Pienet

Pienet - Marraskuu 2014

10.11.2014


Drawn Awake: The New Era Drawn Awake: The New Era

Drawn Awake on siirtymässä albumisarjaan, joten kolmannella – ja omien sanojensa mukaan viimeisellä – EP:llä katse kohdistetaan jo osin tulevaan. Parin vuoden takainen Circle-kiekko osoitteli vielä vahvasti In Flamesin, Soilworkin ja kumppaneiden suuntaan, eivätkä jäljet tälläkään kertaa johda kovinkaan kauas Ruotsin länsirannikon suuruuksista. Mitä nyt toisena soiva You Will Fall tuo melodioineen ja sooloineen mieleen ne Bodom-järven kalmaiset rannat.

Bändin vahva melodisuus onkin sen vahvin ase, sillä vaikka metalli on death-lähtöistä, saa Drawn Awake avarrettua maisemaansa huikeat määrät kitaroiden avulla. Mihin tässä vielä yllettäisiinkään jos kokoonpanoon kuuluisi myös täysipäiväinen kiipparisti, joka toisi keitokseen mukaan omat taitonsa ja näkemyksensä? Kolmesta raidasta mielenkiintoisin on ankkuriosuudelle jätetty Diversion, joka syventää ja laventaa kiekon tarjontaa. Alun helkkyvä fiilistely johtaa tuimaan taontaan, jota väritetään pian asteen, pari progehtavimmilla palasilla, jokaisen soittajan tehdessä vankkaa työtä tontillaan. Näin ne odotukset tulevaa pitkäsoittoa kohtaan vain kasvavat.

Mika Roth


Giglinger: Epic Giglinger: Epic

Monet bändit kamppailevat pitkään ja hartaasti saadakseen aikaiseksi paremmat soundit, mutta viidennen omakustanteisen pikkukiekon julkaissut Giglinger ei kuulu tuohon ryhmään. Itse asiassa vajaan kolmen vuoden takaisen Red EP:n soundit olivat kuuleman mukaan niin tasokkaat, että tällä kertaa bändi, joka ei heitä keikkoja, päätti tehdä livelevyn treeniksellään.

Eikä siinä mitään, sillä lähestymistapa antaa Epicin rosoiseen punk-rokkiin samanlaisen silauksen, kuin mitä esimerkiksi Neil Youngin muistettavimmilla live-levyillä voi kuulla. Itse kappalemateriaali ei kuitenkaan yllä kovinkaan korkealle, vaikka puolentoista minuutin mittainen Anti-Nazi League rämisee kuin eräskin Dead Kennedys tai Misfits parhaimpina päivinään. Tuore seiskatuumainen on hieman hämmentävä tapaus, sillä A-puolen eeppisempi post-punk ja B-puolen nopeat vetäisyt eivät tunnu saman bändin tekeleiltä ja näin koko yhtyeen pointti jää lievästi hämärän peittoon.

Mika Roth


Isonmäen Työttömät Hitsarit: Herrää, Suami! Isonmäen Työttömät Hitsarit: Herrää, Suami!

Siitähän ei ole kuin reilu puoli vuotta, kun Isonmäen Työttömät Hitsarit -ryhmän debyytti päätyi käsiini. Tuolloin kovien tekijänimien ryydittämä kahden raidan sinkku antoi paljon lupauksia, joten nyt on koittanut rahastamisen aika – vai onko?

Uusi tuliannos porilaisen punkrockin patteristosta on neljän raidan kokoinen ja fiilikset heijastelevat nykyajan ihanuuksia, siis ironisesta kulmasta, luonnollisesti. Kanuuna ei kerro tykistön välineistöstä vaan siitä tutusta tunteesta, joka taitaa olla liian monelle meistä liian yleinen, mutta tuoretta kulmaa aiheeseen on turha odottaa. Jokikaupunki nitoo punkin kylkeen tarttuvaa pop-ainesta, mutta kummastakin raidasta jää puuttumaan se totaalinen isku. Tehdas sakkaa ja Rahan rattaat ovat huomattavasti luonnosmaisempia ralleja, vaikkakin jälkimmäisen yllättävät shybi-dybaa –stemmat jäävät kerrasta mieleen. Jos koko Suomea pitäisi alkaa herättelemään, pitäisi punkin olla hieman terävämpää, tai ainakin sanojen, sanoisin.

Mika Roth


Night Lives: Shadow of Man Night Lives: Shadow of Man

Nyt ollaan todella hardisti coren äärellä, sillä Joensuu–Jyväskylä –akselilta kotoisin oleva Night Lives on kuin kotoinen vastine 90-luvun Neurosisin raivolle. Enkä sano tätä mitenkään kevyesti, sillä oaklandilaiset ovat kirjoissani todella korkealla. Shadow of Man on kuitenkin niin tummasävyinen, terävä ja haastava paketti hc-punkin ja metallin välimaastosta kasattua ääntä, että ylisanoja on vaikea vältellä.

Raastavaan räiskeeseen saadaan vaihtelua rock-asenteella, jonka ansiosta kappaleet potkivat massansa huomioon ottaen piristävän terävästi, eivätkä paina niin paljoa. Samalla biisit rullaavat rennommin eteenpäin ja esimerkiksi Break toimii näin toteutettuna kuin häkä, eikä vajaan kahden ja puolen minuutin mittainen Last Wavekaan tukehdu itseensä. Pientä petraamista toivoisin sen sijaan vokalisti/huutajan artikulointiin ja tekniikkaan. Vaikka sanoista ei kaikissa kohdin tarvitsekaan saada selvää, kannattaisi englantia – ja etenkin sanojen rakenteita – hieman hioa.

Mika Roth


Paha Kaksonen: Syrjähyppyjä vol 2 Paha Kaksonen: Syrjähyppyjä vol 2

Fan

Paha Kaksonen versioi kesällä toisten bändien vetäisyjä Syrjähyppyjen ensimmäisessä osassa. Välttääkseen itsensä toistamista orkka päätti tehdä nyt akustiset versiot seitsemästä omasta kappaleestaan, eli tuoreen levyn otsake voisi olla osuvammin Unplugged.

Pääosin sähköttä vetäistyt versiot ovat hauskoja irtiottoja, jotka on ikuistettu studiossa narulle ilman sen suurempia paineita – tai siltä lopputulos ainakin kuulostaa. Kymmenvuotista taivaltaan juhliva orkesteri on napannut mukaan pari raitaa jopa Käy päälle hullun lailla -esikoiseltaan, joista Naula päähän uppoaa uusissakin vaatteissaan. Kiekon hämmentävin ja ajan myötä muistettavin vetäisy on kuitenkin Temppu, jossa akustisesta arsenaalista saadaan puristettua uudenlaista groovea irti. Harmi että samaiselta Paha Kaksonen -kiekolta ei ole mukaan kelpuutettu Taksi alle ja Tavastialle -helmeä. Välipalahan tämä on, mutta maistuva sellainen.

Mika Roth


Pekka Montin ja Keskeinen Aika: Jedi

Tyylikkään vähäeleisellä kansitaiteella varustettu c-kasetti on aluksi kuin aikamatka 80-luvun alun synapopin pastellinsävyisiin meriin. Eikä sitä käy kiistäminen, etteikö Pekka Montin ja Keskeinen Aika hallitsisi asiaansa, sillä vaikutelma on lähes täydellinen. Desibelin Rami Turtiainen jäi kaksi ja puoli vuotta sitten kaipaamaan vokaaleja Pelko ja Silta -levylle, ja Montin on vastannut näiltä osin huutoon sillä nyt eräs kappaleiden keskeisimmistä elementeistä on juurikin melodinen laulu.

Uudessa valossa soi kauniina kuin pop-kuoret ylleen saanut Goblin ja koukukas biisi osoittaa, että melodiatajua ja iskevyyttä ryhmästä kyllä löytyy tätä nykyä vaikka hittisinkkuihin asti. Alkuvuodesta kuollut homokammoinen Fred Phelps on saanut myös oman muistokirjoituksensa, joka nostaa esiin ihan aiheellisia kysymyksiä tämän kiistellyn yhdysvaltalaispoliitikon näkemyksistä. B-puolen avaava Polku käynnistyy kuin jokin 80-luvun sci-fi kauhuleffa, joka saattaisi hyvinkin olla John Carpenterin ohjaama. Synien luoma katedraalimainen vaikutelma on samaan aikaan rauhallisen henkevä ja jotenkin uhkaava, vaikka mitään ilmeistä pinnalle ei nousekaan. Tämän mainion intron jälkeen soiva Luvattu maa / Vieras maa onkin sitten koko kasetin koukuttavin siivu, jonka melodiassa olen kuulevinani jotain Mike Oldfieldin Platinum-aikakaudesta.

Jedi kumartaa vahvasti kasarin suuntaan, mutta mukana on juuri sen verran omaa perimää, etten lähde syyttämään pastissien teosta. En väitä että Pekka Montin ja Keskeinen Aika varsinaisesti loisi mitään uutta ja ihmeellistä, mutta onhan tämä täysin omanlaistaan musiikkia ja yksistään se on jo paljon näinä päivinä. Eikä se Drive-leffan ääniraitakaan hullumpi ollut, joten Cliff Martinezin fanit ilahtuvat nyt ainakin.

Mika Roth


Satyagraha: Demo 2014

Ensimmäisen keikkansa vasta alkuvuodesta 2013 heittänyt Satyagraha on edennyt jo toisen julkaisun virstanpylväälle, joten kiirettä on pitänyt. Nelimiehisen kokoonpanon jäsenet ovat tosin tunteneet toisensa jo vuosia, joten pahimmat lastentaudit on podettu jo ennen Satyagrahaa. Tämän ansiosta kiekon kaikki kolme kappaletta soivat rennosti eteenpäin, vaikka biisit hieman hajanaisen vaikutelman jättävätkin. Eikä ongelma ole niinkään itse materiaalissa kuin bändin hakusessa olevassa soundissa.

Poikarukka-raidalla rokataan tuhdisti ja lupaavasti, kun taas En suostu ryhtyy pohdiskelemaan popimman kitararockin avulla nyky-yhteiskuntaa ja sen vaatimuksia. Eikä siinä varsinaisesti mitään vikaa ole, mutta itse en perusta moisesta Kolmas Nainen -hetkestä. Tämän jälkeen muistetaan taas runtata kuin Neil Young orkkineen, mutta sanat eivät oikein istu yhteen soiton kanssa ja Tarjolla tänään ei näin tarjoa oikein mitään. Koska siivut ovat lähtöisin yhdestä kynästä, peräänkuuluttaisinkin nyt vahvempaa sovitustyötä koko bändiltä, jotta palaset lähtisivät loksahtelemaan paikoilleen.

Mika Roth


Shuji Morimoto: Yksi maa on meidän välissä Shuji Morimoto: Yksi maa on meidän välissä

Shuji Morimoto esiintyi pari vuotta sitten ensi kertaa Desibelin sivuilla, kun kollega Ekblom arvioi Mies kaukaisuudesta -kasetin. Tuolloin Shuji Morimoton naivistiset ja oudot folk-pop -biisit hurmasivat, vaikka toteutuksen amatöörimäinen kömpelyys nostatti myös kulmakarvoja.

Samat sanat voi sanoa yksi yhteen myös tuoreesta Yksi maa on meidän välissä –kasetista, jonka lapsenomaiset kappaleet on vuoltu pitkälti samasta puusta. Mies ja kitara vastaavat lähes kaikista äänistä, mitä nyt perkussioita nakutetaan, kolistellaan ja paukutellaan taustalla. Joihinkin kohtiin ujutetaan sentään juustoisia koskettimia, vaikka en ole täysin varma niiden kohottavasta voimasta kaikissa tilanteissa. Kaikkea tekemistä leimaa kuitenkin omiin jalkoihinsa kompasteleva onnellisuus, jota ei pystytä peittämään edes peitsamomaisen flegmaattisella vokalisoinnilla. Yhtymäkohdat Leevi and the Leavingsiin ovat niin selkeät, että melkein hävettää, mutta tässähän se amatöörimäisyyden salaisuus onkin: kun ei osata hävetä voidaan tehdä vaikka mitä – ja nauttia lopussa aikaansaannoksista täysin rinnoin.

Mika Roth


Sutina: S Sutina: S

Sutina julistaa olevansa neljän kolmikymppisen naisen musiikillinen rock-läjä. Markkinointipuheet voisivat siis olla asteen, pari, hiotumpiakin, mutta mitäpä noista kun itse pääasia on kunnossa. Sutinan ”läjästä” pistää normaalien bändisoitinten lisäksi silmään poikkihuilu, jota soitteleva Jonna Konttinen hallitsee myös lusikoiden soiton salat. Propsit yhtyeelle, ja tietysti myös itse biiseille, on annettava erityisen onnistuneista sovituksista, joiden ansiosta nämä poikkeukselliset koukerot nostavat kokonaisuuden arvoa, eivätkä hajota tai heikennä pakettia.

Tämän työn onnistunein ilmentymä on kiistatta sinkkunakin julkaistu Hiljaa nainen, jonka vajaassa neljässä ja puolessa minuutissa saadaan kokea niin rokin vastustamaton funkkaavuus redhotchilipeppersmäisesti kuin suorastaan ianandersonmaiseksi äityvä huilutyöskentely. Ladotaan tuon päälle vielä napakka rytmiryhmän työ sekä osuvat sanat ja se on siinä – tätä parempaa käyntikorttia bändillä ei voisi olla. Hauskaa groovea huokuu myös Elonjälkiä, jonka vinossa kulussa bändi svengaa luomun progesti ja folkisti. Nelikon kyky yhdistellä hyvinkin erilaisia palasia ja soundeja toisiinsa saakin suorastaan haukkomaan henkeä, niin valmiilta työ kuulostaa jo tässä vaiheessa.

Mika Roth


Suudella: Perämoottori Suudella: Perämoottori

Ensivaikutelma on aina merkittävä ja tältä pohjalta tarkasteltuna Perämoottori on suorastaan briljantti EP. Kokonaista 36 sekuntia kestävä Perä ja moottori iskeytyy kuulijan otsaan sellaisella punkrockin corehtavalla voimalla, että Suudella tekee avauslaukauksensa avulla montakin asiaa selväksi. Ensinnäkin bändin jenkkicore on päivittynyt nopeammaksi, toisekseen lyriikoiden aihepiirit osuvat kollektiivisiin kipukohtiin ja kolmanneksi tuotantoon on panostettu tällä kierroksella riittävästi. Lopputuloksena syntynyt viiden biisin mittainen Perämoottori on vajaan kymmenen minuutin mittainen selkäsauna, mutta sen tarjoama rakettimoottorimatka tuntuu vielä kauan sen jälkeen, kun Hevosenleikkiä on vaimentunut ja kuulija keräilee tajuntansa kappaleita seiniltä.

Mika Roth


The Dogshit Boys: Puke

En lähde kiistämään ettenkö ole kokenut vahvaa lukkarinrakkautta The Dogshit Boysia kohtaan jo lähes kymmenen vuoden ajan. Niin, onko siitä tosiaan kulunut jo lähes vuosikymmen, kun hämmentävä tribuuttilevy päätyi käsiini?

Ajan virtaus saattaa olla armoton, mutta se ei ole kuitenkaan päässyt nakertamaan koirankakkapoikien punkista perustoja pois. Tuore kahdeksan kappaleen ja noin 19 minuutin rautaisannos räkäistä punk rokkia toimii tälläkin kerralla kuin lapio naamaan, eikä pahempia huteja osu kohdalle. Biisit pusketaan vinhasti läpi 77-mankelista, joka ei kuitenkaan purista siivuista liikoja mehuja pois, vaan kiteyttää ainoastaan olennaiset osat. Vokalisti La55en räkäisestä tyylistä ei voine olla kuin noin kahta mieltä, mutta omaan korvaani herran asennetta tihkuva ilmaisu kyllä toimii.

Lätty lätisee ja läski tummuu on avausraitana ehdoton, kun taas Girl, Eat My Shit on lontooksi vedetyistä kolmesta raidasta tuhdein. Raflaavista nimisitä huolimatta lyyrinen pohjakosketus saavutetaan kuitenkin vasta Wanda la Puten harvoissa riveissä, joiden jälkeen onkin jo hyvä saada kunnon kulaus kiljua. Punk on kontaktilajeista rankimpia ja koukuttavimpia, tätä lisää ja äkkiä!

Mika Roth


The Fluffy Band: Switch The Fluffy Band: Switch

C-kasetti on formaattina niin mahtava, että ainakin allekirjoittaneen sydän sykähtää aina muutaman ylimääräisen kerran, kun saan moisen kuunteluun. Vielä mukavampaa on tietysti, kun kasetilta löytyy niinkin laadukasta musiikkia kuin mitä The Fluffy Band on luonut. Yli neljä ja puoli vuotta sitten en säästellyt sanoja, kun kehuin ryhmän Airy Nightmare EP:tä, eikä jarrutteluun ole nytkään mitään syytä.

Siinä missä 10-luvun alussa ryhmän shoegazing/elektro/bluesrock toi vielä mieleen eräätkin brittiläiset suuruudet, on tuoreella EP:llä huomattavasti vaikeampaa löytää vastaavia – tai oikeastaan mitään – vertailukohtia. Avausraita Isolation rymistelee kyllä kuin Musen kanssa treeneihin päätynyt Death in Vegas, mutta yhtymäkohdat ovat enemmänkin soundillisia ja sattumanvaraisia. Moonshine soi kuin naapuriaurinkokuntaan siirretty americana ja Party Time pistää bileet pystyyn jossain krautrockin ja häröisen industrial-bossanovan välisellä yöpätkällä.

Olen toistuvasti patistanut pienjulkaisuja tekeviä ryhmiä oman soundin luontiin sekä vahvistamiseen, mutta The Fluffy Bandin kohdalla moiseen ei ole tarvetta. Yhtyeen paletti on persoonallinen, värikäs ja niin vahva, että mielestäni ryhmä on täysin valmis pitkäsoittojen maailmaan.

Mika Roth




Lukukertoja: 2529
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös