleesta vain ensimmäinen on saatu puristettua alle neljän minuutin, kolmen muun kellottaessa kuuden minuutin tienoille ja yli. Ilmassa onkin sakealti eeppisyyttä, eikä pieni tiivistäminen joissain kohdin ainakaan heikentäisi kokonaisuutta. Enkä tarkoita että ryhmän pitäisi nyt pakittaa perus tuplabasaria-sinne-tänne –kaavaan, vaan enemmänkin rytmittää materiaaliaan ja ottaa sekaan joitain reippaammin eteneviä paloja. Rytmiryhmän ja koskettimien yhteispeli toimii jo mallikkaasti ja kitaraa on maisemassa kylliksi, joten tästä on hyvä jatkaa – ja toivottavasti jo nopeasti.

Mika Roth


Dead Moose: The Night Dead Moose: The Night

Jyväskyläläinen punkrock-yhtye Dead Moose pistää neljän raidan seiskan ulos. Sopivan tuhnuinen, kipakka ja rouhea punkrock kaahaa menemään öisiä katuja, kolmikolla on jo tällä äänitteellä perusasiat hyvin hallussa. Biisimateriaali ei yllätä ja nelivitosella pyörivä kiekko on nopeasti kaluttu. Hivenen rauhallisempi The Night jää ehkä parhaiten mieleen, seesteisempi ote pukee hyvin trion säröisää soittoa. Plussan puolelle mennään mutta ilman sen suurempaa korvien höristelyä.

Ilkka Valpasvuo


Evil Drive Evil Drive: s/t

Tammikuussa 2013 perustettu Evil Drive on asettanut tavoitteekseen soittaa musiikkia mitä se itse haluaisi nähdä livenä ja kuulla levyltä. Lähtökohdat ovat siis maanläheiset, ja se mitä haluttaisiin kuulla enemmän on selkeästi Holy Mosesin kaltaista nopeaa thrashiin kallistuvaa metallia, jossa naisvokaalit ovat käheät ja karheat.

Raspisen laulun hallitseva Viktoria Viren hoitaakin vaativan tonttinsa lähes moitteetta ja kun ne harvat puhtaatkin vokaalit hoituvat on bändillä yksi huoli vähemmän. Itse sävellyskynää olisi puolestaan hyvä teroittaa, sillä ”erittäin helposti lähestyttäväksi” tehdyt siivut voisivat haastaa itseään hiukan useammin. Kolmantena soiva Iron Rain tuntuu soolojen kohdalla hukkaavan itsensä totaalisesti ja muutenkin fokus tuntuu karkailevan, kun ideana on päästä nopeasti eteenpäin. Paljon tässä on hyvääkin, mutta jalostusta ja kehitystä tarvitaan vielä runsaasti ennen kuin alan suuria voidaan haastaa.

Mika Roth


Helka: Syksy Helka: Syksy

Tamperelaisen Helkan toinen näyte osaamisestaan luottaa aika lailla samanlaisiin ääripäihin kuin edellinen kolmen vuoden takaa. Folkista aina jylhään progeen, poppia ja rockia unohtamatta. Samoin sama tylyyden ja koleuden tunne leimaa myös tätä, soiton soundi on kohtuullisen tunkkainen ja siihen kun vielä lisää Reetta Heinon laulun klassisen kuulauden niin paketti on kovin kylmä. Rennosti laukkaava avausraita Syksyn kuulain sunnuntai ratsastaa kohtuullisen maukkaasti kevyehkön folkin aalloilla ja tuo kokonaisuuteen mukavaa rentoutta. Avausraita onkin levyn parasta osastoa.

Samaa tematiikkaa vielä ytimekkäämmin hyödyntävä Syksy lähtee jo rockimman ilmaisun suuntaan, onnistuen yhdistämään mainitut tunkkaiset elementit, kuulauden ja mollin ihan toimivasti kevyen riffirockin rullaukseen. Varovainen peukku myös tälle. Kuukauden pari taaksepäin sukeltava Elokuu raukeilee riittävän kepeästi luomaan herkkyyden kipinää tunnelmaan, mutta hiukan väkinäistä on silti. Rentoutuminen myös laulussa ei olisi ehkä huono juttu kokonaispaketille. Hiukan kiirus on... Jykevämpään ja jylhempään progeiseen kasvatteluun kohoava Tulet ja rauhallisemmin käynnistyvä mutta samaan jylhään kaareen kasvava Sinä Yönä eivät toimi meikäläisen korvaan, vaikka kuulaus ja koleus puolustavatkin paremmin paikkaansa kokonaisuuden tekijöinä. Fantasia-riffi-vaelteluun ei silti sovi tuhnuisuus ja paikoin korvaan käyvä vireen kanssa tapailu. Myös sovituksissa pitäisi olla viimeisen päälle kuulaat, kimaltelevat ja kliimaksia tulevat elementit. Isompi ja tylympi Helka vallankin on meikän korvaan todella puuduttavaa, vaikka positiivisiakin elementtejä paketissa on.

Ilkka Valpasvuo


Mike Bell & The Belltones: Five Years with Mike Bell & The Belltones: Five Years with
Goofin

Viisi vuotta 50-lukuisen rock n´ rollin ja rockabillyn sanomaa kantanut kotimainen Mike Bell & The Belltones tarjoilee neljä kappaletta maistiaisena. Kaksi on tuoreimmalta Payback -albumilta, kahta ei ole aiemmin julkaistu. Belltones kuulailee mukavan suoraviivaisesti ja leppoisasti heti Dark Side Of The Moonilla, mitä ei pidä sotkea Pink Floydiin. Mike Bellin hieman suomalais-töksäyttelevä englanti itse asiassa sopii soiton leppoisaan kulmikkuuteen. Haikea Bye Bye Baby Blue on raikas kuin se ajankuvan jäätelöbaari, huohottavampi Mean Machine irrottelee nikamia toimivasti. Long - Heather kaksikon, Buddy Hollyn tunnetuksi tekemä Rock Me My Baby svengaa Belltonesin käsittelyssä pirteästi. Omassa sarjassaan nelikko pistelee korkealla tasolla.

Ilkka Valpasvuo


Mörbid Vomit: I Breathe Hell Mörbid Vomit: I Breathe Hell

Reilu vuosi sitten Mörbid Vomit ilahdutti allekirjoittaneen maailmaa demollaan, joka osoitti ettei nimi kuolonryhmää pahenna. Tuolloin tulin maininneeksi, että mikäli raain mahdollinen svedu-kuolotus maistuu, on tässä oikea ryhmä kuunteluun, enkä nähnyt mitään estettä bändin siirtymiselle albumitasolle.

Tällä kertaa vertailukohtiin on lisättävä ainakin pari legendaarista floridalaisbändiä, mutta sehän nyt on näissä kuvioissa ainoastaan kehu, etenkin kun Mörbid Vomitin oma soundi on selkeytymään päin ja tältä(kään) pikkukiekolta ei löydy ainuttakaan suoranaista hutia. Neljä raitaa pilkotaan roiskeiseksi paketiksi vajaassa vartissa ja vokaaleista, bassosta sekä toisesta kitarasta vastaava Ryöti on juuri oikea mies murisemaan tämän ryhmän mikin taakse. Soundit ansaitsevat myös muuten kautta linjan kiitosta ja nipun suoraviivaisin sivallus I Breathe Hell on erityisen upeaa kuunneltavaa. Ei tästä enää mitään parannettavaa keksi, joten olisikohan se korkea aika ulostaa seuraavaksi pitkäsoitollinen samaa korkeaoktaanista kamaa?

Mika Roth


Paattaukko: Pese syntisi Paattaukko: Pese syntisi

Mitä tapahtuu kun aikuiset suomalaiset miehet kertovat tarinoita miehen elämästä arjen rattaissa? Varmaan aika moniakin asioita, mutta onneksemme Paattaukko ei ole viikonloppuisien nyyhkytyskerho vaan rouheaa rockmetallia veivaava äijärypäs, jonka soundi ja meininki ovat parhaimmillaan pohjalaista sielunmaailmaa heijastelevan Black Sabbathin luokkaa.

Ikävä kyllä noita upeimpia hetkiä ei ole siunaantunut kiekolle vielä montaa. Saatteessa mainostetaan että ryhmän soundi on tätä nykyä raskaampaa kuin tällä jo viime vuonna äänitetyllä demolla ja tähän on kyllä tilaustakin. Vokalisti Juha Skog on mainio keulamies, ainakin niin pitkään kun orkesteri pysyy erossa Juicen tuotannosta, sillä bonuksena vedetty Musta aurinko nousee on aika karua kuunneltavaa. Avausraita Jäätyneet on kappalenipun onnistunein numero ja tuollaisessa vauhdikkaammassa tuotannossa voisikin olla mainio tulevaisuus orkalle, kunhan tankoihin saadaan lastattua vain enemmän rautaa.

Mika Roth


Recoils: Deadly Seven Recoils: Deadly Seven

Kun kauhutarinoista ja elokuvista innoituksensa ammentava Recoils julkaisi alkuvuodesta debyytti EP:nsä annoin yhtyeelle moitteita surkeista soundeista. Etenkin tuolla rintamalla on tapahtunut selkeää parannusta, vaikka tuoreen Deadly Seven –kiekon soundit eivät edelleenkään nouse kappalemateriaalin tasolle.

Alternative rock/metallin, kauhuaiheiden ja hetkittäin jopa progen kanssa pelehtivä orkesteri viskoo levylleen niin monia palasia niin monista eri suunnista, että hetkittäin meno on jo zappamaista kaikessa mielipuolisuudessaan. Esimerkiksi Rapture soi kuin pahalla tripillä oleva Faith No More ja päätöksenä fiilistelevä Mischief and Romance onnistuu hämmentämään useammalla tasolla. Säröiset äänivallit hyödyntävät tuotannon suppeutta ja orkesterille täytyykin nostaa silinteriä tasaisen ja vahvan kokonaisuuden luomisesta, kun palapelin palaset ovat näinkin moninaiset.

Harva bändi selviytyy Vincent Pricen goottilaisen kauhun ja Living Colourin nykivän rockin yhdistämisestä noin kuuden muun tekijän kanssa. Nyt kun yhtye saataisiin vielä kunnon studioon riittävän pitkäksi ajaksi ja kunnon budjetin kera.

Mika Roth


Rouhe: Isäinpäivän aamuna Rouhe: Isäinpäivän aamuna

Joensuulaisten lauluntekijöiden Janne Ryhäsen ja Outi Juurikaisen Rouhe -yhtyeen täydentää tällä yhden biisin näytteellä solisti Emma Piitulainen, sovituksesta, kitarasta ja koskettimista vastaava Jarmo Kähkönen sekä rytmiryhmä, basisti Jarmo Hiesu ja rumpali Tero Hyttinen. Tuloksena on heleää ja kuulasta poppia, johon läpsyttelevä rytminpito luo kaljajatsin ja iskelmän ummehtunutta tuoksua. Vastapainona Piitulaisen kirkkaasti soiva laulu luo hiukan hassun kontrastin, kun vielä koskettimetkin luovat sellaista "kirkkomaista" henkeä pakettiin. Itse pistäisin surutta ainakin puolet instrumentaatiosta jäähylle ja nostaisin laulua ja draamaa pelkistämällä esiin. Kappale itsessään on ihan komea, vaikkei silläkään saralla täräytä vielä ässää tiskiin. Sovituksista siis eniten ei jatkoon-ääniä.

Ilkka Valpasvuo


Stolen Kidneys Stolen Kidneys

Oulussa vuonna 2009 perustettu Stolen Kidneys raskailee metallisemman hardcore-ilmaisun maailmoissa, äristen ison ja synkän vallin taustalla. Aiempaan junttaukseen on aseteltu lisää vauhtia ja hardcorempaa ärhäkkyyttä. Kolmen kappaleen seiskatuumaisen EP:n (joka löytyy kokonaisuudessaan myös yhtyeen Bandcamp-sivuilta) käynnistää tylysti junttaava Our Heritage. Lanauksen parissa jatkaa myös Bound, mutta astetta päällekäyvemmin ja riehakkaammin. Tummasyinen paahto on tylyydestään huolimatta sen verran värikästä että niska alkaa nyökkymään mukana, mikä on aina hyvä merkki. Kääntöpuolen päätösraita Omnipresence yltää aina neljään minuuttiin, mutta pistää samalla kaikista raidoista vauhdikkaimmin. Toki myös niitä jumittavia hetkiä mahtuu mukaan, onhan neljä minuuttia aika pitkä matka hardcore-biisille. Kidneysin raivokkaassa junnauksessa hivenen tuhnut sounditkaan eivät häiritse vaan pikemminkin kuorruttavat kakkua. Jorma Uotisen sanoin, ei huono.

Ilkka Valpasvuo


Umbrose: Final Nights Umbrose: Final Nights

Pidän itse hyvin paljon yöllisistä kaupungeista ja etenkin niiden vanhojen, kantakaupungin sisälle jääneiden teollisuusalueiden tunnelmista. Tästä tummasävyisestä ja usein yllättäviä tilanteita tarjoavasta maailmasta on syntynyt myös osittain Umbrose, yhtye jonka jäsenistä ja historiasta ei löydy juuri tietoa, joten annetaan itse musiikin puhua.

Ambientin kokeellinen maailma taittuu Umbrosen verkkaisesti kulkevissa raidoissa elokuvamaisiksi, pitkiksi ja vahvatunnelmaisiksi raidoiksi. Kuusi minuuttia saa kulua ennen kuin ensimmäiset sanat kuullaan ja nekin lausutaan vain kiteyttämään How Many Winters? -raidan tunnelmallinen ydin, eikä lyriikoita kuulla tämänkään jälkeen kuin erikoisina lisämausteina. Ääniä on luotu niin perinteisillä soittimilla kuin syntetisoidenkin, mutta eroa oikean ja keinotekoisen välillä on vaikea osoittaa, sillä äänet sulautuvat toisiinsa ja syleilevät toisiaan poikkeuksellisen harmonisesti. Tässä ylenpalttisessa rauhallisuudessa piilee myös Umbrosen suurin uhka, sillä ainoastaan sisariaan lyhempi ja kulmikkaampi MMN erottuu kunnolla omaksi teoksekseen. Toisaalta neljän raidan ja vajaan puolen tunnin mittainen teos on puhutteleva, mutta toisaalta matkan varrelle olisi suonut olevan enemmänkin maisemasta erottuvia kiintopisteitä.

Mika Roth


Wirens: s/t

Lähinnä sukulaismiehistä kasattu Wirens on neljän Virénin ja yhden Kujalan muodostama metalliorkka, joka mainitsee esikuvikseen mm. Iron Maidenin ja Megadethin. Kyseiset nimet antavat hyvän aloitussuunnan ryhmän musiikille, tosin ryhmän musiikki on huomattavasti rockimpaa ja rollaavampaa kuin metallin suuruuksien.

Kiekon kolme raitaa pyörivät perinteisen melodisen metallin äärellä ja etenkin ankkuriosuudeksi säästetty Closing Chapter koukuttaa melodiakuviollaan mallikkaasti. Vokalisti/kitaristi Ossi Virén omaa persoonallisen ja herrain metalliin hyvin istuvan lauluäänen, jota tosin suotta säästellään. Rytmiryhmän muodostavat rumpali Lauri Virén ja basisti Sami Kujala, joiden jyskyttämille perustoille olisi voinut rakentaa myös kunnianhimoisempia rakennelmia, sillä jatkuvasti on sellainen olo, että yhtye pidättelee suotta itseään liian lyhyessä hihnassa. Nyt vain uutta materiaalia ja rohkeampaa otetta touhuun, niin tiedä mihin tässä vielä päädytään.

Mika Roth




Lukukertoja: 2537
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös