Pienet

Pienet - Helmikuu 2014

28.02.2014


Diablerie: Transition 2.0 Diablerie: Transition 2.0

Konevoiman ja metallin yhdist√§minen ei ole ideana vallankumouksellinen, mutta harvemmin yhdistelm√§n painopiste lep√§√§ industrial death metalin laidassa. N√§in oman musiikkinsa m√§√§rittelee kuitenkin Diablerie, joka on aikeissa julkaista pitk√§soitollisen materiaalia viel√§ t√§m√§n vuoden puolella. Tulevan tapauksen tueksi ryhm√§ on p√§√§tt√§nyt p√§ivitt√§√§ alkujaan ‚ÄĚpikkupiireiss√§‚ÄĚ ilmestyneen Transition-kiekon vuoden 2014 tasolle.

Intron ja neljän oikean raidan muodostama EP potkii takalistolle ja mieleen nousevat nopeasti Cold Cold Ground sekä koneistetuin Waltari, joka tutki näitä yhdistelmiä ja muinoin 90-luvulla. Jykevän jylhästi raikuva Run! voisi puolestaan olla jokin Paradise Lostin konekauden unohdettu helmi, jonka Diablerie on päättänyt päivittää. Biisinipun dööteintä laitaa edustava The Vent on puolestaan sellaista paahtoa, että kipaleen omistaminen edesmenneelle Jeff Hannemanille on niin ymmärrettävää kuin sopivaakin.

Koska kyseessä on jo tehdyn materiaalin päivitys, on mielenkiintoista nähdä mihin suuntaan Diablerie päättää siirtyä tulevalla pitkäsoitollaan. Onko luvassa lisää deathin makuista pika-indua vai rauhallisemmin 0pkjrytyyttävää ja enemmän discon puolelle kallistuvaa dancemetalia. Parasta tietysti olisi löytää ihan oma uusi yhdistelmänsä, joka ottaisi EP:n metallin, konevoiman ja toisi se vaikutteineen puhtaasti 10-luvulle.

Mika Roth


Ensio: Kotiin Ensio: Kotiin

Punkahtavaa alternativerockia soittava rovaniemeläinen Ensio potkaisee komean kuuden kappaleen EP:n ilmoille. Vuosikymmenen vaihteessa perustettu nelikko vaihtoi pari vuotta sitten kielen englannista suomeen, mikä kieltämättä lisää yhtyeen omaa leimaa - englanninkielisiä altsu-yhtyeitä näet piisaa kuin täitä päiväkotilapsen hiuksissa epidemia-aikaan. Altsupunk/rock on samoin hiukan semmoinen summittainen yleistys yhtyeen musiikista, jossa soi niin grungen jytyytys kuin poppunkin irtonaisuus - miksei myös hevimpi rock? Kuuden biisin tarjoilu lie yhtyeelle itselleenkin sellainen kokeilu, jonka pohjalta linjaa aletaan sittemmin tiivistämään.

Puiden alla käynnistää touhun kipakkana tummana alternative rockina, johon punkia tulee lähennä laulaja-kitaristi Antti Alaruikan laulun väreen ärhäkkyydestä. Mikä ei tässä tapauksessa ole huono juttu vaan ihan toimiva mauste. Kierrellen kaarrellen vaaniskellen käynnistyvä Tummia verhoja yhdistelee alternativen synkkää virettä ja vakavan naaman painostavaa, jopa heviä kaamosta sanavalintoihin joissa vaikkapa "miksei ole pottumuusia" -kysymys saa epäilemään kuinka tosikkona tässä sittenkin ollaan? Toimivan jykevää kuin joku Lapko, mutta ihan omanlaisellaan ensiomaisella patinalla. Mielenkiintoinen teos.

Hyvällä ja pahalla lähtee enemmän poppunkin saleihin mutta toki ihan yhtä lailla tummalla säröllä ja poppia äkäisemmällä ilmeellä. Leppoinen nimiraita Kotiin lähenee altsu-slovaria, onnistuen hiukan kevyempänä biisinä nostamaan melodisuuden ja koukut eturiviin. Biisin pienessä äkkivääryydessä on jotain jopa Sur-rurmaista, mikä on meikäläisen kirjoissa melkoinen kehu. Tyly Luita on kuin heviä soittavaa punk-Apulantaa, mutta on teoksena mielenkiintoisempi kuin edellä mainittu kuvailu. Päätösraita Tiikeri etenee akustisemmin nuotiokitaralla ja Jaakko & Jaymäisellä huutavalla lauluannilla, karheuden ollessa sympaattista. Sekoilevaa piiloraitaakin löytyy. Tämän pohjalta otan kyllä mielelläni seuraavankin Ensio-plätyn soimaan.

Ilkka Valpasvuo


fubear.: First Time You’re Alive fubear.: First Time You’re Alive

Hankalan kirjoitusasun omaava fubear. soittaa raskasta rockia, jonka suonissa virtaa 90-luvun alternative rockmetalli ja ei-niin-pieni annos saman vuosikymmenen grungea. Bändin muoto on trio, joten soitossa on omanlaistaan suoraviivaisuutta, vaikka kolmikko osoittaakin olevansa tarvittaessa monipuolinen.

Debyyttikeikkansa viime lokakuussa soittanut ryhm√§ on saanut valmiiksi jo ensimm√§isen EP:ns√§, joten fubear. ei ole j√§√§nyt suotta tuleen makaamaan. Kiekko k√§ynnistyy komeasti Cloudsin voimin ja Liquid Love puskee hankien l√§pi v√§hint√§√§nkin yht√§ rouhealla Seattle-soundilla, josta syntyy pieni√§ ‚ÄĚPearl Jam kohtaa King‚Äôs X‚ÄĚ -fiiliksi√§. Ja sanon t√§m√§n siis ilman sarvia ja hampaita. Kahdella viimeisell√§ raidalla fubear. l√§htee rohkeasti laventamaan tonttiaan ensin rauhallisemman rockin ja lopuksi viel√§ kevyt-psykedeelisen 70-luvun heavy rockin suuntaan, eik√§ kumpikaan yritys tuota mainittavaa tulosta, mutta raidat osoittavat samalla, ett√§ yhtye on muutakin kuin yhden tempun poni ja se omin soundi on vasta l√∂ytym√§ss√§. Trio on yh√§ k√§ymistilassa mutta ainakin nyt vaikuttaa silt√§, ett√§ keitos on maustumassa hiljalleen omanlaisekseen ‚Äď odotellaan siis mit√§ tuleman pit√§√§.

Mika Roth


Gravenimage Gravenimage: Gravenimage

Gravenimage tarkoittaa pariakin asiaa, mutta se on myös Sonata Arctican kappaleen nimi. En tarkkaan ottaen tiedä mistä tämä vuonna 2007 perustettu ja 2013 uudelleen aktivoitu yhtye sai alkunsa, mutta tyylin ja soundin perusteella em. suomalaisen metallin vientituote on saattanut hyvinkin vaikuttaa tarinaan.

Gravenimagen ensimmäinen demo on vain kahden biisin mittainen, mutta vähäistä määrään kompensoi biisien yhteismitta joka ylittää 13 minuutin rajapyykin. Matka pisteestä A pisteeseen B tehdään siis koukeroisen reitin mukaan, mutta meno ei pääse hyydyttämään kiitos terhakan tempon ja toimivien sovitusten. Avauksena soiva Six White Ravens pistää silmään Gamma Ray -vaihteen, vaikka aivan mahdottomiin tilutuksiin ryhmä ei intoudukaan. Vokalisti Robert Kyöstilä käy onnistunutta vuoropuhelua niin Waltteri Turusen kitaran kuin Perttu Hagelbergin koskettimienkin kanssa. Rytmiryhmä pitää putiikin kuosissa ja ohessa saadaan koukkua sopivasti kainaloon.

Avaus kuten Warriors of the Dragon puskevat kumpainenkin ansioillaan eteenpäin, mutta tiivistämisen jalo taito olisi hyvä ottaa haltuun jossain vaiheessa, tai sitten biiseihin on vastaisuudessa upotettava enemmän materiaalia. Pieni yllätyksellisyys tekisi muutenkin terää, sillä esikoisella ryhmän jokainen käännös ja kurvi ovat vielä harmillisen arvattavia.

Mika Roth


Harvest Bell: Wheel of Foretaste Harvest Bell: Wheel of Foretaste

Harvest Bell pyrkii tuomaan arvostamansa asiat rockin kultakaudelta, eli tässä tapauksessa 60- ja 70-lukujen taitteesta, nykypäivään. Turkulaisten psykedeelistä, rullaavaa, doomahtavaa ja helkkyvän maalailevaa rockia onkin ilo kuunnella, jos sellaiset nimet kuin Deep Purple ja Black Sabbath sattuvat miellyttämään - ja luonnollisesti puhumme nyt kyseisten yhtyeiden alkupään tuotannosta.

Avausraita Salutation iskeytyy upeasti asian ytimeen, soundien s√§vyjen ja teemojen astellessa em j√§ttil√§isten j√§ljiss√§. Eteenp√§in nojaava siivu on samanaikaisesti hitaan tuntuinen ja jo seuraavan mutkan taakse karkaava, mik√§ ei ole mik√§√§n helpoin temppu. Lopun hevanderi v√§liosa saa niskat py√∂rim√§√§n, vaikka nyt loikataan jo l√§hemm√§s Turbonegron maailmaa. Rauhallisempi Afterglow ja tovereitaan l√§hes puolet lyhyempi menoraita Too Hard a Habit eiv√§t yll√§ l√§hesk√§√§n alun loistoon, sill√§ kumpikin biisi tuntuu hukkaavan sen oleellisen koko touhusta. Harvest Bell jyr√§√§ ja jyt√§√§ sen verran tuhdisti ett√§ toivon syd√§mest√§ni tarinan jatkuvan. Kunhan b√§ndi keskittyy vain suuntaansa ‚Äď on se sitten norjalainen action-rock tai seiskari-heavy ‚Äď kaikki on enemm√§n kuin mahdollista.

Mika Roth


June¬īs Garden: Song Of A Drinking Man June¬īs Garden: Song Of A Drinking Man

Kaunista americana-vaikutteista rokkia soittava pirkanmaalais-l√§ht√∂inen June¬īs Garden tarjoilee kaksi kaunista ja n√§ytteeksi mukavan erityyppist√§ n√§ytett√§ osaamisestaan. Huuliharpulla koristeltu raukea nimiraita rauhoittuu Jesse Soinin tunteella vet√§v√§n laulun √§√§relle, v√§ltt√§en onneksi liian siirappisuuden. Ajattoman oloinen n√§pp√§ily ja ilmavuus tasapainoittavat ettei ihan uniklubiksi menn√§...

Kakkosraita ottaa hiukan rennommin, enemmän duurin puolella. Yhtä lailla ilmavasti ja näppäillen etenevä kappale ei kuitenkaan pääse samanlaiseen tunnelataukseen ja Soinin huokailut maistuvat hiukan irrallisilta. Samaa yritetään, tuoda leppoisuudella ja akustisuudella vastapainoa laululliseen kermavaahtoon, mutta ihan ei lähde. Kaiken kaikkiaan silti plussan puolella ollaan, sovitukset toimivat ja soundimaailma kiinnostaa. Lisää vain ja vielä parempia biisejä. Ja saa sitä voihketta hiukan karsiakin, jos haluaa...

Ilkka Valpasvuo


Makrofagi: Ne ovat aina liian lähellä Makrofagi: Ne ovat aina liian lähellä

Makrofagi tarjoilee uudella viisibiisisellään niin omaperäisen keitoksen, että vastaavia tulee demotasolla vastaan äärimmäisen harvoin. Piskuiselta Rautalammilta ponnistava porukka sulattaa yhteen avaruusrokkia, iskelmää ja ties mitä niin tehokkaasti, että mikään erikoinen elementti ei kuulosta Makrofagin musiikissa oudolta. Retrourut, metalliriffit, rockabilly-kompit - kaikki nämä tuntuvat luonnolliselta osalta Makrofagin juttua.

Anttu Röntynen laulaa bändin keulilla erittäin moni-ilmeisesti. Vahvat maneerit tuovat välillä mieleen Ismo Alangon, välillä suomi-iskelmän. Rajulle thaathaa-taudille olisi vain syytä tehdä jotain, sillä jatkuva h-konsonanttien tunkeminen vääriin paikkoihin (thuijothaa, thavoithaa) ärsyttää varmasti monia.

Makrofagin uutukainen on kiitettävän tarkasti studiossa viimeistelty paketti, jonka jokainen sävellys on vahva. Selkeä ykköshitti levyltä puuttuu, mutta tällaisenaankin julkaisua voi suositella surutta esimerkiksi YUP-faneille. Kaikin puolin vakuuttava paketti.

Jarmo Panula
Melancholy Overdose: Home/Never Gonna Give Up On Love

Tarjoileeko Melancholy Overdose yliannoksen tummaa tapettia? Ainakin kuulaalla koskettimella ja öisesti neonvaloissa sykkivä Home kulkee nimen lupaamia ratoja, onnistuen toimivan jylhällä laulullaan ja tarpeellisella rentoudellaan tuomaan ajattomuutta ja kauniita valoisempiakin sävyjä muuten melko tummaan tilaan. Avausraidallaan M.O.D ei yllätä, mutta onnistuu ylittämään lajityypin lähtöriman korkeudet helposti. Toimiva kappale kaikin puolin.

Never Gonna Give Up Love tuo keitokseen eleettömämmän, pitkälti samalla tasolla aikuisrokkimaisesti leijailevan kepeän vaelluksen. Ja pisteet rohkeudesta, sillä aor-mainen rennompi kevyt linja ei ole silti munaton tai tylsä, vaikkei tunneskaala juuri värähtelekään. Solistin ääni pitkälti on se mikä kannattaa tällaisenkin kokeilun toimivasti maaliin. Ei ehkä ihan kärkikahinoihin asti, mutta ei toisaalta juuri motkotettavaakaan.

Ilkka Valpasvuo


Mesetiah: Tesis Mesetiah: Tesis

3rd Track Productions

Mesetiah julkaisi nelisen vuotta sitten The Purpose of Our Existence -pitkäsoiton, joka ei varsinaisesti huojuttanut death/thrash metalin laitoja. Sittemmin ryhmä on kaventunut nelimiehiseksi ja tyyli on kääntynyt enemmän perinteisen ysäridööttiksen suuntaan. Vaikutteita on saatu erityisesti Floridan tekijöiltä, mutta myös länsinaapurimme suuret nimet ovat taatusti tuttuja.

Alkujaan uutta materiaali syntyi kuuleman mukaan pitkäsoitollisen edestä, mutta pyrkiessään tehokkaimpaan mahdolliseen tulokseen biisikatrasta karsittiin niin, että lopulta kasassa oli vain EP:n verran materiaalia. Hyvä näin, sillä Tesis on toimiva, jämäkkä ja vain oleellisen keskittyvä nippu deathin rosoisemman laidan kipaleita. Vokalistin murina istuu mainiosti rytmiryhmän ja kitaran rakentamalle metallimurskeelle, eikä soundeista löydy tällä erää huomauttamisen aihetta. Toki soundia olisi voinut hiukan siistiä, mutta samalla olisi merkittävä osa tehoista saattanut moppaantua mukana.

Mesetiahin vahvuus ja samalla suurin heikkous on yhä tasaisuus, sillä kuuden raidan seasta ei löydy totaalista päiden räjäyttäjää, jos nyt ne huditkin jäävät tekemättä. Perinteiden kunnioittaminen ja ideoiden etsiminen historiasta ovat toki kunnioitettavia asioita, mutta voisi siihen ysärikeitokseen viskata jo uusiakin mausteita sekaan.

Mika Roth


Mimica: Failing Youth Mimica: Failing Youth

Pääosin Sastamalassa yönsä viettävä Mimica julkaisi reilu kaksi vuotta sitten mainion Sober Sounds EP:n, jolla ryhmän hc-vivahteinen punkin räime vakuutti kollega Ekblomin. Sittemmin bändi on äänittänyt pari biisiä ja nyt on vuorossa toinen kunnon EP. Tällä kertaa biisejä on kertynyt kasaan neljä ja niiden keskipituus on yllättäen lähempänä neljää kuin kolmea minuuttia.

Eivät sedät sentään seestyneet ole, ainakaan liikaa, sillä nenää osataan lyödä lattiaan yhä ihailtavalla innolla. Vauhti onkin kova, mutta jokaisesta vaaratilanteesta selvitään, vaikka toisena soiva All That Jazz vähän laitoja raapiikin ns. hauskoilla lyriikoillaan. Kiekon taso pitää muuten hyvin kutinsa ja erityisesti korkeaoktaaninen Burn El Paso lyö suun täyteen puolikarkeaa vehnäjauhoa, etenkin kun vinksahtanut väliosa pääsee ilmoille.

Mimicasta nousee mieleen jokin Mike Pattonin kellariprojekti, jossa on annettu palaa ja tuloksia ihmetellään myöhemmin ymmärtämättä että miten tässä nyt näin kävi. Vikkelää, veikeää ja vihaista, vieläpä samanaikaisesti mikä on mielenkiintoinen temppu.

Mika Roth


The Womb: Demo 2013 The Womb: Demo 2013

On hyvä tietää taustansa ja vahvuutensa, eikä vuonna 2012 perustettu The Womb peittele wanhan liiton heavyrockinsa suuria innoittajia. Kaiken takaa löytyvät Black Sabbath ja alkuaikojensa Deep Purple, joten näillä nimillä pelin henki tulee jo erittäin selväksi.

Päälle seitsemän minuuttinen avausraita A Sonf for Funerals to Come käynnistyykin upeasti raskaalla kitarariffillä jota tukee luonnollisesti hammond. Parin minuutin massan keruun jälkeen kipale pääsee irti kahleistaan ja kun kakun päälle pistetään vielä Maija Turusen perinteille uskolliset vokaalit, on paketti valmis. Näillä aineksilla leivotaan kasaan myös pari muuta raitaa, mutta aivan avauksen tasolle ne eivät yllä, vaikka toimivia numeroita ovatkin.

The Womb on syntynyt halusta tehdä juuri sitä mitä tekijät rakastavat, ja tuo vapaus kuuluu kolmella kappaleella rentoutena ja rullaavuutena. 70-luvun heavy rock onkin mainio lähtöpiste, mutta toivoisin että tulevaisuudessa yhtyeestä löytyisi enemmän kunnianhimoa uusien horisonttien valloitukseen. Senkin voi tehdä perinteille uskollisesti.

Mika Roth


WRECK ON: Bare Knuckle Four WRECK ON: Bare Knuckle Four

Jotkut bändit potkivat niin tuhdisti takamukselle, että ne saavat kasteessa nimen joka on kirjoitettu vain isoilla kirjaimilla. Jyväskylässä kesällä 2012 alkunsa saanut WRECK ON lukeutuu tähän porukkaan, eikä ryhmän ysärigrungen ja vanhan, melodisen & raskaan metallin liitto ole sieltä hiljaisemmasta päästä. Joku saattaisi jopa kutsua tätä mäiskettä perinteiseksi heavy rockiksi, johon on vain lisätty turbo pellin alle.

Puolipuhtaan laulun ja rosoisen soiton voimin ryhmä on työstänyt esikoisjulkaisulleen kaksi biisiä, joista ensinnä kuullaan koukukkaampi nimibiisi, ja kyllähän se toimii. Kaikki oleellinen on kohdillaan ja kun jäseniltä löytyy historiaa mm. sellaisista yhtyeistä kuin Before the Dawn ja Agonizer ei orkesteri sorru penikkatauteihin. Homma rullaakin eteenpäin, mutta kun tällaista perusmäiskettä on tarjolla pilvin pimein pitää nelikon teroittaa keihäänsä entistä terävimmiksi, jotta erottuminen massasta on mahdollista. Ehkä pieni melodisuuden korostus tai kontrastin hakeminen jollain muulla keinolla olisi avain eteenpäin, tai sitten pitää vain puristaa lujempaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 3619
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs