Pienet

Pienet - Tammikuu 2017

11.01.2017


Oskarin Gramofoni: Minun demoni Oskarin Gramofoni: Minun demoni

Oskarin Gramofoni on monipuolinen, ja päällisin puolin lämpimän sympaattinen tapaus. Tai ainakin omasta mielestäni ryhmän pop-rockista on kovin lyhyt matka Leevi and the Leavingsin naivimpaan laitaan, Liekin proge-popin kuulauteen, tai Baddingin mutkattomaan mutkallisuuteen, puhumattakaan monista muista kansallisen perintömme tukijaloista.

Sinkuksi valittu avausraita Kliimaksi yrittää ehkä jo liikaakin lyödä tulta tutuilla tikuilla, mikä johtaa lievästi kireähköltä vaikuttavaan ponnistukseen. Tarinahan on herkullinen ja sävellys tihkuu koukkuja, mutta onkohan kappale sittenkin sovitettu tarpeettoman kiilaavaksi? Ympäristön tuote iskee vapautuneemmin silmää Junnu Vainion kerronnalle, ja etenkin Traumoja soi jo kuin iskelmän helmoihin paennut YUP, joka yrittää kuulua kumpaankin näistä maailmoista. Kiekon hämmentävin, ja toisinaan myös upein, teos on kuitenkin ankkuriraita Surutyötä, jossa tekstittäjä Oskari Ferdinand Toivonen onnistuu vangitsemaan muutaman huippumaagisen hetken.

Oskarin Gramofoni ilmoittaa vaatimattomaksi tavoitteekseen löytää paikkansa suomenkielisen populaarimusiikin jatkumosta. Kuten em. riveistä voi lukea, yhtye on tehnyt kotiläksynsä, nyt vain sitä vahvemmin omalta kuulostavaa soundia jalostamaan.

Mika Roth


Rylos: Game Theory Rylos: Game Theory
Inverse

Kuten kaikki tietävät, Space Invaders on tunnetun universumin paras peli, joten Mikko Heinon ympärille muodostunut Rylos ampuu heti avausraidallaan kovilla ja kohti. Ryhmän pirteä ja ilahduttavan kasaripitoinen hard rock onkin kuulasta, asianmukaisen diskanttista, sekä hersyvän nopeaa. Niinpä avainkysymys rieskan tiimoilta kuuluu: pysyykö jännite yllä loppuun saakka?

Ryhmän pikkukiekolle on runnottu peräti yhdeksän raitaa, joilla Heinon joukkue kolisee ja kieriskelee niin ettei perässä tahdo pysyä. Pientä suvantoa tarjoava Ordinary Man nostaa jalan hetkeksi kaasulta, mutta vain hetkeksi, eikä biisiä malteta pitää vaimeana, vaan rylosmainen pikselijääkärilaukka on pian taas käynnissä. Hcp iskeytyy ennakkoluulottomasti laatikon power-popin vastaiselle seinustalle ja Heroes flirttailee suvantokohdissaan aina Red Hot Chili Peppersin kanssa, mutta ässistä hukataan parhaat eväät sovituksilla, jotka toistavat sitä samaa kaahausta kerrasta toiseen. Lupaavaa, mutta lievästi raakilemaista vääntöä siis, eikä reiluun 21 minuuttiin mahdu lopulta niin montaa osumaa, kuin mitä alku antaa odottaa.

Mika Roth


Rämlord: Matuska Rämlord: Matuska

Ja sitten jotain hieman erilaista…
Tummasävyisemmän metallin mutaisissa lammikoissa rypevä Rämlord on tällä kahden biisin sinkullaan kuin jakomielitautinen yhtye. Yksi käsi kouraisee vanhan trad. Matuskan slaavilaisen melankolian hamosesta, kaiho hiusrajassa saakka tietysti, kun taas toinen jalka seisoo jossain Floridan death-rämeikössä. Siis mitä?

Vanhan kansanlaulun muokkaaminen uuteen uskoon ei ole mikään vallankumouksellinen idea, mutta nostetaan Rämlordille kuitenkin kasakan karvahattua alkuperäisessä kielessä pysymisestä – etenkin kun jäsenet eivät edes itse ymmärrä venäjän kieltä. Pompöösi sovitus istuu sekin kuin lautturi Volgan rantaan, joten ei muuta kuin Trans-Siperian radanvarsia vain valloittamaan. Aiemmin taltioitu Served Cold iskee modernin jenkki-deathin kenttään, mutta ei saa oikein mitään sen kummempaa aikaiseksi. Peruspuurtoa ja näin poikkeuksellisessa seurassa vielä hieman puisevaa sellaista, joten jäädään odottamaan seuraavaa – toivottavasti yli kahden raidan mittaista tuliannosta. Ehkä deathin ja kansalaulujen välistä löytyy vielä jotain muutakin?

Mika Roth


The Last Shadow Puppets: The Dream Synopsis EP The Last Shadow Puppets: The Dream Synopsis EP
Domino

The Last Shadow Puppetsin viime keväinen Everything You've Come to Expect -pitkäsoitto oli, ja on tietysti edelleen, todella loistava. Niinpä olin hieman yllättynyt, kun ryhmä päätti julkaista tällä EP-levyllä uudet versiot Aviation ja The Dream Synopsis -kappaleista. Okei, EP:n kaikki raidat on kiskaistu livenä studiossa yhden päivän aikana, mutta eivät versiot nyt niin paljon eroa toisistaan.

Mutta, mutta, mutta… näiden kahden kappaleen väliin on sijoitettu neljä lainaraitaa, ja siinähän se EP:n pihvi sitten lepääkin. Jacques Dutroncin vuoden 1967 debyyttialbumilta napattu Les Cactus on oiva valinta, sillä Alex Turner ja kumppanit ovat löytäneet raikkaan kulman tähän lievästi psykedeeliseen poprock-helmeen. Ja minä kun luulin, että kyseessä oli alkujaan Vanessa Paradisin biisi, shame on me. The Fallin vuoden 1980 sinkkuraita Totally Wired on myös saattanut unohtua suurimmalta osalta maailmaa, joten nyt on mainio hetki muistuttaa, kuinka kovasta vedosta onkaan kyse.

Glaxo Babiesin alkujaan vuonna 1979 ikuistama This is Your Life oli sen sijaan täysin tuntematon suuruus, enkä voi sanoa olleeni erityisen tietoinen kyseisen ryhmän olemassaolosta. Ahdistuneesti etenevä ja loppua kohden kiihtyvä post-punkkailu kulkee kuin pahinkin painajainen kiskoillaan, joten pitänee tutustua bristolilaisten historiaan sekä tuotantoon. Taannoin edesmenneen Leonard Cohenin hieno Is This What You Wanted vaikuttaa aluksi kummalta valinnalta näin angtisessa seurassa, mutta raskaasti aliarvostetun New Skin for the Old Ceremony -pitkäsoiton avausraita on saatu vaatetettua oikeastaan täydellisesti. The Last Shadow Puppetsin käsissä siivusta onkin kehittynyt jotain, joka huokuu sellaista samaa aristokraattista rappiota kuin vaikkapa Pulpin parhaat hetket.

Entä miksi yhtye sitten julkaisee juuri nämä rallit, ja juuri nyt? No, suurin syy lienee se, että biisit ovat kuuluneet bändin keikkasettiin, ja nyt ne käyvät tutuiksi sitten levyversioinakin.

Mika Roth


Vergil: Bright as Shadow Vergil: Bright as Shadow

Kuulin Vergilistä viimeksi melko tarkkaan kuusi ja puoli vuotta sitten, kun ryhmän kuvaavasti nimetty Tomorrow Will Be Worse Than Today -EP pyöri soittimessa. Tuon jälkeen bändiltä on ilmestynyt vain yksi pitkäsoitto ennen tätä neljän raidan mittaista uutukaista, joten kiire ei tunnu ainakaan painavan Riihimäen gootti/dark rokkareita.

Yhtye on edistynyt etenkin vokaalien rintamalla, kun melodista laulua uskalletaan viedä rohkeasti uusiin suuntiin. Etenkin (tarpeettoman?) hitaasti etenevä Nation of Ägräs viistää myös raikkaan läheltä folk metallin vehmaita niittyjä, ja yhdessä rahdun sinfonisemman metallin kanssa flirttailevan Taken Underin kanssa, raita osoittaa biisikynien ja sovitussilmän kehittymisestä. Bändin ongelma vaikuttaa edelleen olevan keskitempoiseen uraan juuttuminen, ja kun joukkio pyrkii repimään itsestään enemmän vauhtia, on lopputulos jotain Triflen kaltaista, turhan nopeasti unohdettavaa perushuttua. Onneksi EP sulkeutuu lupaavasti uusia ovia avaavaan Allday Agonyyn, jolla bändin kaksi maailmaa pääsevät hetkeksi synkkaan.

Mika Roth


William Blackswan: Horrors William Blackswan: Horrors

Kauhua sen olla pitää, toteaa tamperelainen William Blackswan ja käynnistää kahden biisin sinkkunsa niin uljaalla introlla, että mestari Carpenterkin kihahtaa jo kateudesta vihreäksi. Vuonna 2014 alkunsa saanut yhtye leimaa itse itsensä teatraalista kauhucorea mätkiväksi ryhmäksi, mutta teatraalisuuden saralla Williameilla on kyllä huomattavasti petraamisen varaa.

Herkullisesti kasvavan intron perään läjähtävä Sleepwalkers on nopea, suorastaan raivoisa pikataival, joka tuntuu jo jäävän omien jalkojensa tallomaksi. Nopeus on bueno ja voimaa ei ole kai koskaan liikaa, mutta nyt ryhmä kuulostaa enemmänkin spiidiä napanneelta Cradle of Filthiltä kuin teatraalisimmalta The Vision Bleakilta – ja omasta mielestäni vaihtoehdoista jälkimmäinen olisi ryhmälle sopivampi. Infected Minds on raidoista monipuolisempi, ja samalla iskevämpi, kun vokalisti Ville Ylimartimonkin ilmaisu pääsee paremmin oikeuksiinsa. Ei tämäkään sivallus vielä mitään Rob Zombieta ole, mutta lupaavampaa nyt ainakin.

Mika Roth




Lukukertoja: 1064
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös