Pienet

Pienet - Huhtikuu 2017

14.04.2017


Deadlight: Nothing to Lose Deadlight: Nothing to Lose

Vuonna 2016 perustettu Deadlight on jyväskyläläinen metalliorkka, jota ei tule sekoittaa samannimiseen ruotsalaiseen tunnelmametallipumppuun. Jyväskyläläisten musiikissa raskaus ja melodisuus yhdistyvät perinteisemmällä tavalla, sellaisella NWOBHM-kulmalla siis. Ensimmäiselle julkaisulle on ikuistettu kaksi biisiä, joiden yhteiskesto on noin kymmenen minuuttia – ei mikään suunnaton annos, mutta selviää tästä jo muutama asia.

Avauksena kuultava Nothing to Lose on raidoista vauhdikkaampi, seilaten germaanisen metallin rikkaissa vesissä. Biisissä on silti myös amerikkalaisesta hengestä kertovaa jämäkkyyttä ja taipumusta ns. modernimpaan ilmaisuun, vaikka äärimetalloinnit jätetäänkin suosiolla muille. Ja onneksi näin, sillä biisi kuulostaa oman soundinsa ja juttunsa löytäneen ryhmän tekeleeltä. Kiekon toinen kappale, Memories, on kuulemma osoitus ryhmän muuntautumiskyvystä. Tässä tapauksessa se tarkoittaa suuren mahtislovarin sorvaamista ja melko klisheisten palasten kasaan kahmimista, enkä ole aivan myyty näistä ”tunteikkaista kuudesta minuutista”. Kyllähän tunnelmoinnillekin on aikansa ja paikkansa, mutta verrattuna energiseen avaukseen Memories on selvästi takarivin tuotos.

Jään mielenkiinnolla odottamaan ryhmän seuraavia tekosia, vaikka näin kitsaan annoksen perusteella onkin vaikea tehdä vielä sen suurempia analyysejä. Lahjoja on, näkemystäkin löytyy ja oma soundi on mukavasti kehittymässä, nyt vain lisää ja enemmän, kiitos.

Mika Roth


JONI & the Hypnos JONI & the Hypnos: s/t
Coyote Records

Ja sitten jotain hieman erilaista…
JONI & the Hypnos on neljän miehen muodostama kokoonpano, joka on ladannut itsensä mukaan nimetylle kiekolle seitsemän lainabiisiä. Ja minkälaisen setin siivut muodostavatkaan? Aivan heti ei tulisi mieleen leipoa samaan limppuun Aki Sirkesalon Naispaholainen, Jimi Hendrixin Purppura auer (Purple Haze) ja ikivihreäksi luokiteltava Häämuistojen valssi, jonka on äänittänyt yksi jos toinenkin takavuosien kiintotähti, joten onko tässä nyt mitään järkeä?

Harva selviäisi tällaisesta ilotulituksesta, mutta vokalisti Joni Okkonen ja kumppanit veivaavat näistä äärimmäisen erilaisista raidoista jotain yhtenäistä ja toimivaa. Yhdistävänä tekijänä on rock, bändin runtatessa kappaleet mankelinsa läpi ja muokatessa niistä jotain hieman toisenlaista. Näin Mikset mua huomaa saa harteilleen miltei garageksi laskettavaa rypistelyä ja Karjalaisen Rokulipäiväkin kuulostaa taas tuoreelta numerolta. Lainailu on vaikeaa puuhaa, etenkin kun tarkoituksena on saattaa yhteen näinkin erilaisia partikkeleita, mutta kuinka se taika toimiikaan, kun osaset loksahtavat kohdilleen? Ja tällä levyllä ne loksahtavat, mitä nyt Whisky ja nainen haiskahtaa hiukan suutarilta.

Mika Roth


Juhani 2000 Juhani 2000: s/t

Juhani 2000 on kahden vuoden ikäinen helsinkiläistrio, jonka ensimmäinen EP on jo poikkeuksellisen kypsän kuuloinen. Yhtyeen keulahahmo, Juhani Grönroos, on tuttu mm. Polar Motorin ja Saimaan riveistä, eikä rytmiryhmäkään mistään keltanokista muodostu. Rumpali Teemu Leppänen ja basisti Ari-Pekka Kauppinen tekevätkin takalinjoilla vakaata työtä, ja vaikka suoraviivaisen simppeli ja rauhallinen pop-rock ei anna paljoa briljeeraamisen paikkoja, sujuu soitto kuten pitääkin. Taitoa siis löytyy mutta entä se tärkein, eli itse musiikki?

Viiden biisin mittainen EP on arjen pienistä ihmeistä pieniä poprock-sinfonioita luova teos, jonka tekstit ja musiikki huokuvat sydämestä kumpuavaa vilpittömyyttä ja välittömyyttä. Etenkin kiekon puoleenväliin sijoitettu Juokse saa sielun soimaan, kun äänekäs rock ja seesteiset elementit sekoittuvat toisiinsa. Kappale onkin malliesimerkki siitä, kuinka onnistunut sovitus tuo biisiin kymmeniä prosentteja lisää tehoa. Hellemmin helkkyvä Kun suljet oven saattaa olla kiekon henkilökohtaisin lohko, mutta jokin surullisessa tarinassa hieman tökkii – ehkä en vain pidä näin päättyvistä rakkaustarinoista. Tarinat ovat siis vanhoja ja tuttuja, mutta niinhän ne elämät kulkevat tutuilla raiteilla, kuten Ne itkee useammin huomaa melankolisessa virrassaan.

Juhani 2000 on surullisen kitaran ja leppoisan rytmin ystävä, joka toisinaan tempautuu suurten äänivallien ja isojen kaarten luokse. Kolmikko on löytänyt näiden kahden maailman risteysalueilta joitain todella pysäyttäviä hetkiä, ja maalatessaan pienen ihmisen suurta draamaa, trion sivellin on toisinaan murskaavan tarkka ja sävyissään kiusallisen osuva. Esikois-EP onkin mitä vahvin näyttö bändiltä, jonka taipaleen soisi jatkuvan ylemmäs ja pidemmälle. Näin koskettavalle musiikille kun on aina tilausta.

Mika Roth


jussirap: Kotiinpaluu EP jussirap: Kotiinpaluu EP

Suomalainen hip-hop/rap on jäänyt allekirjoittaneelle melko vieraaksi, mutta hyvä musa on aina hyvää musaa – ja siitä myös jussirapissa on parhaimmillaan kyse. Toisen EP:nsä julkaissut pohjanmaalainen riimittelijä ja biittivelho on ladannut kiekolle kuusi raitaa, joilla ruma(kin) sana sanotaan niin kuin se on.

Kärkeen sijoitettu J.U.S.S.I. pullistaa rintaa kaarelle, mutta muistaa myös tasaisin väliajoin heittäytyä nöyremmäksi, kuten pitääkin. Tarttuvaa biittailua ja hanakasti koukuttavaa rakentelua joka jää jo kerrasta kumisemaan päähän, mutta ei muutu missään vaiheessa rasittavaksi. Ainakin yhtä tarttuva on myös Pirkkan feattaama Unihiekkaa, jonka vokaalikoukku vaikuttaa aluksi turhankin paksulta. Taustalle sokeroidut tuikutuskuviot ovat myös melkein siinä ja siinä, mutta kuulokkeilla paketti toimii sentään paremmin. Tunnelmallisempaa ja pohdiskelevampaa laitaa edustavat omaelämäkerrallinen Rauhas, sekä oleellisen jo nimellään kertova Rakkaudentunnustus, joka on – aito. Isojen perässä mennään, se kuuluu, mutta mukana on sen verran omaakin painoa, että peukku nousee lopulta osoittamaan otsonin suuntaan.

Mika Roth


KALLOT: Missä korpit juhlivat KALLOT: Missä korpit juhlivat

KALLOT esittää debyytti-EP:nsä saatteen mukaan horrorwesterniä, mutta kuvaavampaa on kyllä kutsua trion soittoa melodiseksi kauhupunkiksi. Tiedättehän, sellaiseksi jossa kuullaan isoja ”woo-ooo” ja ”hei” -huutoja.

EP:n viisi biisiä on saatu litistettyä karvan alle kymmeneen minuuttiin, eikä joukosta löydy kuin yksi raskaasti yli kaksiminuuttinen viisu, eli tiivistys hallitaan jo asianmukaisesti. Ja mitä tuohon kiekon pisimpään eepokseen tulee, niin Kylmää kylmempi on mahdollisesti levyn merkittävin biisi ja esimerkillisesti hyytävää kauhua huokuva tarina. Keskelle sijoitettuna se rytmittää alun ja lopun pikataipaleet, rakentaen EP:stä kaiken kukkuraksi vielä ehyen kokonaisuuden. Eturiviin itsensä kiilaa myös Kannibaalin tunnustus, jonka taustahuudoilla ryyditetyssä melodiassa bändi on kompastunut johonkin kallisarvoiseen. Kunniamaininta ja vampyyrien ritarikunnan ansiomerkki annettakoon myös Saalis-kipaleelle, joka valottaa kuolemattomuuden ikävä puolia.

KALLOT ei juhli omaleimaisuudella, mutta olisi typerää kieltää kolmikon taitoja, koska EP sattuu kulkemaan genren tutuilla urilla. Ja heputhan pesevät jo esikoisellaan monet konkariorkesterit, eli ei muuta kuin enemmän tätä ja äkkiä.

Mika Roth


Rojal: Goes On Rojal: Goes On

Rojal ei mainosta juuri itseään. Kahden kappaleen sinkun mukana ei tullut saatetta, eikä bändi sen kummemmin repostele internetinkään puolella, joten annetaan musiikin puhua tekijöidensä puolesta.

Rojal liikkuu iskelmän ja pop-rockin melankolisella rajamaalla, josta on noussut useampiakin kansasuosikeita. Ensimmäisenä kuultava Aamunkoittoon lipuu Agentsien ja Baddingin viitoittamalla tiellä, tehden lähempää tuttavuutta juuri iskelmän kanssa. Teksti on melko suoraan em. Somerjoen katalogista, ja kaihoisa kitara piirtelee melankolisia kaariaan niin että rinnasta kaihertaa. Ja kyllähän tämä toimii, turha niitä suomalais-ugrilaisia juuriaan on kieltää. Toisena soiva Kunnian mies onkin sitten jo huomattavasti mutkikkaampi tapaus, koska menneisyytensä kiroama keskushenkilö on kovasti sitä samaa kaurismäkeläistä perintöä kuin Viikate-yhtyeen tarinoiden hahmot, eikä rahdun rockimpi ja rullaavampi ilmaisu ainakaan hälvennä mielleyhtymiä.

Sinkku esittää bändin eri linjoja, joista kummallakin voi saada sarallaan taatusti radiosoittoa. Rojal tasapainoilee siinä hilkulla, että ollaanko sitä nyt iskelmää vai rockia ja tuossa taitoksessa voi iskeä läpi kummallakin puolella – tai ei kummallakaan.

Mika Roth


Tetragon: Chapter II Tetragon: Chapter II

Vajaa kaksi vuotta sitten pitkältä tauolta palannut Tetragon kutsui tuolloin ilmestynyttä pikkukiekkoaan Chapter Oneksi, joten nyt on luonnollisesti vuorossa seuraava luku. Eikä meno ole juuri muuttunut mihinkään näissä parissa vuodessa, vaan bändi takoo edelleen perinteistä ja nopeaa thrashia tauluun.

Uusi biisikatras on kuusipäinen, kiekon kokonaismitan painuessa puolen tunnin tuolle puolen. Ryhmä osaa nyt puristaa sanottavansa hieman lyhyempiin mittoihin kuin sitten viime kerralla, mutta kelpo ainesten tarpeeton venytys on silti edelleen bändin helmasynti. Esimerkiksi heti kättelyssä kraiveleihin karkaava Downfall takoo nopeasti, tehokkaasti ja voimallisesti itsensä kuuloelimistä sisään ensimmäisen minuutin aikana, mutta tuon jälkeen juututaan lievästi turhalta tuoksuvaan väliosaan, joka ei tahdo istua muun biisin maisemaan. Pian taas terästäydytään ja runtataan mehukasta kitarasirkusta ilmoille, kunnes koittaa jälleen seuraavan suvannon paikka. Ymmärrän kyllä kontrastien tarpeen, sillä nehän antavat biiseille voiman, mutta sovituspuoli näyttää tuottavan poikkeuksellisen paljon pulmia ryhmälle. Kaikki tarvittava on jo kasassa, ja oma soundikin voi paksusti, nyt vain turhat rasvat pois ja biiseistä tehot irti.

Mika Roth


Thermate: Black Desert Highway Thermate: Black Desert Highway

Thermate julkaisi viime kesänä esikois-EP:nsä, joka kirjaimellisesti tyhjensi pajatson. Kuopiolaisten savuinen heavy rock kun ynnäsi 70-luvun perinnön ja 90-luvun jyrnytyksen tavalla, joka antoi paljon ja lupasi vielä enemmän. Bändi vihjaisi Desibelin haastattelussa toisen EP:n olevan suunnitelmissa, ja tässähän se nyt sitten on.

Ja että maistuuko? No kyllä tästä nauttii, sillä jämäkät riffit purevat jälleen ärhäkästi ja vokalisti Arthur Thure on elementissään. Intron ja Outron välissä kuultavat neljä varsinaista kappaletta muodostavat napakan ryhmän, vaikka raitojen keskimitta painuu kuuden minuutin tuolle puolen. Pipe Dream ujuttaa mukaan jo waka-waka -soundia ja trumpettipuntit ovat muutenkin entistä leveämmät, mutta se jokin jää vielä puuttumaan. Black Desert Highway rouhii syvemmältä ja muistettavammin, mutta vasta Bullets to Feed ja mammuttimainen The Last Stand saavat kamiinan hehkumaan punaisena.

Thermate tuntuu siirtyneen enemmän desert rocin parista sinne 70-luvun alkumutiin, vaikka mukana on edelleen Bongzilla / High on Fire -elementtejä. Tärkeämpää on kuitenkin se, että ryhmän soundi on kehittynyt muhkeammaksi ja persoonallisemmaksi genressä, jossa omaleimaisuuden tavoittaminen on erittäin haastavaa. Mainiolta näyttää horisontissa, joten sitä pitkäsoittoa odotellessa.

Mika Roth


Von Trapp: MMXVI Von Trapp: MMXVI

Ei, tämä ei ole se laulava perhe Sound of Music -elokuvasta, vaan jotain tyystin muuta. Vuonna 2014 jossain Kymenlaaksossa perustettu Von Trapp kun ulostaa soittimistaan jotain black metalin, siivottoman punkin ja rupisen rockin sekoitusta. Vaikea tästä on sanoa mitä tämä on, mutta ainakin se on äänekästä ja jostain syystä pidän nelikon primitiivisestä räyhäämisestä.

Kolmesta kappaleesta ensimmäisenä kuultava Etelän veri uhkaa jopa tarttua, vaikka tarttumapinta on täynnä lasinsiruja. Vauhkommin etenevä Ritualisti on jo ideoitaan nopeampi kaahaus, kun taas (liian?) lyhyen tarinan päätökseen saattava Aurora hämmentää kauneudellaan – mitäs ne pojat nyt noin soittavat? 3 biisiä, 9 ja puoli minuuttia, sekä noin 1 toimiva idea, mutta kun se idea on näin loistava jää tätä röykytystä kaipaamaan enemmänkin. Outoa.

Mika Roth




Lukukertoja: 1663
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös