Pienet

Pienet II - Marraskuu 2014

25.11.2014


Disformed: Prelude to Death Disformed: Prelude to Death

Skandinaavisen vanhemman koulukunnan death metalin ihailu oli yksi niistä syistä, miksi Disformed syntyi ja se myös kuuluu Disformedin ensimmäisellä promolla. Vaikutelma on itseasiassa niin vahva, että kiekon kolme siivua menisivät monelta genren saloja paremmin tuntemattomalta läpi ns. aitona tavarana.

Brutaali lanaus on brutaaleimmillaan avausraidalla The Blood, joka tuo väistämättä mieleen Dismemberin ja ehkä aivan varhaisimman Entombedin. The Bloodin vahvuudeksi nousee myös iskun kompakti mitta, sillä alle kolmessa minuutissa kaikki oleellinen ehditään kyllä käymään läpi. Tuo sama kiihko ja vimma eivät räisky enää samalla tavoin kahdella muulla raidalla, jotka kestävät yhteensä lähes kymmenen minuuttia. Vokalistin käheä karjunta istuu joka raidalla kuin mono persauksiin, ja kahden kitaran raasto antaa mukavasti riipivyyttä, vaikka pientä terästämisen varaa kielisoittimiin mielestäni jääkin. Disformed on nyt avannut pelin ja toivottavasti ryhmän riveissä syntyy pientä seikkailuhenkeä, jotta seuraavalla kiekolla ne kaikkein ilmeisimmät ”pakolliset kuviot” jäisivät jo väliin.

Mika Roth


Dream of Unreality: Face of Creation Dream of Unreality: Face of Creation

Peräti seitsenhenkisen Dream of Unrealityn juuret juontuvat yli kymmenen vuoden taakse, ja ryhmältä on aiemmin ilmestynyt jo kolme pikkukiekkoa. Neljännellä julkaisullaan yhtye on saavuttanut melodisen, ja hetkittäin suorastaan eeppisen, death metalin niityt, joilla jokaisen biisin mitta painuu viiden minuutin tuolle puolen.

Kahden vokalistin, kolmen kitaran ja kumppaneiden voimin rakennetun äänivallin ensimmäinen reuna on terävä, raastava ja haastava. Pikatulituksenkin hallitseva rytmiryhmä pitää vauhdin yllä ja tämän kaiken päälle ladotaan vielä annos koskettimia, joten massiivisuudesta ei tarvitse ainakaan tinkiä. Suurin osa bändeistä sortuisi moisen soitinarsenaalin kanssa tukkimaan äänimaiseman, mutta ei Dream of Unreality, sillä erinomaisesti sovitettujen ja tuotettujen kappaleiden annetaan hengittää. Rakenteissa tapahtuukin paljon, mikä käy selville etenkin kuulokkeilla, mutta lähestulkoon jokainen pala vain täydentää kokonaisuutta, mistä yhtye ansaitsee syvän kumarruksen. Toinen asia on sitten se, kuinka sävellyksiin saataisiin lisää tarttumapintaa, koska tällaisenaan ryhmän musiikista jää kaipaamaan sitä viimeistä, leuat sijoiltaan pamauttavaa iskua. Lähellä ollaan jo, mutta lähemmäs pitäisi vielä päästä.

Mika Roth


Earthbound Machine: Messengers of Deception Earthbound Machine: Messengers of Deception

Komean 12” kuvavinyylin Desibeliin lähettänyt Earthbound Machine on sijoittanut toiselle kiekolleen kolme heavyrockin ja doomin suuntaan taittuvaa siivua. Esityskieli on (luonnollisesti) englanti, jota vokalisti saattelee ilmoille hieman grunge-henkisesti venytellen.

Avaukseksi sijoitettu Broken ei ole nimensä mukaisesti rikki, vaan esittelee valmiin ja virkeän ryhmän, joka pääsee entistä vinhempaan vauhtiin Oblivious Mindin jyrässä. Genren oppien mukaisesti rytmiryhmä koristelee työtään pienillä nyansseilla, jotka antavat biisiin kummasti lisää tarttumapintaa. Kiekon suurin aarre löytyy kuitenkin viimeisestä raidasta, koska sisaruksiaan seesteisemmässä Messengers of Deceptionissa on sitä uhan ja vaaran tuntua, joka nosti eräänkin birminghamilais-orkan legendoiksi.

Earthbound Machine lupailee seuraavaksi debyyttialbumia ja kaikki vaikuttaakin olevan jo kunnossa, kunhan vain repertuaari hieman laajenee. Bändi vuolee kappaleensa mainiosta puusta, mutta voisi sinne sekaan jotain muutakin veistellä.

Mika Roth


fubear.: Hopeless fubear.: Hopeless

Alkuvuodesta ensimmäisen EP:nsä julkaissut fubear. on palannut nopeasti sorvin ääreen. Uusi neljän biisin mittainen grunge-puriste soi raskaasti groovaten ja olen kuulevinani entistä selkeämpiä juonteita myös fuzzahtavasta stonerista, joka tuo seikoitukseen joustavuutta sekä rullaavuutta.

Ensimmäiseksi raidaksi kiinnitetty nimibiisi tippuu kuin alasin nuppiin ja yhtyeen ollessa raskaimmillaan tuntuvat kaikki sävyt löytävän ihanteellisen syvyytensä. Trion soitto jyrisee uhkaavana, vaan ei painostavana, ja vokalisti/basisti Santeri Kauppinen pääsee kiskomaan itsestään tuhdisti ääntä irti. Kiekon toinen puhdas osuma on maukkaasti nimetty Children of the Wasteland, jonka heleämmässä ja keinuvammassa soitossa bändi siirtyy rohkeasti uusille urille. Hopelessilta ei varsinaisesti löydy huteja, mutta iisimpään Oceansiin kolmikko ei löydä tuottoisaa kulmaa ja piiloraita Play Fucking Ice Hockey on raakile, josta olisi saattanut kehkeytyä jonain päivänä kunnon isku – ehkä. Kummallakin biisillä sovitustyötä olisi kaivattu joka tapauksessa jonkin verran lisää. Lords of the Frail jää kaikkien muiden kipaleiden tuolle puolen, enkä oikein vieläkään osaa sanoa onko tämä ysäri-alternative –raita lintu vai kala, tai mahdollisesti uusi juonne lupaavasta tulevaisuudesta.

Mika Roth


LIONS: Avoir le mal de quel’quun LIONS: Avoir le mal de quel’quun

Nimensä isoilla kirjaimilla kirjoittava LIONS takoo post-hardcoreaan isoilla äänivalleilla. Levyn nimi (joka ymmärtääkseni kääntyy jotakuinkin: ”kaivata jotakuta niin paljon että sattuu”) puolestaan viittaa tekijöiden rakkauteen 90-luvun emon, screamon ja melodisen hardcoren suuntaan, ja vaikka saatteessa alleviivataan, että tarkoitus ei ole tehdä pastissia, kuulostaa seitsemän raidan kiekko paikoin tarpeettoman tutulta.

Biiseissään maailmoita vuoroin hajottava ja syleilevä LIONS luo raakuuden keskelle kauniita hetkiä, rosoisen huudon ja hämmentävän melodisten soitto-osuuksien vuorotellessa paikoin mykistävällä tavalla. 41 sekunnin mittainen Forever Unclean ja yli viiden minuutin ajan draaman kaartaan rakentavan Juneau to Reginan sijoittaminen peräkkäisiksi raidoiksi vain alleviivaa tätä polarisoitumista selkeimmin. Joskus julma ja pehmeä, silkki ja betoni, tuska ja rakkaus vain kuuluvat yhteen. Tämän biisikaksikon lisäksi nostaisin esiin kiekon alkupuolella soivan Everything Nothingin, jonka äkäisessä juoksussa ja vahvassa pohjajuonteessa ryhmä osuu johonkin löytämisen arvoiseen. Onkin mielenkiintoista nähdä saako levy jatkoa, ja jos saa niin mihin suuntaan LIONS seuraavaksi liikkuu, sillä nyt moni lupaavalta vaikuttava suunta on täysin auki nelikolle.

Mika Roth


Livingdom Livingdom: s/t

Vanhojen yläastetuttujen tavattua vuosia myöhemmin syntyi Livingdom ja duon soundista voi heti ensisekunneista lähtien kuulla 90-luvun vaikutuksen. Kiekon ensimmäinen raita on L7-laina Drama ja räkäisen rockin, grugen, metallin sekä punkin keitos kuplii, kuin lupaavimpien seattlelaisten ug-ryhmien musiikki ennen rahan astumista kuvaan mukaan.

Livingdom antaa tarpeettoman paljon tasoitusta kiekkonsa vaatimattomilla soundeilla, joissa kolina ja räminä peittävät turhan tehokkaasti mm. laulun. Lisäksi demon kahdeksasta raidasta olisi kannattanut leikata turhat rasvat pois ja keskittyä lupaavimpien siivujen, kuten Hello My Loven ja Darkest Moonin, kehittämiseen. To You My Friendkin on tarpeettoman pitkä punos punaiseen lankaansa nähden, eivätkä heppoiset soundit ainakaan tehosta tunnelmallisemmaksi aiotun biisin iskua. Loppusanoina voi todeta, että ysäri oli kyllä hyvää aikaa, mutta jysärihän tässä tulee, ellei soundeja lähdetä jalostamaan ja biisikynää teroittamaan.

Mika Roth


Mikko Lankinen: Jotakin suurempaa Mikko Lankinen: Jotakin suurempaa

Mikko Lankinen, jota ei tule sekoittaa saman nimiseen J. Karjalaisenkin bändeissä vaikuttaneeseen heppuun, on loikannut debyytti-EP:llään suomenkielisen poprockin valtavirtaan. Siinä missä Lankinen veti vielä kahdeksan vuotta sitten progressiivista pop-metallia Scenery Channelin kanssa on Jotakin suurempaa suunnattu selvästi suomipoppien ja radionostalgioiden aalloille.

Eikä siinä mitään. Maailmaan mahtuu aina tarttuvaa poprokkia ja Lankinen osaa kirjoittaa kappaleita, jotka jäävät heti kerrasta mieleen. EP:n nimibiisi muistelee nuoruuden kuumaa kesää, biisin yhdistellessä Kentin melankolista koukutusta isoon amerikkalaiseen soundiin. Arjen pikkujutuista voimansa löytävä Pakko mennä pyörittää vaarallisen tuttuja elementtejä, mutta tästäkin koitoksesta Lankinen selviää voittajana, sillä miehen oma vahva leima saa heppoisemmankin materiaalin syttymään. Kyse onkin pitkälti siihen mitä uskoo, ja laulaja-lauluntekijä taustatiimeineen selvästi uskoo johonkin suurempaan, joten eiköhän Lankisesta kuulla vielä.

Mika Roth


Rautalintu: Aatteiden roihu Rautalintu: Aatteiden roihu

Suomenkielinen rock ei ole automaattisesti sitä hieman ikävänkin jälkimaun jostain syystä saanutta suomirokkia. Edellisen bändin raunioille syntynyt Rautalintu soittaa modernia suomenkielistä rokkia, joka muistuttaa hieman em. suomirokkia, mutta mukana on myös niin paljon muuta, että ahtaita genre-loosheja on turha sovitella bändin kaulaan.

Viiden biisin ja hieman turhan tuntuisen intron joukosta erottuu nopeimmin Seuralainen, jonka satunnaiset stemmalaulut ja napakka soitto vihjailevat pienistä punk-rock pitoisuuksistakin. Viimeiseksi raidaksi sijoitettu Aatteiden roihu omaksuu puolestaan tovereitaan metallisemman lähestymiskulman, joka räjähtää lähes grungeksi yllättävässä väliosassa. Muut kappaleet täydentävät kukin tavoillaan suurta kuvaa, luoden esikoisesta lopulta jopa hämmentävän monipuolisen ja syvän kokonaisuuden, joka paljastaa kuuntelukertojen myötä itsestään yhä enemmän ja enemmän. Alkuun kankeahkolta vaikuttanut Menimmekö liian pitkälle löytää sekin hiljalleen paikkansa, vaikka lyriikoiden tarina antaakin enemmän vastauksia kuin kysymyksiä.

Rautalintu osuu esikoisellaan mielenkiintoiseen taitoskohtaan, sillä bändiä ei voi niputtaa oikein mihinkään olemassa olevaan koriin. Nelikon rock toimii ja se on sukua monille asioille, mutta yhtye osaa pitää vähintään käsivarren verran etäisyyttä kaikkiin naapureihin, mikä on melkoinen saavutus näinä päivinä. Lupaavaa, erittäin lupaavaa.

Mika Roth


UPO: Utopian UPO: Utopian

Bändi ei tee itselleen palvelusta valitsemalla nimen, josta tulevat mieleen lähinnä kodinkoneet, mutta äänekoskelainen UPO tuntuu seisovan ylpeästi niin nimensä kuin EP:nsäkin takana.

Jossain progehtavan rock-metallin, post-rockin ja vuosituhannen vaihteen metallin risteyksessä vaikuttavan bändin soundi on samaan aikaan hämmentävä ja uniikki. Ensimmäisillä kuuntelukerroilla palaset tuntuivat törröttävän kappaleista kuin harkitsemattomasti sijoitellut ikkunat kokemattoman arkkitehdin suunnittelemassa talossa, mutta hiljalleen osat loksahtelivat paikoilleen. Kiekon viihtyessä soittimessa ne kummallisimmatkin ratkaisut alkoivat vaikuttaa mainioilta ja vaikka kuuden oikean raidan ja intron nippua olisi voinut tiivistää, välittyy olennainen vaikka raitojen keskimitta painuu neljän minuutin tuolle puolen. Trion soitto toimii moitteetta, vaikka vokalistin laiskahko ilmaisu jättää toivomisen varaa ja UPO:n eduksi on vielä laskettava sen kyky kuulostaa yhtä aikaa tuoreelta ja tutulta. Pinnat myiös Pain Circusin pitkästä kitarasoolosta, joka toi mieleen kunnian päiviensä Pink Floydin.

Mika Roth


Volucrine: The Clockwork Tyrant Volucrine: The Clockwork Tyrant

Volucrine käynnistyi alkujaan Jupe Velinin sooloprojektina ja aiemmin yhtye tunnettiin nimellä V. Debyyttialbuminsakin lyhemmällä nimellään julkaissut ryhmä on kasvanut nyt oikeaksi yhtyeeksi joka jatkaa tutuilla urilla, eli modernia, melodista ja monimuotoista metallia on jälleen tarjolla. Kitaroita on pinottu raidoille runsain mitoin ja melodinen laulu seurailee kielisoitinten viitoittamaa tietä.

Vauhti onkin Volucrinella hallussa, mutta en olisi aivan varma suuntavaistosta. The Clockwork Tyrant kyllä tempoo, rypistää ja irvistää vakuuttavasti, mutta melodisen metallin ja suoran turpaanvedon risteyksessä pähkivä bändi ei osaa oikein päättää mitä tehdä, tai tällaisen vaikutelman ainakin allekirjoittanut sai. Onnistunein kompromissi on toisena soiva Heartquake, jossa tarttuvuus ja voima löytävät tasapainon, mistä kiitos kuuluu myös toimivalle sovitukselle. Acid Raindancen akustinen versio on mielenkiintoinen lisä, vaikka johtaakin lopussa huomion pois itse asiasta.

Mika Roth


Wildfire Wildfire: s/t

Helsinkiläinen Wildfire on sijoittanut yksipuoliselle 12 tuumaiselle vinyylilleen viisi rämisevän helisevää raitaa, vai ovatko nämä enemmänkin helisevän rämiseviä? Eri puoliskojen taistelu alkaa jo avauksena soivassa Footprintsissä, joka ensimmäisen minuutin ajan kaikuu ja kiertää kuin alkuaikojen Manic Street Preachers, ennen kuin tarttuva bassolinja leikkaa sisään ja johdattaa kuulijan jonnekin Manchesterin kaduille. Kertsiin päästessä pääsevät myös kitarat jälleen irti ja maisema täyttyy taas räminästä.

Yhtyeen paletti ei ole lavea, mutta rauhaisammin virtaava Some Time tuo pienellä vinoudellaan mukaan kourallisen deusmaisuutta, tätä temppua olisi kannattanut ehkä suosia enemmänkin. Wildfiren suurin vahvuus, tai heikkous – katsontakannasta riippuen, on kyky liittää toisiinsa päällisin puolin toisiinsa sopimattomia palasia. Biisit vaikuttavat näin hieman äkkivääriltä ja fiilis halki levyn on kuin katsoisi Jackson Pollockin maalausta: et ole aivan varma mitä näet, mutta tiedät sen jonkin olevan siellä – hyvinkin lähellä – ja sen takia katsomista kannattaa jatkaa.

Shiveringin sulkiessa kiekon ei voi oikein muuta, kuin pistää sen uudelleen soimaan, joten bändissä on selvästi sitä jotain. Jäänkin mielenkiinnolla odottamaan ryhmän seuraavaa liikettä.

Mika Roth


Ydinperse: En tajuu tätä levyy Ydinperse: En tajuu tätä levyy

Ydinperse ravisteli allekirjoittaneen elämää vajaa vuosi sitten, kun ryhmän ass-corea ja eritteitä tihkuva Ydintikku päätyi käsiini. Toisella kierroksella Ydinperse jatkaa korkeaoktaanisen punkin paiskomista, vaikka touhuun on hiipinyt selkeästi mukaan ammattimaisempaa otetta. Kraiveleihin tartutaan yhä tiukasti, mutta esimerkiksi Ei o mun ongelma on rakennettu itseasiassa hienosti ja loppuaan kohti kasvava raita pystyy tunkemaan puoleentoista minuuttiin uskomattoman määrän jännitettä.

Ryhmä lähtee flirttailemaan jopa Turbonegro-soundin kanssa, kun eeppinen (eli lähes kolmeminuuttinen) Korkit auki päästetään valloilleen. Olenko se vain minä, vai soiko kertsi kuin eräänkin Alice Cooperin jo pari kertaa aiemminkin lainattu viisu? No, mitäpä noista, sillä Liisaa kovempaa idolia saa kyllä etsiä rockin saralta. Vahvimmillaan Ydinperse on kuitenkin leipälajinsa, eli noin minuutin mittaisten purkausten parissa. Brysseli ime stagaa ja avauksena leukaperiin tärähtävä Perheeisä saa turpaan kadulla ovat tämän kehityslinjan riemukkaimpia saavutuksia ja mikäli bändiltä irtoaa myös vastaisuudessa sellaisia ralleja kuin Tie ei vie pois, niin eihän tässä ole mitään hätää.

Mika Roth




Lukukertoja: 2678
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös