Pienet

Pienet - Toukokuu 2012

07.05.2012


Alistair the Third Alistair the Third: s / t

Alkuvuodesta 2010 perustettu tamperelainen Alistair the Third avaa julkaisu-uransa komeasti kuuden biisin mittaisella EP:llä, joka risteilee jossain siellä raskaan rockin ja metallin vesillä. Etenkin vokaalien puolesta mukana on myös kevyttä hc-otetta, joten ryhmällä on heti kättelyssä monta tietä valittavanaan.

Monet bändit päätyvät julkaisemaan ensimmäisen kiekkonsa aivan liian aikaisin, mutta tätä ei tarvitse sanoa tamperelaisista, sillä ryhmän itsensä mukaan nimetty EP on kaikin puolin ehyt ja toimiva. Kokoonpanolla on myös selvästi visio siitä mistä se on tulossa ja mihin se on menossa, minkä ansiosta yksikään biisi ei erotu negatiivisella tavalla toisista. Nipun popahtavampaa ja samalla tarttuvampaa laitaa edustava Static on kuin virkistävä keidas raastavamman Dying Lightin ja metallisemman The Trenchin välissä. Päällisin puolin raidoilla ei ole paljoakaan tekemistä keskenään, mutta ne pienet elementit ja yksityiskohdat saavat suljettua kappaleet lopulta saman varjon alle. Vokalistin huuto on aavistuksen yksioikoista ja pieni lisä persoonallisuudessa ei haittaisi, mutta kaiken kaikkiaan kiekko on silti kelpo avaus.

Mika Roth


Demo 2011 Blue Vertigo: Demo 2011

Seinäjokelainen Blue Vertigo on julkaissut toisen demonsa, joka on tosin harmillisesti vain kahden raidan mittainen. Mitään kovin syvältä luotaavia analyysejä on siis vaikea tehdä, mutta selvästi ryhmän sydän sykkii vanhan koulukunnan NWOBHM-metallille.

Demon tunkkaiset ja tukahdutetut soundit eivät tee sävellyksille oikeutta, mutta toisaalta raaka rupisuus palvelee tavallaan kokonaisuutta. Soittotaitoa löytyy riittämiin, mutta ryhmä ei sorru liian hinkkaamisen sudenkuoppaan vaan antaa kappaleiden edetä voimalla. Tempo onkin kummallakin raidalla kova ja biisit nojaavat kahden kitaran ahkeraan vallitukseen, sekä vokalistin hartiavoimin huutamiin/laulamiin vokaaleihin. Rytmiryhmä heittää siellä täällä sekaan pieniä jippoja ja rytmillisiä koukkuja, mutta pääpaino on vauhdilla.

Blue Vertigo osaa asiansa, mutta kun maailmassa on lukemattomia muitakin varhaisen Iron Maidenin seuraajia, kannattaisi kaavaa ehkä hiukan varioida. Biisit ovat laadukkaita, joten tarvittavia eväitä näyttäisi ainakin löytyvän rohkeampaankin tutkimusmatkailuun.

Mika Roth


The Flow Cold Hours: The Flow

Jykevässä haarassa seisovaan naislauluun, metallihtavaan askeleeseen ja tumman ärhäkkään rockriffiin luottava jyväskyläläinen Cold Hours rakentaa melkoisen mahtipontisesti. Annika Jalkasen kuulaasti korkealle kaartava vahva laulu kohtaa bändin jymäkän soiton energisine riffeineen ja mollimelankosine suvantoineen melkoisen toimivasti, mutta rockmetallin sarjassaan Cold Hours ei silti tarjoile mitään uutta tai yllättävää. Soundin isous suhteessa tummiin väreilyihin, sulavassa kontaktissa laulun kanssa, on yhtyeen kivijalka, mutta biisikynä piirtää aineksista hiukan turhan tuttua ja turvallista jykevän päällekäyvää viivaa.

Kun yhtye uskaltaa luottaa pelkistettyyn näppäilyyn Answers Unreachablella, löytyy soundiin toivottavaa kiireettömyyttä ja rauhaa, mutta kokonaisilmeen kylmyys tasapainoilee jatkuvasti herkkyyden ja tylyyden välimaastoissa. Vähän kuin lumisessa Narniassa - onko se enää kaunis vai vain jäätävän kalsea paikka? Koska yhtye kuitenkin hallitsee ison kynänsä näinkin valmiilla ilmeellä, voi Cold Hoursille luvata nousujohteista jatkoa. Tosin sitä jotain ihan omaa väriä soisi löytyvän lisää, vaikkei vahvalla naislaululla koristeltua rockmetallia kait ihan yhtä paljon tehdä kuin vaikka rässiä tai döödistä...

Ilkka Valpasvuo


Noora: Big World EP

Noora Sofia Soinisen esikois-EP:llä raikaa keskitien pop, jota sävytetään soul-, R&B- ja rockmausteilla. Tähän kategoriaan sujahtavia levytyksiä löytyy maailmasta yksi jos toinenkin, eikä Noora onnistu ainakaan vielä perustelemaan, miksi hänen kuuluisi nousta tähteyteen.

Noora laulaa aivan pätevästi, joskin välillä liiaksi huutaen, mutta kappaleet ja tuotanto eivät säväytä. Meno on kaikkiaan jokseenkin vanhanaikaisen kuuloista. Näin valju ja kulahtanut ote vaatisi vastapainoksi huippuluokan sävellyksiä, mutta ne jäävät uupumaan. Päätään nostavat euroviisumainen balladi Sun Ray sekä menevä Hero. Jälkimmäinen paljastaa Nooran suurimman ongelman: tällä toteutuksella kappale kuulostaa vain tähtiartisteille lähetettävältä bulkkidemolta, joka vasta huipputuottajan ja tähden karisman avulla nousee hitiksi.

Tommi Saarikoski


Velipoika Nro.83: Velipoika EP

Tamperelainen Nro.83 on rentoutunut huomattavasti. Jos aiemmasta tuotoksesta muutaman vuoden takaa nousi mieleen iso stadionrock, niin nyt hymyilevä ja kepeä puoli on nostamassa entistä vahvemmin päätään. Toki silloisestakin Numerokasikolmosesta duurivoimapop-sävyineen nousi mieleen myös kimalteleva serkus Egotripille, mutta nyt tuntuu että vallankin laulaja-kitaristi Vesa Holmala tasapainoittaa lauluaan huomattavasti vahvemmin sen rentouden kautta, vaikka siinä edelleen on aistittavissa sitä emo-maailman huohotusta ja voihkintaa. Yhtyeen positiivinen ilme ja glitteristä huolimatta irtonainen ote nostaa sen köyhän miehen uniklubien yläpuolelle, vaikka biisikynä ei välttämättä vieläkään räjäytä päätä. Kvartetti ei hukkaa sieluaan stadionrock-tarpeeseen.

Toki nelikon nelibiisinen omakustanne-EP iskee myös biisillisesti vähintään kelvollisesti. Nimibiisi Velipoika muistelee nuorten miesten veljeyden kulta-aikoja mukavan aurinkoisella fiiliksellä, tarpeeksi aivottomasti ollakseen jotain muuta kuin suomalaista melankoliaa mutta samalla riittävän ajatuksella mukana ettei homma myöskään karkaa miksikään hassutteluksi. Annikinkatu muistelee mennyttä rakkautta korkealla ja kuulaalla särökaarella toimivan mahtipontisesti, Asunto 9B on naapureilta irrallaan ja jää sanallisella pyörittelyllään hiukan irralliseksi myös kuulijalta vaikka särökimalteleekin kelvosti. Päätösraita Tien toiselta puolelta hidastaa toimivasti hiukan seesteisempään pohdintaan ja antaa sopivaa vastapainoa isommalle puolelle. Ei mitään erityistä papukaijamerkin arvoista, mutta mukavasti on kehitystä tapahtunut.

Ilkka Valpasvuo


Nyrkkitappelu: Voi pyhä äiti, nyt mennään! / Nyrkkipostia
Svart / Blast Of Silence

Munille potkivan Nyrkkitappelun äijämäisen likaisesta ja päällekäyvästä garagepunkista voi vetää melko suoraa viivaa Turbonegroon ja sen kautta aina The Stoogesiin asti - kotimaisista yhtyeen melodisesti vahvasta suoraviivaisuudesta nousee mieleen mm. Lemmenpyssyt, vaikka Nyrkkitappelu on selkeästi punkimmin rähisevä. Laulaja Horo-Hepe hoitaa homman hyvin ja bändin soitossa on meuhkasta huolimatta hyvin koukkua. Avausraita Voi pyhä äiti, nyt mennään! on hyvin liikkeelle pistävä alkutäräytys, johon on tajuttu laittaa hyvä sonnikuorokin. Hiukan rennommin haarassa särisevä Tyttöjen farkuissa vallankin pitää samaan aikaan kiinni vaaran tunne -säröstä että keimailee hiukan samaan tapaan kuin Lemmenpyssyt. Nyrkkipostia vetää turpaan ja laittaa haisemaan kiukkuisesti ja tinkimättömällä kaahauksella. Kaiken kaikkiaan promolärpäke lupaa oikein hyvää yhtyeelle, sillä joka biisistä löytyy koukkua nostamaan ne esiin. Hyvä.

Ilkka Valpasvuo


Unleash Hellfire Plaguebreeder: Unleash Hellfire

Reilu vuosi sitten lahtelainen Plaguebreeder julkaisi musiikillisesti mielenkiintoisen, mutta teknisesti lähinnä avuttoman esikoisdemonsa. Ryhmän black/death kuitenkin vakuutti siinä määrin, että odotukset toista kierrosta kohtaan olivat jo jonkinlaiset.

Tällä kertaa ryhmä on poikennut oikealla studiolla ja kunnon soundien myötä raaka metallikeskitys on myös saanut aivan uudenlaista terää. Demon kolme kappaletta ovatkin kuin yhtä aggression pyörrettä, kun kiivas riffitulitus ja ensiluokkainen kärinä-laulu antavat kappaleille tarttumapintaa. Talla pidetään pääosin laudassa, mitä nyt mukana on pari pientä suvantoa jotka vain tehostavat kokonaisvaikutusta. Plaguebreederiä ei pääse syyttämään suunnattomasta persoonallisuudesta, mutta kun homma toimii näin hyvin, on moisesta turha nillittää sen enempää. Bändi hallitsee genrensä koukerot ja mikäli sävellys- ja sovituskynä pysyy vastakin tällaisessa terässä saattaa ryhmä päästä vielä vaikka minne.

Mika Roth


Polartones Polartones: Polartones EP

Pirkanmaalaisen Polartonesin bändin nimeä kantava kakkos-EP jatkaa hyvää työtä rullaavan tanssilattiaindien parissa. Neljän biisin kokonaisuudella vakuuttaa neljän Heinosen ja yhden Leinosen luoman vireän melodiakoukun ja ajanmukaisen tyylikkään särökaaren ohella laulaja-kosketinsoittaja V.V. Heinosen tulkinta. Ison maailman soundi on hyvin hallussa ja biisimateriaali on hienosti viimeistelty. Avausraita Dance Macabren brittipop-henkinen, iloinen maalaus polkaisee hienosti levyn liikkeelle, koukkua on heti riittävästi nostamaan kiinnostus. Kliimaksiin nostaminenkin hoituu mukavan rennolla ranteella. Kipakampi Guide Me Home kaahaa toimivan energisellä nosteella, tukkoisten koskettimien tuodessa kokonaisuuteen vielä hiukan lisää. Vauhdista huolimatta leppoisa hymy ei katoa touhusta, mikä pitää Polartonesin paketissa iloisen tekemisen meiningin tunteen. Tummempi Millennial Man tuo pienesti uhkaavampaa, hyvällä tavalla jykevää mollia palettiin, sello-koristeltu päätösraita Evil Empire omaa ehkä kaikkein tarttuvimman kerto-sloganin ja jylhimmän kaaren. Polartones on hyvässä iskussa!.

Ilkka Valpasvuo


I Am God REDEYE: I Am God

Isoista kirjaimista ja nimistä pitävä REDEYE on saavuttanut jo neljännen demonsa virstanpylvään. Ikää orkesterilla on mittarissa jo kuusi vuotta, mikä kuuluu positiivisena voimana tasaisessa laadussa sekä kappalemateriaalin kypsyydessä.

Ryhmän rujoa ja raakaa metallia on alkuun vaikea sijoittaa tarkkaan genrekartalle. Pääainekset ovat selvästi kotoisin sieltä rankemman deathin ja thrashin puolelta, mutta etenkin kovassa asenteessa on myös sellaista hc-punk otetta, joka antaa biiseille kummasti lisäpotkua. Laulu, tai paremminkin huuto-kielenä toimii englanti, jota vokalisti mutiloi matalalla äänellään parhaansa mukaan. Musiikki on sanalla sanoen aggressiivista ja päästessään lähelle alkukantaista deathia orkesteri tuntuu toimivan parhaiten. Ikävä kyllä ryhmä ei pysy mukavuusalueellaan ja etenkin pari lyhyempää raivoraitaa tuntuvat hukkaavan punaisen lankansa. Kiekon kohokohdiksi nousevat nimibiisi sekä päätösraita Dead By the Cross, joissa palaset loksahtelevat jo kummasti paikoilleen.

Mika Roth


S-I-H Trail of Life Decayed: Slave ‚Äď Inequal ‚Äď Hostile

Trail of Life Decayed kävi ensi kertaa tutuksi noin vuosi sitten, kun ryhmän esikoisdemo päätyi käsiini. Paljon ei ole vuodessa muuttunut, sillä tuore neljän raidan kiekko jatkaa aggressiivisen death/thrashin parissa.

Kaasupedaali sullotaan taas toistuvasti pohjaan, ja etenkin toisena soiva Hatemonger saa joo pään nytkymään kaahauksen tahdissa. Kova tahti vaatii luonnollisesti myös paljon soittotaitoa, etenkin kun kappaleisiin pitäisi saada puhallettua vielä sitä omaa henkeä. Tekninen puolisko on kuitenkin ryhmällä jo hallussa kiitettävästi ja vokalistin monimuotoinen murina sekä ärinä antavat paketille sen viimeisen silauksen.

Päällisin puolin kaikki alkaakin jo olla kunnossa, mutta vaikutteiden sulatus ja biisien sovitukset kaipaavat yhä lisähuomioita. Hyvältä silti näyttää ja Trail of Deacayed on toisen demonsa perusteella menossa juuri oikeaan suuntaan.

Mika Roth




Lukukertoja: 3561
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs