Pienet

Pienet - Tammikuu 2015

29.01.2015


Cristobal And The Sea: Peach Bells EP Cristobal And The Sea: Peach Bells EP
City Slang

Lontoolainen Cristobal And The Sea maustaa harmonisen haikeita pop-melodioita samaan aikaan sekä heleästi että räiskyvästi erilaisilla noise-mausteilla, yhdistellen palikkaan myös monenlaista etnistä rytmimaustetta. Jonkinlainen iskevä rytmikkyys on olennainen osa englantilaisten pakettia. Raukeasta ilmeestä huolimatta raajat tahtovat väkisinkin lähteä naputtelemaan mukana ja biisit rullaavat sulavasti.

Tropicalia popiksi soundinsa Facebook-sivuillaan tiivistävä nelikko on maukas tuttavuus. Monella kielellä rullaava mies- ja naislaulu liikkuvat luontevasti klassisen harmonisen popin elementtien lyödessä kättä letkeästi rullaavien trooppisten rytmien ja hillittyjen häiriöäänien kanssa. Peach Bells - debyytti-EP esittelee samaan aikaan linjakasta ja linjansa sisällä monen suuntaan kurottavaa materiaalia, jossa on sopivassa tasapainossa sekä rauhan tunnetta että kiihkeyttä. CATSin iloinen vinous on raikasta, virkistävän tuoretta. Nimi korvan taakse, vähintään.

Ilkka Valpasvuo


Dokumentia: Susi söi Dokumentia: Susi söi

Dokumentia ei lässytä suotta vaan antaa läskin tummua rosoisen punkkipoppirokin voimin. Reilu vuosi sitten Desibelissä arvioitu Kakkonen osoitti, että trio osaa naittaa yhteen koukukasta poppia ja rupista punkrokkia, kunhan tähdet ovat vain oikeassa asennossa. Ongelmaksi muodostui sen sijaan tasalaatuisuus, eikä tuo probleema ole vieläkään ratkaistu, sen verran monta hutia kun iskujen sekaan on eksynyt tälläkin kierroksella.

Tällä kertaa ryhmä on onneksi luottanut vain omiin biiseihinsä ja kuudentoista kipaleen katraasta löytyy ainoastaan yksi kolmen minuutin rajan rikkova raita. Tämä ”progehtava” teos on päätöksenä kuultava Varpuset, joka on samalla levyn heppoisinta antia. Terävimmillään kolmikko onkin kun talla painetaan lautaan, turhat kurvit vältetään ja tekstien saralla näpit pidetään irti huumorin kukasta. Materiaalin huikea epätasaisuus ja toteutuksen (ei aina niin positiiviset) yllätykset ovat selvä merkki siitä, että studioon olisi kaivattu ulkopuolisia korvia, jos nyt ei tuottajaksi niin ainakin neuvonantajaksi.

Mika Roth


Folk Bureau: River Blues Folk Bureau: River Blues

Vaikka siuntiolaisen Folk Bureaun nimessä folk mainitaankin, on laulaja-säveltäjä Tryggve Hanssonin kädenjälkeä oleva biisimateriaali enemmän lajityypiltään bluesia, ja nimenomaan sieltä rämesuon suunnilta. Akustisvoittoinen, orgaanisesti hengittävä soitto ja Hanssonin hengästyneen vaaniva laulu lyövät kättä toimivasti, pitäen kiinni niin mukaansa houkuttelevasta intiimistä tunnelmasta kuin huohottavasta ärhäkkyydestä. Poljennossa on hyvä mutainen imu. Laulussa on sopivasti tunnetta ja kipinää. Biisikynässä on joskin aika perusaineilla rakennettu niin silti sopivan tasapainoinen ja koukukas.

Jazzisti hiippaileva Lazy Trip on tarpeeksi äijä ja psykedeelinen välttääkseen läpsyttelyn ja leppoisa päätösraita Let´s Grill Some Sausages Tonight sukeltaa suomalaiseen mieheilyn ytimeen, vaikka sausage grillin´ kuulostaakin englanniksi hiukan haetulta siinä missä makkaranpaistoa suomalaisempaa ruokapuuhaa ei liene hevillä löydy. Vaikka aiheet ovat maanläheisiä ja koruttomia, on soitolla luotu rennon leppoisa, vaaniskelevan kiireetön tai uneliaan psykedeelinen tunnelma sen verran vahvaa että mielenkiinto pysyy yllä. Siinä missä Useless Man Blues on tumma ja jopa äkäinen, rauhoittaa Local Bar pianoineen ja jousineen osuvasti kuin pääsy kyseiseen rauhan satamaan, iltapäivän raukeaan tasoitteluun. Hyvää työtä.

Levyn tehneen työryhmän ruotsalaisuuteen painottavista taiteilijanimistä täytyy erikseen mainita Någon Bob... Jag skrattade...

Ilkka Valpasvuo


Harri Kauppinen: Linnut Harri Kauppinen: Linnut

Beyond The Dream on kuollut, mutta ryhmän vokalisti Harri Kauppinen on jo työstämässä ensimmäistä sooloalbumiaan. Samalla edesmenneen yhtyeen loppua kohden kiihtynyt vauhti on vaihtunut hitaampaan, doomin sukuiseen ja savunkatkuisempaan metalliin. Esiintymiskielenäkin toimii nyt suomi, joka on huomattavasti armottomampi kuin yleisesti hyväksytty englanti.

Desibelin yleinen linjaus on se, että yhden biisin sinkkuja ei arvioida, mutta päätin tehdä Kauppisen kohdalla poikkeuksen, sillä Linnut on kaikin puolin jykevä, toimiva ja pysäyttävä laulu. Kappaleen äänimaailma on periaatteessa yksinkertainen ja kirkas, vaikka taustalla tapahtuu jatkuvasti kaikenlaista pientä. Kirkkaimmassa valokeilassa on Kauppisen vahva ääni, miehen lähinnä lausuessa vahvoja rivejä, jotka kuulostavat enemmän runoudelta kuin mikään hänen aiemmin tekemänsä. Olen vaikuttunut, todella vaikuttunut ja jään mielenkiinnolla odottamaan tulevaa albumia.

Mika Roth


Inharmonic: Flesh Inferno Inharmonic: Flesh Inferno

Kotimainen death metal on voinut viime vuodet paksusti, uusien ja äärimmäisen tasokkaiden bändien pullahdellessa ilmoille siellä ja täällä. Joensuulainen Inharmonic sai alkunsa vuonna 2009 ja pari vuotta myöhemmin julkaistu esikoisdemo keräsikin jo positiivista huomiota. Nyt on koittanut toisen kierroksen aika ja tällä kertaa valmistelut ovat kestäneet pari vuotta, joten kiekon hiottu soundimaailma ei tullut varsinaisena yllätyksenä.

Yllättävää sen sijaan on se voima, jolla kuolottajat iskevät metallinsa kuulijan leukaperiin. Brutaali vokalisointi ja vallitus luovat yhdessä pedon, jonka kidasta löytyy kunnioitettava hammaskalusto, mutta joka ei silti jauha metallia tunnistamattomaksi mössöksi. On yksi asia soittaa aggressiivisesti ja kovaa, todellinen temppu on kuitenkin kuulijoilla lattioiden luuttuaminen niin, että lopputulosta voi kutsua persoonalliseksi. En väitä Inharmonicin löytäneen vielä deathin viisasten (hauta)kiveä, mutta bändi on jo jonkin äärimmäisen arvokkaan jäljillä. Deathit, Deicidet ja kumppanit voi toki kuulla taustalla, mutta ryhmän soundi on selkeästi menossa jo jonnekin aivan muualle. Erinomaista!

Mika Roth


Jani Matti Juhani ja Mustat käärmeet: Maailma ilman diktaattoreita Jani Matti Juhani ja Mustat käärmeet: Maailma ilman diktaattoreita
Velvet Beat

Monista bändi-inkarnaatioista tutun tamperelaisen Jani Tuovisen eli Jann Wilden nelihenkinen suomenkielinen yhtye Jani Matti Juhani ja Mustat Käärmeet sekoittelee kutkuttavasti folkia, poppia, jytää, rockia ja iskelmää. Neljän kappaleen EP raivaa polkua jo julkaisuvalmiina olevalle pitkäsoitolle joten tätä herkkua on luvassa lisääkin.

Ja hyvä niin, sillä uuden bänditulokkaan monipuolisessa annissa on mukavasti potkua ja koukkua - mitä toki sopii maestro Tuovisen projekteilta odottaakin. Maailma ilman diktaattoreita -lyhärin avaava nimibiisi luottaa sirkkelijytään vallan Black Sabbathin hengessä, vaikka laulu lähteekin haikeasta haaveilusta vielä kohti hilpeämpääkin helistelyä. Biisin jykevyys saa silti suun mutruun ja sormet pirunsarviin. Uudeksi Juiceksi skidinä halunnut Tuovinen avaa suomenkielisenä sanoittajana toimivaa sanoilla leikittelyä ilman sen suurempaa jähmeyttä. Jos nyt ei ihan sellaisia Finlandia-palkinnon arvoisia kielikuvia vielä irtoakaan niin hyvällä tiellä ollaan sen rock baby yeahin vastapainona. Veikeä Saatana saapuu päiväkotiin on lallattelussaan ja huilumausteissaan jotain ihan muuta mutta positiivisena sellaisena. Rytmikäs Rokki on tullut tiensä päähän koristautuu hilpeästi stemmoilla ja hautaa takavuosien dinosauruksia kieli poskessa. Urkunostalgiassa ja alapäästä leveästi liehuvissa samettifarkun punteissa on samanlaista takavuosien rockin nostalgiaa kuin Tuovisen bändien luottomies Kaide Luukkosen kuluvalta vuodelta tutussa soololevyssä. Raukeasti svengaava Tanssimaan silittää iskelmäisesti samanlaisella takavuosien rock-nostalgialla. Wilden glamin pystyy suodattamaan myös Mustien Käärmeiden soundista mutta sävyt eivät ole yhtään niin räikeitä. Koukkua joka tapauksessa löytyy myös Mustilta Käärmeiltä. Jani Matti Juhanin juttu kuulostaa hyvältä ja varmaan kehittyy edelleen.

Ilkka Valpasvuo


Luopiot: Anna jotain mitä tuntea Luopiot: Anna jotain mitä tuntea

Jos tuli Halsualta vuosien saatossa Jyväskylä-Turku -akselille siirtyneestä Luopiot -yhtyeestä vuonna 2011 Minut tuomittiin kuolemaan -EP:llä mieleen Jarkko Martikainen ja YUP, niin heittäisin Anna jotain mitä tuntea -EP:lle verrokiksi Ismo Alankomaisen psykedeelisen äkkivääryyden. Yhtye tarjoilee saatteessaan viiteryhmäksi kunnianhimoisesti Tuomari Nurmion, Tom Waitsin ja Nick Caven, mutta suoraan mitään kyseisistä en Jarno Hietalahden ja Sami Skantsin duon tuotoksesta löydä, vaikka ymmärrän miksi ne on mainittu.

Yhtyeen likaisessa ja haetun vinossa akustisessa soinnissa on jotain hiukan samoin rämisevää kuin Waitsillä ja vaikka varsinainen kohtalokkuus ei pääse samalle tasalle missä Nick Caveä aletaan mainita, on touhussa kieltämättä tummaa tenhoa. Kotimaisista tekijöistä Nurmion psykedeelinen blues-kähinä on omanlaisensa, aina varioituva majakkansa, jonka kanssa Hietalahden vinoileva laulu ei nosta minulle samankaltaisuutta. Hakua Handen suuntaan löytyy vallankin avausraidalta Pluto, mutta minun korvaani poljento ja kierous on lähempänä Sielun Veljiä. Yhtä lailla Siekkari -shamanistinen henki leimaa myös nimibiisiä. Paikoin vireen kanssa leikittelevä mölinä menee jopa tarkoitushakuiseksi erilaisuuden tavoitteluksi siinä missä suoraviivaisempi tunne voisi toimia paremmin. Onneksi näitä hetkiä ei ole paljon. Vaikkapa riisutun jylhällä päätösraidalla Vanhenen yhtye todistaa suoraviivaisemman laulutulkinnan toimivan vähintään yhtä hyvin. Eniten laulun ailahtelu vaivaa muuten reippaalla askeleellaan koukuttavaa Selvänäkijää, joka vahvemmalla lauluotteella saattaisi olla levyn johtotähti. Rakenteissa on mukavasti sekä potkua että tilaa hengittää.

Ilkka Valpasvuo


No Second Thought: Better Days Ahead No Second Thought: Better Days Ahead
Demons Run Amok

No Second Thought on takonut metallista hardcoreaan vuodesta 2009 lähtien ja matkan varrelle on mahtunut jo pari albumiakin. Niinpä ei ole mikään ihme, että lastentaudit ovat karisseet tässä vaiheessa uraa pientareille.

Tutustuin ryhmään vajaa kaksi ja puoli vuotta sitten, kun Against the Odds -kiekko päätyi käsiini, ja sitten noiden päivien Pori/Harjavalta –akselilta kotoisin olevan bändin soitto on vain betonoitunut. Eikä kyseessä suinkaan ole mikään paikalleen jämähtäminen tai jouston kadottaminen, sillä mäiskeessä on kaikesta energiasta ja raskaudesta huolimatta myös kunnon siivu groovea. Ryhmä on samalla karsinut turhia rönsyjä soitostaan, sekä erityisesti sovituksista, mikä palvelee kokonaisuutta monella tasolla. Nyt ilmassa on todellista tappamisen tuntua ja ahdistuneet lyriikat toimivat mielestäni asteen suoremmassa tyylissä huomattavasti tehokkaammin, enkä näe tätä polkua kuljetun vielä edes loppuun saakka. Rouhennusta on tapahtunut myös soundien saralla rosoisuuden ja sopivan epäpuhtauden antaessa paketille viimeisen silauksen. Tässä kutitellaan jo mestaruussarjan ovia, kunhan vain se viimeinen puristus saataisiin vielä kiskaistua jostain mukaan.

Mika Roth


Tracks to Downfall Tracks to Downfall: s/t

Helsinkiläinen Tracks to Downfall purkitti tämän itsensä mukaan nimetyn demon ja vuoden 2013 lopulla, mutta eihän rock varsinaisesti koskaan vanhene, joten rikotaan normeja ja arvioidaan nyt myös hieman vanhempaa musaa.

Lähtöpisteenä toimii siis rock, ja etenkin sen heavy rockin vastainen raja, jossa metallin hehku ulottuu rajan kummallekin puolelle. Hämmentääkseen soppaa entisestään ryhmän soitossa ja soundissa on pieniä jäämiä niin grungen rosoisesta alakuloisuudesta, kuin 80-luvun kolkon goottirockin tummasävyisyydestäkin. Tämä kiintopisteiden välttäminen ja toisten maailmoiden jatkuva peilaus antaakin ryhmän soundille rutkasti persoonallisuutta, mikä on rockin kentillä suoranainen elinehto näinä runsaan tarjonnan aikoina. Viiden biisin paketista selvimmin edukseen erottuu Escape the Day, vaikka siivun rahkeet eivät aivan kestäkään päälle kuuden minuutin venyttelyä. Rullaava proge, soundillinen monikerroksisuus sekä edellä mainittu tyylien sekoittelu luovat kuitenkin jotain, josta voi suotuisissa olosuhteissa kasvaa vielä paljon uutta ja erilaista. Toivottavasti Tracks to Downfall on jo valmistelemassa saatteessa mainostettua seuraavaa kiekkoa, koska selvästi käymistilassa oleva bändisoundi on saattanut kehittyä huimasti sitten toissavuoden.

Mika Roth


Traumat: Rakkaus kaikki voittaa EP
82 Records

Rakkaus kaikki voittaa EP on viiden rallin paketti, jolla Traumat on vahvasti omalla mukavuusvyöhykkeellään. Biisit mäiskitään suomirockin ja perinteisen punkin välisen aidan raoista, vokalistin ilmaisun aiheuttaessa toistuvia mielleyhtymiä Pelle Miljoonan suuntaan, mistä ei ole taatusti ainakaan haittaa näissä piireissä. Poikkeuksen muodostaa iisimpi Liekit, joka on teksteistään huolimatta jo lähellä melankolista suomi-iskelmää, hrrr! Toivotaan että kokeilu uusilla saloilla jää vain tämän raidan mittaiseksi.

Traumat osaa rockata, Traumat osaa punkata, mutta EP:n perusteella Traumat ei hallitse oikein sovitamisen saloja, minkä takia esimerkiksi Aurinko ei lämmitä ja totaalista iskuvoimaa huokuva Aaveet jää uupumaan täydestä potentiaalistaan. Jäinkin kaipaamaan sitä punaista lankaa ja bändin omaa leimaa, jonka avulla kappalemateriaalista saataisiin irti edes osiensa summa.

Mika Roth


Uusi Manner: Uusi Manner -EP Uusi Manner: Uusi Manner -EP

Vuonna 2013 Jyväskylässä perustettu akustispohjaista folkpoppia soittava Uusi Manner on julkaissut komean kuuden kappaleen EP:n. Nelikon raukean kaunis ja ilmavan kevyt folkahtava pop leimautuu vahvasti Auroora Sallisen lauluun, se on se kuorrute kakun päällä. Toki kitaristi Simo Andersenin, lyömäsoittaja Viljo Rissasen ja basisti Mikko Norontauksen melankolinen mutta hienosti hengittävä soitto on jo yksinään toimiva pohja mutta soiton ja laulun toisiaan täydentävät linjat ovat enemmän kuin osiensa summa. Lähin verrokki löytyy Scandinavian Music Groupista, lähinnä hetkittäisissä terhikkokkos-maisissa hetkissä Aurooran laulun kirkkaassa kuulaudessa. Keskimäärin kappaleet toki ovat verrokkia raukeampia ja riisutumpia ja juuri siinä yhtye onnistuu hienosti vangitsemaan hetken, luomaan intiimin tunnelman. Esimerkiksi Muuttolinnut onnistuu kappaleena luomaan myös mieleen jäävän melodisen koukun. Uusi Manner onnistuu lisäksi edellä mainituissa vaivattomasti, mikä lupaa hyvää tulevaisuudelle. Kepeästi hymyilevä, kuulaan melankolinen Haluaisin tietää, eteerisen uneliaasti näppäilevä Paperilaivat ja reippaammin läpsyttelevä Käpykylä ovat kaikki maukkaita sävellyksiä.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 2469
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös