Pienet

Pienet - Toukokuu 2015

22.05.2015


Black Haund: s/t

Viimeisimmän muotonsa vuonna 2013 saavuttanut porilainen Black Haund seisoo jossain siellä metallin ja rockin välimaastossa. Soitossa voi kuulla rokkaavan metallin lisäksi niin thrashin raastoa kuin progemmankin metallin kurvailua. Rytmiryhmän panos onkin melkoinen, sillä biisien koukuista monet perustuvat juuri pohjatöihin ja pieniin jippoihin. Vokaalit jättävät hieman toivomisen (ja tuottamisen) varaa, koskettimia ei seasta löydy lainkaan ja kaiken hienomman kudonnan saavatkin suorittaa raskaasti käytetyt kaksi kitaraa.

Black Haundin ainekset eivät ole varsinaisesti kovinkaan vallankumouksellisia, mutta esimerkiksi Emptiness is Imminentin kiivas into ei voi olla kantamatta bändiä pahimpien karikkojen ylitse. Selkein ongelma-alue on vokaalien suunnalla, sillä nyt jää epäselväksi halutaanko tässä huutaa vai laulaa oikeasti, kummankin vaihtoehdon valitseminen ei tämän neljän biisin näytteen perusteella vaikuta viisaalta vedolta. Toinen kehitystyötä pahasti kaipaava rintama on riffien rustaus, sillä näillä koukuilla ei vielä kiedota kovinkaan suurta saalista verkkoon. Henkilökohtaista soittotaitoa kyllä löytyy ja tekniikka on hallussa, mutta se ei enää vain näinä päivinä riitä kuin tiettyyn pisteeseen saakka. Kehitettävää siis riittää, mutta enemmän tässä positiivista on kuin negatiivista, joten ei muuta kuin eteenpäin ja sitä omaa soundia ja tyyliä työstämään.

Mika Roth


Dead End Irony: Wounds That Never Heal Dead End Irony: Wounds That Never Heal

Viisivuotisjuhliaan viettävä Dead End Irony avaa julkaisuhistoriansa komeasti neljän biisin mittaisella power metal/NWOBHM –annoksella, joka on kuuleman mukaan saanut jo riemukkaan vastaanoton. Enkä voi kuin liittyä kiittäjien seuraan, sillä harvoin sitä demo-tasolla tulee vastaan näin toimivaa powermetallipakettia.

Imatran veikkojen powerissa kiipparit on jätetty kaappiin ja melodiailottelusta vastaavat kitarat, joiden kanssa vokalisti osaa tehdä sanalla sanoen saumatonta yhteistyötä. Rytmiryhmän vastuuna on pitää juna vauhdissa sekä raiteilla, mikä myös onnistuu jokaisella kiekon neljästä raidasta. Biiseistä toimivin, ja selkeästi lyhin, on Vault, jonka kulussa on melko selkeää Gamma Ray -fiilistä. Muut raidat kellottavat jokainen päälle kuuden minuutin, mikä ilmenee lievänä ongelmallisuutena, koska ainekset eivät tahdo vain riittää noin suurelle alalle. Lisäpinnat vielä vokalistin aksenttivapaasta ilmaisusta, sekä siitä miten näinkin kaluttuun genreen saadaan yhä puhallettua uutta henkeä.

Mika Roth


J. Vehkala & Quomat J. Vehkala & Quomat: s/t

J. Vehkala & Quomat kertoi rock and rollin saapuvan puolitoista vuotta sitten esikoispikkuisellaan. Tuolloin valo maailmaan löytyi Kari Peitsamon aurasta ja sama iloinen ränttätänttä jatkuu tietysti uudellakin kiekolla, jolla rock on entistä rajattomampi riemu.

Vokalisti/kitaristi Jukka Vehkalan lauluääni ei ole varsinaisesti mikään koulutettu ja hieno instrumentti, mutta kun olennainen välittyy ja boogiejuna puskee eteenpäin, niin mikäs tuossa on keikkuessa mukana. Avausraita Helena on kipalenipun tarttuvin ralli kaikessa statusquomaisuudessaan, mutta osaa ryhmä rauhallisemmankin fiilistelyn, mistä suorastaan eeppisiin (eli ylin neljän minuutin) mittoihin kasvava Neula näyttää pohjoiseen on selkein osoitus. Herrat itse ovat näkevinään touhussa karitapiomaista maantiemeininkiä, mutta omaan korvaani soitossa on selkeää neilyoungmaisuutta. Vielä kun haara-asennon saisi hiukan jyrkemmäksi ja soundeihin lisää jytää, niin tiedä mihin tässä vielä päädyttäisiin.

Mika Roth


Kaksoisveljet: Oot yhä mun unta Kaksoisveljet: Oot yhä mun unta

Rullaavaa, svengaavaa ja tarttuvaa suomirokkia/poppia pääosin noin kolmen minuutin annoksina maailmaan saattava Kaksoisveljet osaa tehdä jo näin varhaisessa vaiheessa lähes täydellistä kesämusaa. Ryhmän esikois-EP hehkuukin auringonlämpöä ja neljästä raidasta jokainen omaa jonkinlaista potentiaalia radiohitiksi, vaikka timanteissa piisaa vielä runsaasti hiomista. Työtä onkin vielä tehtävänä ennen kuin listojen kärkisijat päästään valloittamaan, mutta perustat ovat selvästi jo mainiolla mallillaan ja ryhmän biisikynät ovat jo lupaavassa terässä.

Tekstit ja sovitus jättävät sen sijaan vielä toivomisen varaa, mutta kun ne selvimmät popedailut ja sirkesaloilut jätetään taakse, niin eiköhän se siitä. Köyhän miehen kesä pistää (hullun)rohkeasti jalkaan jopa karibian sandaaleja ja groovaahan se pohjoisenkin pojan soitto, ainakin tiettyyn pisteeseen saakka. Vielä kun tekijät muistaisivat, että voi siitä arjen taistelusta kertoa ilman rumiakin sanoja.

Mika Roth


Kimmo Liskomäki taustayhtyeineen: Kun ne menee pakastimelle Kimmo Liskomäki taustayhtyeineen: Kun ne menee pakastimelle

Kimmo Liskomäki taustayhtyeineen on vetäissyt pikkukiekolle kokonaista yksitoista kappaletta, mutta koska bändin tyylilajina on punk-rock kuluu kiekon kuunteluun reilu seitsemäntoista minuuttia. 1-2-3-4 go!

Kuten kiekon nimikin jo hieman vihjailee, mukana on tietty annos huumoria, mutta Liskomäkeä bändeineen ei tule silti tunkea huumoribändien looshiin. Siihen orkesterilla on liikaa sävyjä, lahjoja ja oikeasti toimivia kappaleita, joiden soidessa voisi laulaa vaikka puhelinluetteloa ja homma toimisi edelleen. Rallaava ja rullaava punkrokki onkin saanut siinä määrin perintötekijöihinsä popin tarttuvuutta, että veikkaisin ryhmän esi-isien joukosta löytyvän ainakin Ramonesin ja The Clashin, tosin Liskomäen poppoo on ottanut mukaan myös runsaasti kotimaista fiilistä. Cylonit tulevat ja tappavat, eikä Tarzankaan olisi armollisempi, mikäli hän vain olisi ehtinyt mukaan Ohukaisen kostoon. Sanovat ettei maailmaa voi muuttaa punkilla, mutta kyllä siitä saa ainakin mukavamman paikan elää. Oi!

Mika Roth


Lotus TAJ: D.I.M. Dreams vol. 1
267 lattajjaa

Kokonaisen kolmen pitkäsoiton pakettia valmisteleva Lotus TAJ aloitti suururakkansa keväällä 2012. Kolmen vuoden puurtamisen jälkeen trilogian ensimmäinen osuus on nyt valmiina ja usvaisen progepoprockin kukkaloisteisilla saloilla kirmaava ryhmä on julkaissut tuotoksensa tietysti trendikkäästi C-kasettina.

A-puolen kolme kappaletta ja koko B-puolen varaava Landscapes herättävät mielenkiintoisia, vaikkakin osin ristiriitaisia tuntoja satunnaisessa kuulijassa. Triona studiossa häärinyt yhtye tutkii 70-luvun sci-fi progen, Syd Barrettin jälkeisen Pink Floydin ja näiden välittömien rajanaapureiden aikoinaan kartoittamia maita. Tärkeintä tuntuu olevan leppoisan tunteen saavuttaminen ja näin biisit saavat jatkua juuri niin pitkään kuin se tekijöiden itsensä mielestä on aina kulloinkin tarpeen. Kuulijasta riippuen lopputulos joko kietoutuu nautinnollisen hitaasti ympärille, tai kestää vain liian kauan – enkä ole vieläkään varma kumpaan ryhmään itse kuulun. Moonlit Night venyy yli kantokykynsä, eikä em. Landscapeskaan oikein jaksa kantaa kaikkien muutostensa halki. Toisaalta Roger Watersin ja Richard Wrightin soolotöiden sukulainen Dreamcatcher on juuri sellainen helmi jonka avulla voi antaa paljon anteeksi. Toivoa sopiikin että materiaalin terä vahvistuu seuraavien kahden osan myötä, sillä Lotus TAJ:lla saattaisi olla paljon annettavaa kotimaisen progen tähtilaivastolle.

Mika Roth


Rosa Latva: Uni Rosa Latva: Uni

Nyt olen vaikuttunut, todella vaikuttunut. Rosa Latva kertoi viisi vuotta sitten olevansa naimisissa pianon kanssa ja neidon esikoisalbumi From the Shelf rakentuikin juuri pianon ja vahvan laulun varaan. Viisi vuotta on kuitenkin pitkä aika ja tuoreella Uni EP:llä Latvan musiikki muistuttaakin jo ”folk-teknofuusiota”, kuten saatteessa osuvasti todetaan. Monet asiat ovat siis eri tavoin kuin ennen ja unet ovat kiistatta muuttuneet, mutta väittäisin että musiikin ydin on yhä sama.

Tietokoneella luodut harsomaiset taustat ja 16-kielisen kanteleen kaihoisa ääni yhdistyvät kauniisti Latvan usein sanattomaan lauluun, aikaansaaden intiimin ja vahvan äänimaiseman. Selvästi esikuvana toimineen Kate Bushin modernimpien töiden tapaan vähemmän on enemmän ja tätä perusideaa tukevat björkmaiset elektroniset elementit rytmittävät kappaleita vangitsevalla tavalla. Viiden varsinaisen biisin lisäksi kuullaan myös ääneen lausuttu satu Maiden of the Castle, siis ihan oikea iltasaduksi kelpaava tarina, jota vain koristellaan satunnaisilla taustaäänillä.

Latva on edennyt niin säveltäjänä, tulkitsijana kuin tarinankertojana ja Uni lupaa tulevaisuudelta todella suuria. Nähtäväksi jää kuinka näin sirpaloitunut musiikki/äänitaide toimisi albumimitassa, etenkin kun biisijoukosta puuttuvat ne helpommin pureskeltavat palat, mutta ottaisin siitä kyllä mieluusti selvää.

Mika Roth


Sabotanic Garden: Tonttu – live in Pori Sabotanic Garden: Tonttu – live in Pori
Meteorismo

Kokeelliseen äänihälyyn ja fyysiseen performanssiin perustuvassa näytöksessä on puolensa, mutta kuinka alkujaan myös nähtäväksi tarkoitettu teos voi toimia pelkkänä ääniraitana? Toki monen elokuvankin soundtrack-albumit ovat suuria menestyksiä, mutta useimmiten kuvaa jää silti kaipaamaan äänivirran tueksi. Sabotanic Gardenin kahden vuoden takainen Tonttu-esitys Porin taidemuseossa äänitettiin aikanaan ja nyt tallenne on julkaistu komeasti C-kasettina, joten kysymykseen saadaan ainakin yksi vastaus.

Kahteen noin 16 minuutin mittaiseen lohkoon jaettu esitys rakentuu lähinnä etäisten ihmisäänten ja erilaisten perkussioiden varaan. Kolahdukset, kilahdukset ja rämähdykset tuntuvatkin mielivaltaisesti ripotelluilta murusilta, jotka vasta parin kuuntelun jälkeen lähtevät asettumaan paikoilleen. Toisinaan vokalistit/esiintyjät intoutuvat äänekkäämpiinkin mölinöihin, mutta varsinaisia sanoja ainakaan allekirjoittanut ei äänivirrasta juuri erottanut. Vahvin elementti äänikentässä on davidlynchmainen torvisto, jonka industriaalisessa valituksessa voi kuulla ruosteen rapisevan urbaanin elämämme ylle. Silkan äänimassan perusteella yhteys tonttuihin jää hämäräksi, tai sitten olen vain ymmärtänyt tontut jotenkin muunlaisiksi, eikä tällainen teollisuuspainajainen oikein taivu punanuttujen luokse. Veikkaan että video olisi ollut parempi.

Mika Roth


Tetragon: Chapter One Tetragon: Chapter One

Monet demobändit ylpeilevät pitkällä historiallaan, mutta Tetragonin juuret ulottuvat aina 80-luvulle saakka, joten rispektiä veteraaneille. Alkujaan vuosina 1988 – 1996 toiminnassa ollut metallipumppu aktivoitui uudelleen 10-luvun alussa ja keväällä 2015 koitti uuden materiaalin julkaisun aika. Kasarin ja ysärin voi kuulla vaivatta herrain melodisessa ja raskaassa metalloinnissa, mutta onnekseen Tetragon ei ole jäänyt jumiin mihinkään aikakauteen vaan kuulostaa joltain joka voisi hyvinkin soida Wackenin lauteilla saakka ihan näinä päivinä.

Kitaroilla etenevä ja niin puhtaaseen kuin raaempaan vokalisointiin rakentuva vyörytys on nopeaa, mutta siitä huolimatta biisien mitat venyvät melkoisiksi. Avauksena ladattava Eden kellottaa päälle kuusi minuuttia, toisena soiva Hollow Inside pistää tuosta vielä puolitoista minuuttia paremmaksi ja päätöksenä kuultava Golden Eyed Tower kurottaa jo päälle yhdeksän minuutin. Ilmassa onkin pientä Metallican Justice-juhlan tuntua, vaikka ryhmä selvimmistä rässeistä erossa pysyykin, kipaleisiin on kuitenkin ladattu sen verran monta osaa, vaihdosta ja muutosta, että pieni tiivistys tai ainakin olemassa olevien ainesten terästys olisi ollut paikallaan. Itse riffeissä, melodioissa ja ideoissa ei sinällään ole vikaa ja etenkin ankkuriraidalla metalliseikkailu on suorastaan hillitöntä, mutta yleisen viihtyvyyden ja toimivuuden nimissä väliin kaipaisi yhtä lyhyempää, suorempaa ja tinkimättömämpää vetäisyä – etenkin kun jokaisesta biisistä olisi saanut harkitulla karsinnalla moisen. Nyt kun vokalistiongelma vain saadaan vielä ratkaistua, niin ryhmä voisi suunnata huoletta eteenpäin, kiekolla kuultava laulaja kun ei löydy enää käsittääkseni yhtyeen riveistä.

Mika Roth


Tiilipiippu: Nippelihomma Tiilipiippu: Nippelihomma

Tiilipiippu julkaisi kuusi vuotta sitten kauniisti sanottuna ristiriitaisesti vastaanotetun debyyttialbuminsa. Sittemmin jäsenistöä on pistetty uusiksi ja rumpukoneet sekä midi-keikaroinnit on korvattu oikeilla soittimilla ja elävillä soittajilla. Toinen pitkäsoittokin on kuuleman mukaan valmistumassa ja sitä ennakoiden ryhmä on julkaissut nyt viiden biisin mittaisen pläjäyksen alternative/folk/metal/proge/punk/joku-muu-mikä –räimettä.

Nyrjähtäneessä kohkauksessa ja rytmillisessä ilotulituksessa on paljon purtavaa ja vaikka Bolero soi kuin Sydän, sydän silloin joskus voimiensa tunnossa, puuttuu kuvasta jotain. Verollepano kaulitsee vuorollaan kuulijan kammion lattiaan metallisella säröjyrällä, mutta newtonit neliösenttiä kohden taitavat olla turhan runsaat. Voimapisteet ovatkin ryhmällä hallussa, mutta tarttumapintaa ja mielenperukoille soivaan jääviä elementtejä keitoksessa on hälyttävän niukasti. Vauhti on kiistatta päällä, mutta ehkä nyt olisi aika tarkistaa suunta ja suurempi suunnitelma, mikäli moista löytyy ensinnäkään, sillä lupaavista palasista huolimatta Nippelihommasta ei jää oikein mitään käteen.

Mika Roth


Veristi: Musta satu Veristi: Musta satu

Vaasalainen Veristi sai alkunsa jo vuonna 2003, mutta otettuaan useamman vuoden happea ryhmä kasautui uudelleen vasta loppuvuodesta 2012. Alkujaan melodisen deathin parissa viihtynyt ryhmä on uuden elämänsä myötä siirtynyt askeleen, pari lähemmäs perinteisempää melodista metallia. Puhtaista ja ärisevistä vokaaleista vastaava Satu Huhtala vetää osan osuuksistaan klassisella tyylillä, mikä synnyttää (luonnollisesti) mielleyhtymiä varhaiseen Nightwishiin. Toisaalta ärhäkät kärinät kuulostavat aivan Holy Mosesilta, joten lopputulos on miellyttävän vinksahtanut ja monimuotoinen.

Itse kappalemateriaali on hitaasti aukeavan sorttista ja esimerkiksi päätöksenä kuultava Syvien vesien äärellä ottaa kaikessa sinfonisuudessaan runsaasti aikaa ennen kuin lyijystä syntyy kultaa. Mielenkiintoinen on myös blastbeatilla ryyditetty raivotautinen Piru rivien välissä, jonka eri elementit eivät alkuun tuntuneet kuuluvan lainkaan samaan biisiin, mutta kuinka ollakaan: lopussa raita ei voisi juuri muunlainen ollakaan.

Musta satu hämmentää ja kiinnostaa samaan aikaan, sillä vaikka Veristin paletista tuntuu puuttuvan jotain – tai kenties siinä on jotain liikaa – palaa EP:n äärelle kerran toisensa jälkeen. Nyt ollaan jo lähellä, kunhan se viimeinen puuttuva x-tekijä vielä keksittäisiin jostain…

Mika Roth


Vuoret: Rantatie

Vuoret uskoo juttuunsa, siitä ei ole epäilystäkään. Komean C-kasetin lähettäminen ilman sen kummempaa saatetta ja kaiken tiedon päällä istuminen saavatkin joko unohtamaan koko julkaisun tai ottamaan selvää asioista. Valitsin luonnollisesti jälkimmäisen vaihtoehdon ja pian kävi ilmi, että neljän biisin mittainen Rantatie on ”dokumentti marraskuussa 2014 tulipalossa tuhoutuneen Rantatien vanhan paperitehtaan akustiikasta.” Auttoipa tuokin taas paljon, joten annetaan itse musiikin puhua tekijöidensä puolesta.

Ryhmän poprockissa on juonteita niin moniin angloamerikkalaisen perinnön suuntiin, ettei niitä kannata edes lähteä listaamaan. Avarat biisit soivat kentmäisellä ilmavuudella, seassa on luonnollisesti pienen pieni ripaus punkin postimpaa puolta, eikä kasaristadiongoottirockin kaikujakaan varsinaisesti hävetä. Lisätään mukaan vielä kevyt annos pohjoista indie-ahdistuneisuutta ja muutama tippa psykedeelistä vääntöä ja olemme lähellä oikeaa osoitetta.

Neljästä raidasta on vaikea osoittaa vahvinta palaa tai heikointa lenkkiä, koska jokaisella palalla on selvästi oma roolinsa. Silti kenties juuri Kartta löytää melankoliallaan tiensä selvimmin sydämeeni ja Sydän murskautuu lumihiutaleiden alle onnistuu herättämään muistikuvia jostain kaukaisesta, kenties Deusista? B-puolen ja samalla koko musa-annoksen päättävä Viides kirkko hämmentää ja ihastuttaa vain entisestään, kun Cliftersin ja seesteisemmän Sueden yhdistelmältä kuulostava biisi saavuttaa beckmaisuuden sfäärit. Nyt loppuvat sanat.

Mika Roth




Lukukertoja: 2555
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös