Pienet

Pienet - Maaliskuu 2015

24.03.2015


Aavikon kone ja moottori: Karavaani Aavikon kone ja moottori: Karavaani
Joteskii Groteskii

Todetaan heti alkuun, että varhainen elektro/synabändi Aavikon kone ja moottori ei ole julkaissut uutta materiaalia. Tämän seiskatuumaisen kappaleet ilmestyivät alkujaan vuosina 1979 ja 1980, joten kyseessä on vain uudelleenjulkaisu, mutta kuten saatteessakin todetaan: nyt nämä kaksi biisiä ovat saatavilla kätevästi samalla levyllä.

Vähemmän on tunnetusti enemmän, ja tämä vanha viisaus on nyt todempi kuin koskaan. Karavaani lienee yksi minimalistisimmista biiseistä joita ole koskaan kuullut, eikä yksinkertaisen syna/kosketin -kuvion ympärille rakennettu reilu kolmeminuuttinen tarjoa paljoakaan, mutta silti… tässä on sitä jotain taikaa, joka saa nostamaan levysoittimen neulan yhä uudelleen alkuun. Nuotteja ei ole lähdetty tuhlaamaan myöskään seiskatuumaisen toiselta puolelta löytyvällä Rakkaudella sinulle -raidalla. Teos kuulostaa lähinnä vaikertavalta rukoukselta, joka hymistään pieni hymynkare suupielessä – ja lähteehän se moottori sitten lopulta käyntiin.

Seiskatuumaisen tarjoamat vajaat kuusi minuuttia ääntä ovat sanalla sanoen hämmentävä kokemus. Joteskii Groteskii on tehnyt kieltämättä kulttuuriteon julkaisemalla uudelleen nämä kaksi outoa raitaa, eikä maailma ole tainnut sittenkään muuttua niin paljon 35 vuoden aikana. Ei ainakaan minimalistisen elektron saralla.

Mika Roth


Black Chord: Misery Doctrine Black Chord: Misery Doctrine

Seitsemän vuotta sitten perustettu Black Chord avasi julkaisujensa ketjun kaksi vuotta sitten ilmestyneellä Dark Revelations EP:llä. Bändin äärimetallihybridi herätti jo tuolloin pientä mielenkiintoa, eikä viiden biisin mittainen Misery Doctrine ainakaan vaimenna aallokkoa.

Modernin jenkkimetallin corehtavaa deah/thrash/proge –laitaa edustava yhtye hyökkää kuulijan silmille pyhän metalliraivon villitsemänä, eikä reilun 24 minuuttisen metallikeskityksen aikana anneta armoa tai pyydetä vankeja. Ainoa selkeämpi suvantokohta koetaan kolmantena kuultavan Windowless Housen loppumetreillä, mutta tuolloinkaan tunnelman painostavuus ei pääse purkautumaan, vaikka vauhti ja iskujen voima hieman laantuvatkin. Yhtyeen suurin ase, ja vakavin ongelma, onkin juuri tasaisen murskaava voima. Palasten toimiessa kuulija kyllä kaulitaan kammion lattiaan esimerkillisesti, mutta kun biisejä venytetään yli niiden kestokyvyn, alkaa parhain jännite katoamaan jo parin kuuntelukerran myötä. Metalli on kieltämättä likaista ja rujoa, mutta kun aineksia on vähemmän pitäisi tulipurkaustenkin olla ehdottomasti tätä tiiviimpiä. Muuten tässä ei mitään huomautettavan aihetta enää löydykään.

Mika Roth


The Same But Different End All Elegance: The Same But Different

Proge ja metalli eivät ole meikäläiselle mitään taattua laatua lupaavia mainesanoja, mutta vaeltelevan metallisen kaaren parissa operoiva End All Elegance laittoi perusasiat toimivasti tiskille jo parin vuoden takaisella debyytillään. Nyt yhtyeen 70-lukuinen progressiivisuus on aiempaakin vahvemmassa roolissa ja polveilu ja kaartelu on kieltämättä mahtiponnestaan huolimatta kohtuullisen koukukasta. Myös melodisuus pysyy johtotähtenä kahdella noin seitsenminuuttisella vaelluksella. Hengittäviä kohtia ja pienempiä elementtejä on tarpeeksi tukemaan jykevää tilutteluhaaraa ja metallista hauista.

Ongelma on ytimekkäiden kiintopisteiden puute eli sellaisten hetkien, joita kohti vaellus johtaa ja jossa niiden kliimaksi koetaan. Nyt ehkä liikaakin kurkistellaan tarinaa joka puolelta kun pitäisi iskeä koukkua kiinni ja saalista kannelle. Väsytetään ja väsytetään... Herkkyyden kannalta ihan toimivaa tunnelmointia mutta jää hiukan valjuksi kun yllätyskäänteet jäävät harmonisuuden alle ja sielua antava hauraus loistaa poissaolollaan. Toisaalta juuri sen herkkyyden saralla EAE kuitenkin onnistuu pehmentämään soundistaan liiallisen jylhyyden pois. Kaiken kaikkiaan metallinen proge on vaikea lajityyppi, jossa nelikko soundillisesti haastaa jo vaikka kenet mutta biisillisesti kaipaa vieläkin lisää terävyyttä. Kakkosraita Oceanin harmoninen kasvatus on ehkä näistä kahdesta se enemmän mieleenpainuva. Kehitystä on tapahtunut.

Ilkka Valpasvuo


Ensio: Nuorta verta Ensio: Nuorta verta

Rovaniemeläinen Ensio vakuutti punkahtavaa vaihtoehtoisempaa rockia soineella edellisellä Kotiin -EP:llä. Sen pohjalta odotukset seuraajaa kohtaan olivat kohtuullisen korkealla. Miten trio vastaa huutoon?

Heti avausraita Mustaa ja valkoista paljastaa että punk on ehkä hieman väistynyt ärhäkkään ja tumman vaihtoehtorockin tieltä. Silti se siellä edelleen paistaa merkittävässä roolissa. Myös laulun karheudessa paistaa edelleen samanlainen kipakkuus. Kunnes olen kuollut jatkaa samaa melodiakoukukasta mutta mukavan äkkiväärää särökaahausta, jonka kipinässä piili myös edeltäjän kiehtovuus. Tuntuu että Ension meuhka on tiivistynyt, kuten odottaa sopikin. Nyt mennään linjakkaammin, vaikka vaihteluakin on. Vaikka Pysy aitona lähtee avarammin ja pohdiskelevammin, niin sama tummasäröinen kipakkuus sitäkin leimaa. Ensio syleilee tummasyisiä stadionkaaria ilman että olisi varsinaisesti massiivinen, indiekaarista haetaan vain mausteita aika jalat maassa kulkevan soiton koristeiksi.

Yhtyeessä viehättää sen kohtuullisen pelkistetty ilme. Vaikka niistä mausteista voisi saada kilometreittäin painolastia niin biisit kuitenkin koukuttavat nimenomaan suoraviivaisella rehellisyydellään. Joku kiukkuisen ärhäkkä, raskaahko mutta silti samaan aikaan akustisissa haikeiluissaan viehättävän kepeä Tomua on edelleen mukavan sur-rurmainen välähdys, huohottavan päällekäyvä Puhtaat kädet koukuttaa vakavanaamaisella ilkikurisuudellaan, piilevällä pirullisuudellaan. EP:n päättävä Kaikki ovet ovat avoinna on suoraviivaisempi, isommassa kaaressaan enemmän altsurockimpi, mutta melodioillaan yhtä lailla koukuttava yksilö. Ehkä jopa koko lätyn koukukkain? Ensio vastaa lupauksiinsa ja pitää lippunsa mielenkiintoisten lupausten vaunuosastolla.

Ilkka Valpasvuo


I Think I Broke Something: Face Lift I Think I Broke Something: Face Lift
JST Records

Hieman hankalahkon nimen itselleen kasteessa valinnut I Think I Broke Something on kotimainen elektro duo, jonka toinen EP porautuu elektronisen musiikin kolkompaan ja ruosteisempaan penkkaan. Kolmen raidan kokoelma elektronista tamppausta ja huojuntaa on asenteeltaan rock, kenties jopa hieman punk, enkä sivuuttaisi industrial-termiäkään, vaikka suoraa ja kantavaa yhteyttä teollisuushallien kolinaan ei välttämättä löydykään.

Tyylillisesti useampaankin genrejen taitekohtaan sopiva ITIBS on eräänlainen välipiste IAMX:n edustaman kaupallisemman suunnan sekä The Damage Manualin marginaalin välillä. Kaksikon on onnistunut napata näistä kummastakin maailmasta niitä parhaita palasia, ilman että se olisi kuitenkaan kiinnittänyt itseään mihinkään tiettyyn laariin. Pistetään mukaan vielä hieman Die Warzaun pidäkkeistä EBM:ää ja ollaan lähellä näitä bileitä, joissa ollaan lopulta niin onnellisia, ettei omaa naamaakaan pysty enää tuntemaan.

Saatteessa suotta häpeilty GnR on kiistatta kipalekolmikon tarttuvin pala, mutta syvimpiin vesiin päästään vasta seitsemänminuuttisen To Hellin myötä. Näiden kahden ääripään väliin jää sen verran runsaasti liikkumatilaa, että duon musiikki voi tulevaisuudessa kehittyä vapaasti vielä useampaan suuntaan. Harmi vain että selkeimmät markkinat taitavat sijaita Keski-Euroopassa, joten menestystäkin pitäisi lähteä takomaan noille seuduille, ellei kotimaisten markkinoiden marginaalin marginaalissa sijaitseminen satu kiinnostamaan.

Mika Roth


Kalevi Kamasuttura & soitinyhtye Sikapillu Kalevi Kamasuttura & soitinyhtye Sikapillu: Katastrofaalinen EP
82

Vittumaista punkkia paahtava Kalevi Kamasuttura & soitinyhtye Sikapillu tarjoilee seitsemän biisin Katastrofaalisen EP:n kuulijoilleen. Äkäisen räkäistä, tahdinpidoltaan hardcorempaa punkinjyystöä koristellaan perseeseen tuuppaavilla tarinoilla eriarvoisuudesta nykypäivän jumaluuksiin suhteessa esimerkiksi katolilaisuuden häpeäpilkkuihin. Huoran näkökulma on ikuistettu, veneen alla eletään ja niin edelleen. Tarttuvimmat hokemat ja otsikkomateriaalin tarjoilee kotimaan eturivin uskonnaiseen pureutuva mainio Päiviä on monta meillä, jonka suhtautuminen Räsäseen on lähellä Shitter Limitedin suoraviivaisia kansanviisuja. Myös Kalen sisin pitää sisällään hyviä kiteytyksiä. Pääasiassa aika peruspiereskelyä, mutta hyviä oivalluksia pompahtelee esiin sieltä täältä.

Ilkka Valpasvuo


MADRED: Euroforia MADRED: Euroforia

Thrashia sen olla pitää, näyttää lappeenrantalainen MADREDkin ajattelevan. Keikkailunsa viisi vuotta sitten aloittanut ryhmä on pyöräyttänyt kasaan kolmannen EP:llisen materiaalia, joka kumartaa syvään 80-luvun ensimmäisen thrash-aallon tekijöille. Kolmen biisin ja vajaan vartin mittainen Euroforia on myös tekstilliseltä sisällöltään esikuviensa viitoittama paketti, joka ottaa kantaa yhteiskunnan ongelmiin ja kipupisteisiin.

Kokoonpanon kuluneet yhteiset vuodet kuuluvat vahvassa yhteensoitossa ja vahvassa tunteessa, joka on saatu välittymään myös studion seinien sisäpuolella. Etenkin kipaletrion viimeiseksi lenkiksi kiinnitetty Dyed in the Wool on miltei seitsemän minuutin järeässä mitassaan todellinen virstanpylväs, jonka myötä MADREDilta voi odottaa seuraavaksi melkeinpä mitä vain. Klassisen thrashin ja nykypäivän nitominen toisiinsa on tunnetusti vaikeaa, mutta Euroforia kuulostaa onnistuneesti niin menneeltä kuin tulevaltakin, mistä bändille ja taustatiimille pinnat. Vielä kun riffikynästä saataisiin irtoamaan muutama todellinen helmi olisi kaikki tarvittava kasassa, nytkään ei kauaksi jäädä mutta harmillisesti se viimeinen puserrus jää puuttumaan.

Mika Roth


Roitotuli Roitotuli: s/t

Pari vuotta julkaisutaukoa pitänyt Roitotuli on kaventunut trioksi, josta tällä tuoreella levyllä kuullaan vain kahta jäsentä. Siinä missä edellinen Tuhkat-sinkku pelasi raskaiden kitaravallien sekä pienen iskelmäflirttailun kanssa on tuore, yhtyeen itsensä mukaan nimetty kiekko askel täysin uuteen suuntaan. Sähköiset vallit ovat ainakin toistaiseksi taaksejäänyttä elämää ja iskelmä on vaihtunut shamanistiseen folk-utuiluun, jossa naputetaan vähän shamaanirumpua ja näppäillään akustisia kitaroita. Tämä tyylillinen käännös on jopa niin vahva, että tuore levy olisi voitu julkaista vaikka täysin uuden nimen alla, mutta löytyyhän depressiivisestä ilmaisusta kieltämättä yhtymäkohtia vanhaan Roitotuleen.

Paljaaksi riisuttu ilmaisu ei varsinaisesti hyödy demomaisesta huminasta ja hätäisestä masteroinnista, sillä nyt jos koska tunnelmien olisi pitänyt nivoutua vahvoina kappaleiden ympärille. Parhaimmin tämä onnistuu Tähdet Jumalina -raidalla, mutta uskaltaisin väittää että karsintatyö on vahingoittanut liiaksi sitä sydänpuuta, josta kappaleet on alkujaan veistetty.

Mika Roth


StoneSoul: Misery StoneSoul: Misery

Moni bändi julistaa henkselit paukkuen soittavansa rullaavaa, kovaa ja sielukasta rokkia, mutta useimmiten se rulla ei siltikään oikein pyöri, kovuus on lähinnä kankeaa metallisuutta ja sielukkuus on tipotiessään. Sitä riemuisampaa olikin huomata, että riihimäkeläinen StoneSoul on saanut palikat kohdilleen jo ensimmäisellä virallisella julkaisullaan.

EP:n avausraita Suburban Inferno on biisinä oikeastaan täydellinen ja napakasti eteenpäin kiiruhtava ralli huokuu sellaista tekemisen riemua, voimaa ja tarttuvuutta ettei paremmasta väliä. I Bear What Is Mine ottaa pari pientä askelta metallin suuntaan menettämättä silti siipiä kantapäistään, ja biisi porautuukin takaraivoon kuin mitä mainioin The Crown -helmi. Ruotsin death’n’roll kuninkaiden suuntaan käännytään myös Sparrows and Lionsin myötä, ja kuullaanpa ankkuribiisin aikana myös viiltävän vahva kitarasoolo sekä hiukan stemmahuuteluakin.

StoneSoul avaa uransa todella näyttävästi ja niin biisimateriaalin vahvuus kuin sen sielukas toteutuskin lupailevat loistokasta tulevaisuutta. Näinä puhkihinkattujen studiotuotosten aikana on virvoittavaa kuulla välillä soittoa, jossa on tunnetta, rosoa sekä sitä kuuluisaa groovea. Rock on!

Mika Roth


Sysi & Savi: Kadotus Sysi & Savi: Kadotus

Taisin vertailla Sysi & Savi -orkesteria viime vuonna Volbeatiin, kun ryhmän edellinen demo päätyi käsiini. Sama meininki jatkuu edelleen, vaikka hajurako tanskalaisiin on yhä olemassa. Rankemman rockabillyn, hard rockin ja kevyemmän metallin yhdistelmä groovaa makoisasti ja rohkeammin eteenpäin nojaava Kadotus saa taatusti yleisön villiksi tuvassa kuin tuvassa. Kiekon toinen raita, Käärme silkkisäärellä, yrittää tuoda mukaan mystisen rakkauden lumovoimaa, mutta ainakaan vielä pohjoisen pojilta ei oikein taitu näin sävykäs kiemurtelu.

Kahden kitaran tukevoittama soitto puskee rohkeasti eteenpäin ja vokalistin lausuntaa lauluun lantraava ilmaisu on mielenkiintoinen, vaikka vokaalit onkin miksattu paketissa turhan upoksiin. Rytmiryhmä hoitaa tonttinsa moitteetta, läskibasson jäädessä niin ikään hieman tarpeettoman paljon paitsioon. Eipä siis muuta kuin rohkeammin vaikutteita sekoittamaan ja kenties seuraavalle kiekolle voisi ikuistaa hieman useammankin raidan, kun kahden kipaleen perusteella on vaikea tehdä kovinkaan pitkälle vieviä analyysejä.

Mika Roth


Ville Markkanen: The Black River / In Your Green Eyes Ville Markkanen: The Black River / In Your Green Eyes
Ravenroad Productions

Ville Markkanen julkaisi reilu kaksi vuotta sitten ensimmäisen kiekkonsa, jolla eri sessioissa ikuistetut pari raitaa maalasivat kuvan irkkuhardrockkia diggailevasta oman tien kulkijasta. Annoskoko on jälleen kahden biisin mittainen ja kuinka ollakaan Markkanen itse on ainoa muusikko jota kuullaan kummallakin raidalla. Eikä siinä mitään, sillä herran visio on kirkas ja muut soittajat ovat selvästi vain töissä näissä talkoissa.

Ensimmäisenä soiva The Black River jatkaa irkkuhardrockin poluilla, kun taas In Your Green Eyes on akustisen tunnelmoinnin ja eteerisemmän fiilistelyn ylistys. Kummallakin kehityslinjalla on ansionsa, mutta kun kumpainenkin raita on pohjimmiltaan balladimainen jää kokonaisuudesta päälimmäisenä mieleen hiukan turhankin seesteinen fiilis. Enkä siis sano etteikö maailmaan balladeja mahtuisi, mutta isolla pensselillä ei synny lopulta sen kummempaa jälkeä ilman vertailukohtia. Ilmassa on myös pientä pidättelyn tuntua, mitä vokaalien verkkainen lausunta vain alleviivaa. Enemmän, rohkeammin ja tarvittaessa riisutummin, siinä allekirjoittaneen ohjeet.

Mika Roth


Ville Pirinen Combat School: Jengi on tyhmää Ville Pirinen Combat School: Jengi on tyhmää / Muurin takana
Joteskii Groteskii

Kun levy käynnistyy riveillä: ”vittu että jengi on tyhmää / ei pysty käsittään” on selvää, että luvassa ei ole välttämättä sitä kauneinta runoutta. Eipä sen puoleen, Ville Pirinen Combat School ei edes yritä olla mikään uusi Eino Leino, sillä kun päähän ottaa niin minkä sille voi. Ja laatusanoja käytetään sen mukaisesti. Pirisen mies ja säröinen sähkökitara –lähestymistapa luo kulmikkaita mielleyhtymiä Kari Peitsamon suuntaan, etenkin kun Pirinen on rock sillä rosoisimmalla mahdollisella tavalla. Seiskatuumaisen toinen siivu, Muurin takana, on rullaavampi ja vauhdikkaampi bändiraita, jonka 70-lukulaisessa boogauksessa sykkii vahva sydän.

Kahden kappaleen perusteella Pirisen sotakoululla piisaa kyllä ideoita, mutta aatosten jalostustasoon voisi vastaisuudessa panostaa enemmän. Tällöin Peitsamo voisi vaihtua Sonic Youthiin vertailukohtia etsittäessä ja kappaleiden käyttöikäkin saattaisi hieman kasvaa.

Mika Roth




Lukukertoja: 2340
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös