Pienet

Pienet - Kesäkuu 2018

27.06.2018


AK-77: Mustan kissan luu AK-77: Mustan kissan luu
Antin levy ja kasetti

‚ÄĚSlaavilaista bluesia shakkinappulalaatikkokitaralla‚ÄĚ, lukee saatekirjeen otsakkeena. Siis mit√§? Purettuna t√§m√§ kahdeksan raidan ja noin 25 minuutin mittainen pikkukiekko paljastuu perinteisen blues-rockin ja kotoisen ik√§v√§n pit√§misen yhdistelm√§ksi. AK-77 ei siis varsinaisesti kuoki mit√§√§n neitseellist√§ palstaa Mississipin rannoilla, mutta toisaalta ‚Äď ei niit√§ paikallisia naapureita nyt niin paljoa ole.

Yhtye sai alkunsa Antti Karkiaisen sooloprojektina, mutta on sittemmin kasvanut keikkailevaksi orkesteriksi. T√§ll√§ kiekolla b√§ndi√§ tosin kuullaan viel√§ v√§hemmiss√§ m√§√§rin, Karkiaisen istuessa suurimmaksi osaksi yksin estradilla. Mies ja kitara kertovatkin tarinoita niin Charles Bronsonista, kuin Aaveratsastajasta. Kumpi heist√§ on kovempi? Sit√§ on vaikea sanoa, mutta kaihoa l√∂ytyy kaikista tarinoista. Onneksi melankolian v√§leist√§ puskee esiin huumorin mustaksi k√§√§ntyv√§√§ ja kieroon kasvavaa kukkaa, joka virvoittaa. Ja jos sek√§√§n ei riit√§, niin sitten kaadetaan vain Pahkaniemen kipakkaa riitt√§v√§sti hetulaan, ja pistet√§√§n jalalla ‚Äď jotenkin.

Sanotaan että valkoinen mies ei voi mestaroida bluesia, mutta valkoinen mies se vain jaksaa yrittää. Ja jos sitä nyt ollaan kaukaisesta pohjoisesta, niin onneksi tuokin fakta osataan kääntää kaurismäkeläisittäin omaksi eduksi.

Mika Roth


Inkilä: 70340 Underground Inkilä: 70340 Underground

Musiikki se kyllä sivistää ihmistä. En meinaan tiennyt ennen tätä, että postinumerolla 70340 varustettu Inkilänmäki on juurikin Kuopiossa. Kyseisestä paikasta nimensä saanut Inkilä soittaa mielestään boheemia ja romanttista akustista himmailua, mutta toisaalta meno on välillä katatonista, ja sarjamurhaajastakin on tehty yksi biisi. Että ei se elo ihan helppoa taida tuollakaan suunnalla olla.

Mutta niin, akustista on siis soitto ja innoittajina ovat kuuleman mukaan toimineet grunge-h√∂rh√∂jen ja Grateful Deadin kaltaisten super-h√∂rh√∂jen lis√§ksi my√∂s kotoisesta melankoliasta ja kaihosta. Ja tuota suuntaa pelataan aina Tapio Rautavaaraan saakka, eli nyt murheen alhossa kynnet√§√§n todella syv√§ll√§. Mutta ‚Äď ja t√§m√§ on iso mutta ‚Äď mukana on my√∂s sen verran hurttia huumoria ja tyylitajua, ett√§ homma ei kaadu tyhj√§np√§iv√§iseksi hekotteluksi. Kaikkea muuta, sill√§ etenkin em. murhaajasta kertova tarina voisi olla vaikka Nick Caven paremmilta p√§ivilt√§, jos pyh√§ Nick vain olisi el√§nyt Suomessa.

Raastavan mustavalkoista mutta samalla värikästä, ja ehdottomasti tutustumisen arvoista, jos osaat arvostaa meheviä depiksiä.

Mika Roth


Joonas Aleksi: Mä hukun Joonas Aleksi: Mä hukun

Joonas Aleksi julkaisi puolitoista vuotta sitten Eilisen kasvot -albumin, jolla pehmoinen folk kukki ehkä tarpeettomankin pehmeästi. Tuon jälkeen mukaan kuvaan on astunut sähkö, ja Mä hukun on osapuilleen yhtä yllättävä askel uuteen suuntaan, kuin mitä Bob Dylanin siirtyminen sähkökitaran varten oli silloin joskus.

Muoto on siis muuttunut, mutta mies ja hänen kirjoittamansa tarinat ovat edelleen lähtöisin samoista varjoista. Neljän biisin mittainen EP onkin tekstiensä puolesta vielä edeltäjäänsä ahdistuneempi, tummempisävyisempi ja koettelevampi matka. Näihin riveihin sopii myös nykyisenlainen, eli sähköisempi, rosoisempi ja paljaampi ilmaisu, joka nousee nyt tekstien kanssa samalle tasolle.

Särökitara raastaa ja Eksynyt sekä Hyvää huomenta tilittävät kohtaloaan rajamailla, horjuen oman kulmikkaan muotonsa painolastin alla. Mä hukun hyppää puolestaan pää edellä punkmaisen ilmaisun puolelle, vaikka äärimmilleen riisutut rakenteet pysyvätkin irti mistään varsinaisesta tyylistä. Kiekon pisin raita, Tuolla takana, antaa sentään vetää hieman henkeä särön ja äänivallien asettuessa hetkeksi taustalle. Joonas Aleksi on tehnyt pikkukiekolla kaiken masterointia lukuun ottamatta, joten lopputulos on ainakin rehellinen ja suora. Vaikuttava EP, jonka äärimmilleen jännitetty muoto haastaa kuulijansa.

Mika Roth


Loose Veins: Final Thrill Loose Veins: Final Thrill

Loose Veins löysi punaisen lankansa jo vuosi sitten, kun mainio Observations ilmestyi. Punk, garage, grunge ja stoner kolahtelivatkin esikoisella iloisesti yhteen, vaikka palasten keskinäiset suhteet eivät välttämättä aina täysin toimineetkaan. Tuoreella kolmen biisin kattauksella grungea ja stoneria on heivattu laidan yli, rämisevän garage-punkin muodostaessa julkaisun selkärangan.

Rytmiryhmää itselleen etsivä Loose Veins on edelleen yhden miehen yhtye, ja tuo yksi mies on hoitanut kiekolla kaiken muun paitsi masteroinnin. Siitä huolimatta Final Thrill kuulostaa aivan bändikiekolta, taustahoilauksineen kaikkineen. Nimibiisi Final Thrill rymisee ja rypistelee jo lupaavasti, pörinän ja särinän lohkoessa riffiä maisemaan, mutta se viimeinen käännös/yllätys/lisä tästä jää puuttumaan. Alle kolmeen minuuttiin puserrettu Shells luo räimeen sekaan pientä suvantoa, ja tehojahan tällä ikiaikaisella kikalla irtoaa. Ankkuriraita Rides on nipun punkein isku, enkä oikein löydä rallauksesta sitä pointtia, vika saattaa tosin olla ihan kuulijassakin.

Loose Veins kehittyy ja jalostuu jo näin yhden miehen projektina siinä määrin, että sen soisi kasvavan ihka oikeaksi ryhmäksi. Ainahan sitä garagea punkkiin saa iskeä, kun naulat ovat näin mittavia ja asianmukaisen ruosteisia.

Mika Roth


MetalliLiete: √Ą√§ni√§ s√§ili√∂st√§ MetalliLiete: √Ą√§ni√§ s√§ili√∂st√§

Suomenkielist√§ √§√§rimetallia ‚Äď siin√§ kuvaus joka kielt√§m√§tt√§ sulkee sis√§lleen t√§m√§n orkesterin ilmaisun aukotta. MetalliLiete on vuodesta 2016 asti toiminnassa ollut ryhm√§, jonka aggressio-aste on laskettavissa hyvinkin korkeaksi. Seitsem√§n biisin mittainen √Ą√§ni√§ s√§ili√∂st√§ on yhtyeen debyytti, jolla lohkareet tuntuvat asettuvan kohdilleen jo mit√§ lupaavimmin.

Musiikillisesti b√§ndin rytyytys on sekoitus deathin silottelematonta raakuutta sek√§ punkahtavan hardcoren ja asennemetallin ehdottomuutta. Lyriikat iskev√§t vihan, kauhut ja kaiken muun mahdollisen vastaavan kuulijan silmille, mutta mukana on my√∂s kunnon ripaus hurttia huumoria. Tai ainakin itse en voinut olla osin huvittumatta, kun tonttinsa moitteetta hoitava vokalisti huutaa: ‚ÄĚmin√§ olen synkk√§ kuin keskiaika‚ÄĚ. Toisaalla Valtakunnan sali palaa kuin vuonojen maan kirkot, ja √§√§rimm√§isen√§ keinona sit√§ tungetaan itsens√§ vaikka Auton alle. Uh-huh!

Verta, kauhua ja suolenpätkiä on käytetty musiikissa kautta aikain, mutta vaikka MetalliLiete ei sen kummemmin erotu monista kilpakumppaneistaan, on bändillä käsissään lupaava kaava. Nyt kun sävellyksiin saadaan vielä härskimpää tarttuvuutta, ehdottomuutta menettämättä, niin sen pitäisi olla siinä.

Mika Roth


Napalm Ted: Mouthful Napalm Ted: Mouthful
Upper Class Twat Tapes / Mögähead

Punkin, deathin, grindcoren ja metallin risteysalueilla voi olla vaarallista liikkua, mutta monissa marinadeissa kypsytelty Napalm Ted on tehnyt taas ihailtavan vankkaa jälkeä.

Uudelle C-kasetille on sullottu kokonaista yhdeksän rallia, kahdeksan ensimmäisen siivun keskimitan painuessa hiukan päälle kahden minuutin. Räiske on tuttua ja turvallista, noin napalmtedmaisten lasien läpi katsottuna siis, mutta samaan aikaan soundissa on tapahtunut hienoista kehitystä, muutosta sekä liikettä. Paketin sulkeva Decoration of Doom pistää tutut kaavat pirstaleiksi jo silkalla mitallaan: onhan ralli huikeat viisi minuuttia pitkä! Deathimpi näkemys ja väliosan hämärät huminat tekevät kiistatta gutaa, ja omasta puolestani kummajaisen olisi voinut siirtää vaikka A-puolen päättäjäksi.

Perinteisemm√§st√§ meat & potatoes -osastosta edukseen erottuvat kauhujaan tarjoava Permanent Horror sek√§ hurmeinen Lethal Laughter jonka ‚ÄĚjokerimaista naurua & viilt√§v√§√§ kitaraa‚ÄĚ -paketti on juuri sopivan ter√§v√§√§ moraa korvak√§yt√§viin. Enk√§ t√§llaisena vanhana j√§√§r√§n√§ voi olla ihastelematta Eaten by Pigsin mielipuolisuutta, onhan siivu samalla nipun lyhin 74 sekunnin mitassaan. Lopputoteamuksena todettakoon, ett√§ asiat voivat muuttua ja Teditkin vaihtua, mutta t√§ss√§ yhteydess√§ ja yhtyeess√§ ydinluu on aina yht√§ herkullista.

Mika Roth


Ossian Smith: Sleepless Town Ossian Smith: Sleepless Town

Kitaravetoinen rock on päässyt jo seniori- ikään, mutta sen ei välttämättä tarvitse olla silkkaa vanhojen juttujen kierrätystä. Tätä mieltä on ainakin Ossian Smith, jonka EP-levy julkaistiin jo lopputalvesta. Viiden rallin mittainen Sleepless Town on vieno tuulahdus suoraan anglo-amerikkalaisen rockin kentiltä, etenkin soundien luodessa ajatonta fiilistä.

Kaiken musiikin ja lyriikat kirjoittanut Ossian on kitaroineen luonnollisesti valokeilan keski√∂ss√§, mutta miehen ymp√§rill√§ toimiva trio on my√∂s mainintansa ansainnut. Vastaahan ryhm√§ yhdess√§ Smithin kanssa kaikista sovituksista, eik√§ soitosta juuri erota saumoja ‚Äď ainakaan niiss√§ v√§√§riss√§ kohdin. Circus Maximus nousee parin minuutin kohdilla psykedeelisemp√§√§n lentoon, juuri kun biisin n√§tit ja simppelit temput ovat uupumaisillaan. Sumuisempaa p√§√§ty√§ edustaa my√∂s Soviet Air Space, joka on kuin pala Twin Peaksia keskell√§ Pohjanmaata. Jimmy Roux soi tompettymaisesti laveana, antaen tahollaan kokonaisuudelle ryhti√§ ja iskua.

Smithin sulavasti etenevä alternative/indie rock on muodoltaan konservatiivista ja miellyttävyyteen tähtäävää. Melodiat rullaavat ja koukkuakin on kyllä ilmassa, mutta jotenkin kokonaisuutta vaivaa liiallinen kiltteys ja siisteys.

Mika Roth


The Keinovaginas: Miestrilogia The Keinovaginas: Miestrilogia

The Keinovaginas julistaa olevansa suomalainen runk punk -yhtye, jonka syntyyn ovat myötävaikuttaneet mm. arki, työuupumus, feminismi (?), sekä yleisesti ottaen mitä moninaisin kypsyminen elon mankelissa. Räkäinen rock raikaa, punkkikin puskee pintaan soundien ja rasvaisten lyriikoiden voimalla ja ote on muutenkin mallikas.

Ikuinen kysymys tällä saralla kuuluu: kuinka paljon mukaan voi ujuttaa huumoria ilman vaivaannuttavaa matalaotsaisuutta? The Keinovaginas osaa onneksi pysyä tuon veteen piirretyn viivan positiivisemmalla puolella. Toki silmää isketään julkeasti suuntaan jos toiseenkin, eivätkä sävellykset varsinaisesti ole mitään mozartmaisia mestariteoksia, mutta kuten joku viisas jo muinoin totesi: olennainen välittyy, eikä muulla ole väliä. Luminen mies, joka on samalla nipun lyhin numero, koukuttaa nopeimmin ja Mies eikä persereikä on kiistatta imuvoiman.

Kolmen oikean biisin lisäksi mukana on kymmenminuuttinen läppäilyraita Jerking with Jeff! Part 1, joka täyttää hienon C-kasetin koko toisen puolen. Bändin vokalisti/soolokitaristi Jeff Jerkoff gonzoilee siinä studiossa ja höpöttelee omiaan musiikin päälle. Kuinka paljon lentävästä legendasta on sitten totta? Mitä sillä on väliä, kun ainakin tehdessä on ollut hauskaa.

Mika Roth


Tuomas Timonen: Talonmies Kalle Tuomas Timonen: Talonmies Kalle
Meteorismo Records

Joidenkin mielestä lastenmusiikki on systemaattisesti jotenkin halvempaa, huonompaa ja heppoisempaa kuin ns. ’oikea musiikki’. Saattaahan tuossa hiukan perääkin olla näinä saurushevin aikoina, mutta onneksi on olemassa sellaisia artisteja kuten Tuomas Timonen. Talonmies Kalle on kuuden erilaisen lastenlaulun matka, joka vie kuulijan niihin hiukan toisenlaisiin leikkipaikkoihin.

Lapsekkaat tekstit ovat oma juttunsa, mutta keskitytään aluksi C-kasetin musiikilliseen puoleen. Tuomas Timonen on kasannut musiikkinsa harvoista paloista, sillä äänessä ovat miltei poikkeuksetta vain mies ja kitara. Varsinainen taika syntyykin soundeista, joihin lisätään kaikua, suhinaa ja muuta kivaa heijastetta. Avainsanoja tässä työssä ovat lo-fi ja analogisuus.

Ja sitten ne tekstit. Niin, mitä on lapsekkuus ja lapsenomaisuus? Timonen on selvästi viettänyt aikaa yhden tai useamman pikkuihmisen seurassa, sillä lasten logiikkahan on juuri niin omanlaistaan, yllättävää sekä kurvikasta. Ruoka on aina vaikea asia, samoin aaveet, Muumit ja Jeesus, jotka herättävät enemmän ja enemmän kysymyksiä. Voittaja on kuitenkin lasten oma supersankari Talonmies Kalle, joka pistää kiusaajat riviin, möröt ruotuun ja äidin mielen pahoittanut isäkin joutuu pohtimaan asioita uudelleen. All hail Kalle!

Mika Roth




Lukukertoja: 631
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs