Pienet

Pienet - Elokuu 2014

22.08.2014


Human Error / Psykoanalyysi: Split Human Error / Psykoanalyysi: Split CD

Unkarilainen crust/grind on jäänyt aiemmin tuntemattomaksi suuruudeksi allekirjoittaneelle, mutta Human Error korjaa nyt tilanteen, kiitos Psykoanalyysin kanssa julkaistun splitin.

Human Errorin osuus levystä on kahdentoista raidan mittainen ryöppy crust/grind tulitusta. Reilun vartin mitassa kieli vaihtuu nopeassa tahdissa unkarista englanniksi ja takaisin, mutta lyriikoista ei ota tolkkua edes silloin kun ne karjutaan lontooksi. Tuotantoa voisikin luonnehtia rupiseksi, enkä sano tätä mitenkään positiiviselta pohjalta. Liiallinen diskantti ja kolkosti paukkuvat rummut vesittävät kovan yrityksen ja kömpelöhköt kitarasoolot eivät ainakaan auta asiaa. Biisimateriaalissa itsessään ei ole juuri valittamista ja esimerkiksi Ilyen a világ sekä kiivaasti tykittävä Total Control näyttävät mistä unkarilaiset on tehty, mutta se surkea tuotanto…

”Vitutus-hardcorea” mäiskivä Psykoanalyysi avaa osuutensa poliittisella viestillä, kun puhesamplella alustettu Ne valehtelee – sinä kuolet runtataan maisemaan. Äärimmäisen nopeaa ja suoraviivaista hc/grind räiskettä ryyditetään tuhdeilla soundeilla, tai ainakin jyväskyläläiset pistävät unkarilaisia paremmaksi. Mikä tärkeintä teksteistä saa selvää, mikä on äärimmäisen oleellista näin vahvalla poliittisella leimalla varustetussa julistuksessa. Maailma sortuu upeasti ja Huovinen, kuka hän lieneekään, on saanut ”kunniakseen” erittäin vihaisen ja iskevän raidan. Viimeiseksi kuullaan kuinka Taistelu jatkuu ja mikäs sitä on jatkaessa, kun paletti on näin hyvin kasassa. Ei siis muuta kuin kivet taskussa kohti seuraavia vaaleja.

Mika Roth


Inthraced: The Rising Chaos Inthraced: The Rising Chaos

Joensuulainen Inthraced ilmoittaa taiteilevansa äärimetallin saralla, eikä ryhmä vierasta death- tai black metalin tuimia vesiäkään. Väite pitää harvinaisen hyvin paikkansa, sillä itäsuomalaisten mäiskeessä on erittäin norjalainen jälkimaku, eikä jylhä eeppisyys tunnu päälle liimatulta elementiltä, vaan aidolta ja oikealta juonteelta.

Kolmihenkinen orkesteri on saatteen mukaan julkaissut pari vuotta sitten debyytti-EP:nsä ja kertynyt kokemus kuuluukin jo vahvana otteena, vaikka mestariteokseksi kolmen biisin pakettia on vielä vaikea kutsua. Kirkas ja selkeä äänimaisema tekee oikeutta kappaleiden rakenteille, joissa riittää niin koukeroa kuin kurviakin. Osa kunniasta kuulunee ulkopuolisen sovittajan ruuvaamiin orkestraatioihin, joiden perusteella kokoonpanoa kannattaisi kasvattaa lähitulevaisuudessa kiipparistilla. Nopeasti etenevistä biiseistä löytyy jokaisesta omat vahvat puolensa, mutta toisena soiva A New Aeon’s Birth nousee kirjoissani ehkä sarven verran muiden yläpuolelle. Isommalla kokoonpanolla, kontrasteja paremmin hyödyntävällä sovituksella ja pienen pienellä soundien ruuvaamisella kasassa voisi olla jo kaikki patsaat kaatava kokonaisuus, mutta eipä siitä kauas jäädä nytkään. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan ryhmän seuraavaa liikettä.

Mika Roth


Kantamus Kantamus: s/t

Tässäpä hieman visaisempi pähkinä purettavaksi: onko Kantamus enemmän rockin kuin metallin saralla? Entä miten kaavaan sopivat viittaukset sludgen ja jopa noisen suuntaan, ja pitäisikö kaiken eteen vielä lykätä hc -etuliite? Pulmakakun mansikkana toimii kielivalinta, joka on kääntynyt ensimmäisen kotimaisen eduksi. Ehkäpä on parempi unohtaa nuo genre-looshittelut ja keskittyä itse asiaan, sillä Kantamus on ensisijaisesti oma itsensä ja mahdolliset yhtymäkohdat muiden orkestereiden kanssa tuntuvat olevan totaalisen sattumanvaraisia.

Ryhmän eteenpäin nojaavassa soitossa on iskua ja nuo iskut putoavat lujaa sekä korkealta. Tämä ei kuitenkaan tarkoita välttämättä kovaa huippunopeutta, sillä raskaus on yhtyeen kohdalla sabbathmaisempaa ja pahaenteistä. Säröruuvia on käännetty plussalle, mutta särö ei ole itsetarkoituksellista vaan ainoastaan äänivallien paksuuden luokkaa, antaen kappaleille juuri sopivasti ilkeyttä ja särmää. Kaava saattaa kuulostaa näin luettuna helpolta, mutta se oikeiden suhteiden löytäminen on todellisuudessa äärimmäisen vaikeaa. Tasaisen biisinipun kruunuksi kohoaa päätöksenä soiva Morgan, jonka päälle kahdeksanminuuttisessa jurnutuksessa ei ole sekuntiakaan tyhjäkäyntiä. Enkä löydä oikeastaan muuta märehtimisen aihetta kuin Aikani maassa -raidan liiallisen lyhyyden.

Syksyllä 2013 Oulussa perustettu bändi osuu heti ensimmäisellä yrittämällä verkon perukoille ja debyytti herättää nälän, jonka tyydyttämiseen tarvitaan suurempia annoksia vastaavaa herkkua. Kaikkien sludge/noise/post-metal –diggareiden onkin syytä tutustua tähän energiseen tulokkaaseen.

Mika Roth


Mournful Lines: Seas of Gold Mournful Lines: Seas of Gold

Pohjoisesta melankoliasta on työstetty yhtä jos toistakin musiikin saralla, joten Mournful Lines ei varsinaisesti valloita neitseellisiä alueita, mutta ryhmän työn laatu on huomionarvoista. Vuoden takainen My Sweet Serpentine -EP nojaili vielä 70-luvun henkeen, mutta tuoreella kolmen biisin kiekolla tuulet puhaltavat osittain 80-luvun puolelta aina uudelle vuosituhannelle saakka.

Nimibiisistä yritetään puristaa kovasti hittiä, mutta palaset eivät tahdo oikein riittää loppuun saakka, joten lopputuloksena syntynyt siivu olisi kannattanut tipauttaa kylmästi pois EP:ltä. Sen sijaan hidastempoisempi ja tunnelmallisempi A Premonition taittuu jo huomattavasti luontevammin ryhmän käsissä. Vokalistin tyyli ja ryhmän soitto saavuttavat kuitenkin parhaimman tasapainonsa vasta My Bride in Sorrow -tunnelmoinnissa, jossa on hieman sellaista My Dying Bride -henkeä, siis muutenkin kuin nimensä puolesta. Soppaa hämmennetään vielä herkullisesti saksofoni-soololla, joka sopii yllättäen kuvaan kuin risti hautuumaalle. Mournful Lines on valinnan edessä, sillä edessä avautuu erilaisia reittejä ja vaihtoehtoja, eikä niistä jokaista kannata, tai edes voi, valita, mikäli tarkoitus on viedä omaa asiaa eteenpäin.

Mika Roth


Night Crime: Metal Pollution Night Crime: Metal Pollution

Uh-huh! Hiki nousee pintaan, nahka natisee ja niitit loistavat syntisessä yössä, kun helsinkiläinen Night Crime nitoo biletysmetalliaan juhlasalin seiniin. Ja nämä juhlat pidetään muuten autenttisissa 80-luvun fiiliksissä, minkä takaavat vahvat Helloween, Kiss ja AC/DC -vaikutteet.

Metal Pollutionin kolme kappaletta ovat niin suoria viittauksia menneeseen, että orkesterin toimiin oli hieman vaikeuksia hakea aluksi kulmaa. Parasta onkin vain nauttia messevästä menosta ja antaa tukan viuhtoa sinne, tänne ja tuonne. Eyes of the Devil muistuttaa kuinka mainio menobändi Queensrÿche oli ennen vakavoitumistaan, nimibiisi runnoo kuin Savatage kunniansa päivinä ja Hole in the Mole tekee muutenkin kuin nimellään kunniaa edesmenneelle Bon Scottille. Orkka ansaitsee kieltämättä pienet moitteet perässähiihdosta, mutta myös kolminkertaisen eläköön-huudon ensiluokkaisesta biisimateriaalistaan, joka olisi nostanut ryhmän 80-luvun hulluina päivinä maailmanlaajuiseen menestykseen. Tämä jos mikä pitäisi todistaa live-tilanteessa!

Mika Roth


Noku Noku: Noku EP

Tamperelainen Noku luottaa säröisempään mätkeeseen ja noisempaan jumitukseen. Perinteisellä voimatrio-kokoonpanolla rakentuva yhtye nauhoitteli viime syksynä kaksi EP-mittaista näytettä osaamisestaan, joista desibeli.net sai arvioonsa laulaja-kitaristi Juuson mukaan sen paremman. Yhtyeen Bandcamp -sivuilla sanatägeinä on mainittu noiserockin ohella alternative, punk rock ja sludge ja kaikki näistä ovat kieltämättä bongattavissa yhtyeen meuhkasta.

Askel on tyly ja aika kulmikas, soitto ei niinkään rullaa kuin jyrää. Laulussa on junttaavaa päällekäyvyyttä joka ei juuri sen kummempaa lisämelodisuutta tarjoile. Säröjunnaavuus ja ärhäkkä juntta tuntuvat olevan ne Nokun keskiössä olevat piirteet. Mikä tarkoittaa ettei biisikynässäkään hirveästi väriä ole, vaikka joku Hey Girlin hardcorempi paahto onkin vauhdikkuudessaan mukava energisempi poikkeus. Nokun rouheinen kulmikkuus on hiukan tosikkomaista, mikä saa koko paketin tasapainoilemaan jäykkyyden sudenkuopan äärellä. Toki ihan tarkoituksellisesti, mutta silti. Kyllä jalkapallossakin maaleja tehdään myös louhikkokosketuksella mutta ne pienet nyanssit tekevät siitäkin lopulta urheilumuotona taidetta. Toisaalta Nokun määrätietoinen tylyys on sinällään toimiva bändisoundillinen profiloija, jolla yhtye nostaa itseään joukosta. Ja kyllä niitä nyanssejakin on, vaikka ne tuotetaankin samoilla välineillä siellä metelin sisässä.

Ilkka Valpasvuo


Ovenizer: Exhibition of Thoughts Ovenizer: Exhibition of Thoughts

Ovenizerin kolmen biisin mittainen EP päätyi käsiini ilman minkäänlaista saatetta tms, mutta pieni taustatyö paljasti trion jo keikkailevan ja glooriaa sille on ehtinyt sataa kuurottain jo ihan maamme rajojen ulkopuoleltakin.

Helmikuussa äänitetyllä Exhibition of Thoughts –kiekolla bändi toimi vielä/taas/välillä duona. Tyylillä englantia kohteleva Kvist vastaa vokaaleista ja kielisoittimista, mainion taitelijanimen omaavan Featherin ryskyttäessä puolestaan pannuja ei-niin-höyhenenkevyesti. Soitto on teknisesti mallillaan ja niin tuotanto, äänitys kuin miksaus ansaitsevat myös plussat sarakkeisiinsa. Pienoinen ongelma on se, että kolmesta biisistä ja noin viidestätoista minuutista mieleen jää vain Lake of Skullsin alitajuntaan porautuva kitarakuvio ja Hypnoten upottava vaikutelma. Avausraidaksi sijoitettu Expo kuulostaa häiritsevissä määrin joltain Amorphisin sinkun b-puolelta ja muutenkin ryhmä tuntuu yhä etsivän ominta ääntään. Paljon tässä on positiivista ja kehittelemisen arvoista, mutta hieman raakileelta Ovenizer maistui näin ensimmäisellä kohtaamisella.

Mika Roth


Paha Kaksonen: Syrjähyppyjä vol 1 Paha Kaksonen: Syrjähyppyjä vol 1

En juuri perusta tribuuteista ja lainabiiseistä löytyy harvoin mitään rummuttamisen arvoista. Niinpä en varsinaisesti tärissyt innosta, kun Paha Kaksonen -yhtyeen neljän raidan mittainen tribuutti-läpyskä päätyi käsiini. Yhdeksän vuotta sitten ilmestynyt Käy päälle hullun lailla -EP esitteli raskaasta TurboMotörGünt rockista innostuneen orkesterin ja sama naula päässä jatketaan vielä yhdeksän vuotta myöhemminkin.

Lainabiisit vedetään raskautta rikastavan suodattimen läpi, joten Keban Kesä Espalla rytisee kulmissa kuin ei koskaan ennen. Pop on vaihtunut rupiseen rockiin ja Popedan vanha, ja totta tosiaan unohdettu helmi, Silirimpsis hei hyötyy eniten tästä mutkien suoristelusta. Karita Kiviojan vokaaleilla vahvistettu Kiltti sängyssä muistuttaa mukavasti ajasta, jolloin Gasoline Girls & Petrol Boys oli vielä tapetilla, vaikka tekstit hieman huvittavatkin 10-luvun roiskeeseen tottunutta. Biisinelikon oudoin ja mielenkiintoisin tapaus on kuitenkin Texas-boogierockraita Polttaa!, jonka alkuperäinen esittäjä on ollut Rajuilma -niminen orkesteri. Keitä he olivat ja mitä he tekivät – tuota en tiedä, mutta ainakin bändistä jäi jäljelle yksi tarttuva rockraita.

Syrjähyppyjä vol. 1 viittaa jo nimellään, että lisää on luvassa. Nähtäväksi jää mitä vielä puristetaan kasaan, mutta onhan tällaisissa historian unohtamissa ralleissa jotain hauskaakin. Pitääkö niistä tehdä erikseen levyjä? Se onkin sitten jo toinen asia. Mikäli Polttaa! –raidan kaltaisia harvinaisuuksia löytyy lisää, niin mikä ettei.

Mika Roth


Rajalla: 2

Suomenkielinen thrash on viime vuosina elänyt pienoista kevättä ja Rajalla yhtye osallistui tähän savottaan vuosi sitten ilmestyneellä esikoisdemollaan. Tuolloin annoin kiitosta tiukasta yrityksestä ja moitteita oman soundin heppoisuudesta.

Tuoreella demolla bändi kuulostaakin jo vahvemmalta ja kypsemmältä, vaikka varhainen Stam1na nousee edelleen nopeasti verrokiksi. Vanhat saksalaisorkesterit kaikuvat myös taustalla, mutta vaikutteet ovat jo sulautumassa hyvää vauhtia suurempaan kuvaan. Plussaa ovat terävöitynyt soitto, vokalistin kyky ilmaista itseään vihaisesti mutta selkeästi, sekä entistä tarttuvammat kappaleiden rakenteet. Erinomainen esimerkki kehityksestä on Arpa, jolla kaikki toimii jo kuten pitääkin. Demon kaksi muutakin raitaa ovat vahvoja, mutta lievä vauhtisokeus jäytää parhaat voimat vetäisyistä. Rajalla on löytänyt oikean suunnan joten nyt ei muuta kuin eteenpäin, lisää ja enemmän.

Mika Roth


Rämlord: Evolve to Monster Rämlord: Evolve to Monster

Markkinointi on todellinen taiteenlaji ja vaatii ensiluokkaista vainua, jotta osaa vetää juuri oikeaan aikaan niistä oikeista nyöreistä. Rämlordin miehistöä listatessa historia-osiossa vilkkuvat mm. YUP, Impaled Nazarene ja Sentenced. Mielenkiinto kasvaa edelleen saatteen julistaessa kuinka ”vanhat miehet soittavat moderneilla mausteilla pilattua vanhan liiton heviä”. Negatiivisuushan on meissä suomalaisissa jalostunut voima, jonka positiivista potentiaalia on mahdoton mitata, olemmehan todellinen viikonloppuisien ”ei tämä tästä” –kansa.

EP:n kolme biisiä kulkevat kieltämättä vanhan liiton metallin viitoittamilla teillä ja kaikki pakolliset kuviot kuullaan, kun maidenmaiset, melodiset palat liittyvät ärhäkämpiin, kenties jopa hiukan vuonojenmaasta omaksuttuihin osasiin. Metalli on tummaa, hetkittäin jopa synkkää, mutta vaikka vokaalit, tai oikeammin konsonantit, äityvät räkäisiksi ja kitara viiltää ilkeästi, kulkee pohjalla alati vahva melodisuuden ja perinteisyyden lanka. Peli on avattu ja seiskatuumaisen CD-versiolla mukana oleva bonus-raita Served Cold saa puntit tutajamaan siinä missä danzigmainen Mark of Cainkin. Olisiko seuraavaksi luvassa jo pitkäsoittoa? Näillä näytöillä ja tällä miehistöllä moinen olisi vähintäänkin odotettavaa.

Mika Roth


Vivisektio: Mausoleumi Vivisektio: Mauseleumi

Alkujaan vuosina 1983 – 1986 toiminut Vivisektio kasattiin uudelleen kuusi vuotta sitten ja vuonna 2011 julkaistu 1984-albumi summasi menneet ajat ja uuden tulemisen. Juurilleen ja tyylilleen uskollinen bändi päivitti 80-luvun hc-punkiaan tuolloin vain lievästi ja sama suuntaus jatkuu tällä sinkulla, vaikka tuoreemmat post-punk vaikutteet ovatkin nyt selvemmin pinnassa.

Mausoleumi ottaa kantaa ydinvoiman autuuteen juuri sillä puhdasotsaisella, miltei naivilla tavalla, joka leimasi jo 70- ja 80-lukujen punkia. Noitavaino kertoo tietysti jo nimellään sen oleellisen, eli suvaitsemattomuuden mukanaan tuoman uuden keskiajan joka repii ns. tavallisista ihmisistä esiin ne raadollisimmat puolet. Vivisektion juuret ovat yhä vahvasti 80-luvussa, mutta tuoreella sinkulla yhtye maalaa kangastaan paikoin yllättävän moderneilla välineillä. Toivottavasti sinkku enteilee seuraavaa pitkäsoittoa, sillä uudella soundilla ja päivitetyllä suunnalla varustettu Vivisektio voisi antaa vielä paljon kotimaiselle punkille.

Mika Roth


Window Blinds: Harm Window Blinds: Harm EP

Suomalais-sveitsiläinen elektronis- ja instrumentaalipainotteinen ambient-progeilija -kaksikko Window Blinds ei ole vieläkään tavannut, mutta yhteisen musiikin luomista se ei tunnu haittaavan. Kuuden raidan Harm -EP tarjoilee tutusti viipyilevyyttä, jumitusta, huminaa, suhinaa ja näiden muodostamaa koleaa ja öistä maisemaa. Sveitsiläisen Thomas Schärerin eleettömästä laulusta nousee paikoin mieleen mm. The Notwist, elementtejä piisaa yhdessä Petri Parkkalin kanssa tehtyjen biittien ohella niin pianosta, synasta kuin eksoottisemmista instrumenteista melodikasta mellotroniin. Parkkalin kitara on vaivihkainen eikä valtaa isoa roolia vaaniskelevassa humistelussa. Snakellä kaksikko onnistuu tuomaan tumman junnauksen rinnalle myös hieman letkeämpiä elementtejä, tosin melko häiriintyneen kuuloisella otteella. Konstandina Sotiropoulosin vokaalit kaksiosaiseksi jaetulla lyhyellä Il Canarino Della Ragazzina Misteriosalla tuovat toimivan lisämausteen. Silti varsinaiset täysosumat levyltä uupuvat, lähimmäs koukuttavuutta pääsee ehkä päätösraita Elephantin synakuvio.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2636
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös