Pienet

Pienet - Toukokuu 2019

17.05.2019


Dystocracy: Slave Mortality Dystocracy: Slave Mortality

Viime vuonna esikois-EP:nsä hartiapankin voimin julkaissut Dystocracy ei ole jäänyt lepäämään laakereilleen. Lempääläiset takovat metallinsa terää eeppisemmäksi toisella EP-levyllä, jolla otetaan kantaa rahdun yllättävilläkin kulmilla.

Mikäli Slave Mortalityyn on uskominen Dystocracyn mielestä ihmiskunta kärsii tarpeettomasta heikkoudesta, laumasieluisuudesta sekä omien aivojen kroonisesta poiskytkemisestä. Sen kummemmin manifestiin puuttumatta on todettava, että vaihtelu normaaliin sodintaan ja lohikäärmeiden listimiseen on virkistävää. Musiikkityyliksi on valikoitunut perinteitä kunnioittava modernisävyinen metalli, josta voi piirrellä linjoja mm. ärjymmän Judas Priestin ja muutamien ruotsalaisorkestereiden suuntiin.

Lievää kankeutta on vielä havaittavissa etenkin sovitusten saralla, mutta EP:n sulkeva From the Ruins of War (Year 6) jytisee jo reippaanpuoleisesti. Edukseen erottuu myös avausraita Manifold, jolla vokalisti Valtteri pääsee esittelemään komeaa ja korkealle yltävää metalliääntään.

Mika Roth


Fun: Death Star Fun: Death Star
If Society / Kaos Kontrol

Helsinkiläinen rujoa ja säröilevää slidellä höystettyä noiserockia soittava Fun oli hyvässä vauhdissa vuosikymmen sitten. Nousujohteinen vaihe huipentui vuonna 2010 ilmestyneeseen New 13 -albumiin, mutta bändin omien sanojen mukaan ’seinä tuli vastaan’ vuoden 2013 tietämillä.

Viiden vuoden pituisen happitauon jälkeen oli kuitenkin aika palata sorvin ääreen, eikä paluu ollut hi-fi soundeilla kullattu. Death Starin kuuden biisin musiikit kiskaistiinkin näet livenä suoraan stereokelanauhalle yhden viikonlopun aikana. Vokaalit kun lisättiin päälle, niin siinähän sitä onkin taas ihmeteltävää/nautittavaa. Soundit ovat siis välittömät, rosoiset ja asianmukaisen huojuvat, mutta sehän on osa koko homman taikaa. Kipaleista etenkin ainoana kolmen minuutin haamurajan alittava Spy vs Spy sekä ainoa viiden minuutin tuolle puolen yltävä Death Star tarttuvat nopeasti tukasta kiinni.

Tuttuja temppuja ja äkkivääriä kurveja, mutta olihan tätä oikeasti hiukan ikävä. Tai oikeastaan aika paljonkin, joten älä mene enää pois Fun.

Mika Roth


Hermoromahdus: Perse paljaana Hermoromahdus: Perse paljaana
Bored Youth Records

Hermoromahdus sai alkunsa vuonna 2014, kun Aivottomat-yhtye lakkasi toimimasta ja jotain oli kuitenkin tehtävä. Musiikki ei ole muuttunut hardcore-punkin lanauksesta mihinkään, mutta mitä sitä toimivaa kaavaa toisaalta sorkkimaan kun moiselle ei ole tarvetta?

Seiskatuumaiselle on sijoitettu alkuvuodesta ilmestyneen albumin nelj√§ ensimm√§ist√§ kappaletta, kaksi sivallusta per poski. Avausraita Perse paljaana l√§hett√§√§ tylyt terveiset Arkadianm√§elle, josta kansaa on kuritettu viime vuodet kovalla k√§dell√§. √Ąrtymyst√§ ja vihaa lentelee ilmassa, sek√§ siin√§ sivussa tarttuvaa koukkua suupieleen. Puolitoistaminuuttinen Kuilu onkin sitten yht√§ nopeaa tiputusta, kunnes pohja tulee yll√§tt√§en vastaan. Toimii t√§m√§kin.

B-puolella meno varioituu aavistuksen verran, vaikka Parasitoidi perustuukin kiivaaseen mätkintään ja aggressiiviseen huutoon. Kuullaan siellä sentään kitarasoolon kaltainen seassa. Valtias ujuttaa puolestaan jopa suurempipartikkelista melodisuutta pätkinnän sekaan, eikä lopputulema ole lainkaan hullumpi. Vanhan koulukunnan säännöillä pusketaan, mutta mikäpä siinä kun homma toimii. Eipä siis muuta kuin hermoja romahduttamaan.

Mika Roth


Kimmo G ja Kelluva Kivi: Syödään paskaa Kimmo G ja Kelluva Kivi: Syödään paskaa

Jotta otsassa oleva paine ei kasvaisi mahdottomaksi, kannattaa sitä aina silloin tällöin purkaa, vaikkapa musiikin keinoin. Pääkaupunkiseudulta kotoisin oleva nelihenkinen rock-yhtye Kimmo G ja Kelluva Kivi rakentui syksyllä 2017 vokalisti/kitaristi Kimmo Godtredsenin ympärille. Viime vuonna ilmestyi esikois-EP ja nyt on sitten jo toisen kierroksen vuoro.

Suurimmat angstit puretaan heti k√§ttelyss√§, kun Sy√∂d√§√§n paskaa ynn√§√§ rullaavasti rokaten elon sarakkeita ja saa aikaiseksi melkoisen vuoren sit√§ itse√§√§n. Kurakossa rypee my√∂s Taidampa yritt√§√§ itse murhaa, jolla b√§ndi kuulostaa helvetin odotusaulan viralliselta orkesterilta ‚Äď eli loistavalta! Veike√§ vet√§isy on my√∂s Ampiainen ei oo mehil√§inen, jossa vertauskuvat pist√§v√§t osuvasti. Kummallisin ja erikoisin biisinipun hedelmist√§ on kuitenkin Hammas-Keijo, hetkitt√§in l√§helle krautrockia kolisteleva siivu, jonka ansiosta EP:n j√§lkimm√§inen puolisko ei p√§√§se ainakaan notkahtelemaan.

Kerrassaan virkistävä tuttavuus tämä orkesteri, jonka jäsenistön kokemus ei ole kääntynyt puuduttavaksi rutiiniksi.

Mika Roth


Lapsuus Lapsuus: s/t
Kasettipesä Oy

Rosoisen melodista punkrockia soittava Lapsuus perustettiin vasta viime vuonna, mutta bändi nähdään tulevana kesänä jo Puntalassa. Lisäksi ryhmän musiikki on herättänyt kiinnostusta niin kotoisten radioiden kuin keikkapaikkojenkin taholta, eli nostetta on jo mukavasti.

Oletan että bändin itsensä mukaan nimetty C-kasetti on sen esikoisjulkaisu, missä tapauksessa hattua on aiheellista nostaa entistä korkeammalle. Kipaleita on neljä kappaletta ja vain Loppuelämä-boogie alittaa kolmen minuutin rajan, eli soitto ei ole mitään pikakaahausta. Eikä pikatulta toisaalta jää kaipaamaankaan, sillä bändin ’harmipunk’ narskuu näinkin mukavasti hampaissa ja jättää riittävän jälkimaun.

Nipun helpoimmin lähestyttävä vetäisy on ankkuriksi sijoitettu Turpa kii, joka yhdessä avausraita Viime kesän onnelliset päivät -siivun kanssa osoittaa nopeinta tarttuvutta. Eikä Kirjekään mikään hullumpi numero ole, vaikka pieni suvanto ennen sooloa ryöstää liikevoimaa. Puntalaan matkaavien kannattaakin tutustua ryhmän vetävään menoon, sillä tämä on kesämusiikkia.

Mika Roth


Minor Poet: The Good News Minor Poet: The Good News
Sub Pop

Tämänkertaisen pienjulkaisukoosteen ulkomaalaiskiintiöstä vastaa Yhdysvaltain Richmondista kotoisin oleva Minor Poet, joka on pitkälti sama asia kuin kaiken materiaalin luova Andrew Carter.

The Good News soi nimensä veroisesti aurinkoisena, 60-lukulaisena ja huolettomana. Monissa käännöksissä on havaittavissa mm. The Beach Boysin vaikutus, joka kuitenkin värittyy ja rikastuu Carterin persoonallisen kirjoitustyylin ansiosta joksikin melko erilaiseksi. Esimerkiksi pysäyttävällä nimellä varustettu Nude Descending Staircase on saksofoneineen kaikkineen kuin viipale kesäistä kakkua, joka on juuri sopivan makea, kevyt ja silti vahvan muistikuvan luova. Samoin eksoottiselta drinkiltä maistuva Tropic of Cancer keinuu jossain unelmarannan baarin tuntumassa, jossa kaikki on tietysti säätä myöten kohdillaan.

Kuinka helpolta ja kepeältä pop sitten saa kuulostaa, jotta sen voi vielä ottaa vakavasti? Tai toisesta kulmasta katsottuna: voiko 60-luvun rantapoikien perinnöstä löytää vielä jotain uutta? Kiperiä kysymyksiä, mutta The Good News osoittaa ainakin sen, että noiden päivävarjojen alla on helppo viihtyä.

Mika Roth


Negatiiviset Nuoret: Huono juhlissa / Lopunaikojen laiha Irwin Negatiiviset Nuoret: Huono juhlissa / Lopunaikojen laiha Irwin

Joku totesi joskus, että negatiivisuus on suunnaton positiivinen voimavara. En tuolloin täysin ymmärtänyt kuulemani viisauden syvyyttä, mutta Negatiiviset Nuoret on osoittanut jo pariin otteeseen, että noinhan se taitaa olla. Loppuvuodesta ilmestynyt Happoo-sinkku huumasi vauhdillaan, eikä tempo ole ainakaan asettumaan päin tuoreella tuplasinkulla.

Ykkösraita Huono juhlissa kiemurtelee kuin mato koukussa. Kertoja tuskailee ja haaveilee jostain tylsäilyjuhlia paremmasta, biisin rouskuessa ja taustalaulajien lällätellessä tilanteeseen sopivasti. Rokkia, punkkia, räppiä ja runsaasti säröä, rosoa sekä voimaa, mutta onneksi muistetaan myös vetää ilmaa välillä keuhkoihin. Eräänlaiseksi bonukseksi osoittautuva Lopunaikojen laiha Irwin rokkaa kuin 70-luvun glam, modernin suttuisuuden antaessa kokonaisuudelle pikantin sivumaun. Tyly tarina, silottelematon ilmaisu ja loppu tulee kuin tiiliseinään tömähtäen.

Toivotaan että toinen pitkäsoitto saadaan nopeasti työstettyä ja markkinoille, sillä sinkkujen perusteella tulossa on taas melkoinen dynamiittipaukku.

Mika Roth


Onni Boi: They’re Good But They’re Not Funny Like You Onni Boi: They’re Good But They’re Not Funny Like You
Playground

Elektronisella pulssilla varustettua raukeaa poppia luova Onni Boi on tämän vuoden puolella ehtinyt julkaista jo kaksi sinkkua. Tides ja Lo Blo löytyvät kumpainenkin tältä EP-levyltä, mutta yllättäen pienjulkaisun terävimmät kärjet sijaitsevat hieman toisaalla.

Avaukseksi sijoitettu Friends and Lovers on kiistaton pop-helmi, tarkastelee tätä tarttuvaa, kestävää ja koukukasta hittibiisiä sitten mistä suunnasta tahansa. Okei, velkaa ollaan Princelle ja parille muullekin menneiden aikojen mestarille, mutta kukapa ei näinä päivinä olisi? EP:n sulkeva Funny Like You hyppää puolestaan omalle trance-kannelleen, Onni Boin soundin levittäytyessä lähes kuuden minuutin ajaksi tanssilattialle. Tässä seurassa sinällään kelpo Mountain jää väistämättä seinäruusun asemaan, vaikka flirttailu housen kanssa piristääkin.

They’re Good But They’re Not Funny Like You on EP:n nimeksi aivan mahdottoman pitkä, mutta Onni Boi omistaa tilansa niin suvereenisti, että moinen heittokin istuu tyylikkäästi kuvaan. Kyllähän tätä pitkäsoittomitassakin kuuntelisi mielellään, näin vinkkinä.

Mika Roth


Sam Huber: Songs for Mona Sam Huber: Songs for Mona
True Groove Records

Onko Sam Huber Suomen groovaavin ja funkein valkoinen mies? Tuoreella EP-levyllä ainakin mojo virtaa taas tuttuun tapaan, herran versioidessa kansainvälisten tähtien hittejä omalla soundillaan.

Alkuperäinen on aina alkuperäinen, mutta esimerkiksi If It Makes You Happy -megahitti on leivottu muhevaksi soul-tykitykseksi, joka on jo niin kaukana Sheryl Crow’n alkuperäisestä näkemyksestä että huimaa. Rakkaus kuplii myös Bob Marleyn Could You Be Loved -ässällä, jonka utuinen kosketinsoundi ja taustalaulut supisevat loitsujaan. Onnistumisten joukkoon on laskettavissa myös George Harrisonin ensimmäiseltä soolosinkulta napsaistu Isn’t It a Pity, vaikka muheva soundikakku uhkaakin jo paisua ulos vuoasta.

Rauhallisemmassa laidassa tunnelmoi Talking Headsin Heaven, josta on vain riisuttu krumlungit pois. Sen sijaan The Policen Tea in the Sahara ja Grace Jonesin I’ve Done it Again ovat kumpainenkin lähinnä tolppalaukauksia, koska Huber ei tunnu löytävän siivuihin rakentavaa uutta kulmaa. Kokonaisuus painuu silti raskaasti plussan puolelle, ja herran fanit saavat sitä mitä haluavatkin.

Mika Roth


Sami Heikkilä: Voin luvata sateisen kesän / Jos sinut saan Sami Heikkilä: Voin luvata sateisen kesän / Jos sinut saan
Luova Records

Useammankin bändin toiminnassa mukana ollut Sami Heikkilä on kuusamolaislähtöinen laulaja-lauluntekijä, jonka uusimmalla sinkulla kuullaan kaksi melko erilaista kipaletta.

Voin luvata sateisen kesän nousee Amerikan-hepan selkään ja jolkuttelee halki preerioiden, pikkukaupunkien ja talvisten maisemien. Ollaanko tässä nyt Iowassa vai Iijoella? Eipä sillä kai väliä, kun Heikkilän roots-reitti poimii positiivisia fiiliksiä satunnaisesta sateesta huolimatta. Tässä on sellaista vähäeleiseksi suitsittua Dave Lindholmia ja rakentavalla tavalla suomitettua Johnny Cashia, mutta ihan hippusen verran vain, sillä eniten tämä on Sami Heikkilää.

Jos mä sinut saa onkin sitten mitä puhtoisin ja rauhallisin rakkausballadi, jollaisia kuultiin nähtävästi Bob Dylanin nuoruudessa. Verevä urkusoundi antaa ryhtiä jälkimmäisellä puoliskolla ja viimeisen minuutin ajan bändikin liittyy miehen ja kitaran rinnalle. Americanaa ja rootsia suomalaisittain, eikä lopputulema edes kuulosta millään tavoin hutiloiden kasaan harsitulta vaikka saumat näkyvätkin.

Mika Roth


The Divergent: Neuroplasticity EP The Divergent: Neuroplasticity EP

The Divergentin syntyhistoria käynnistyi jo vuoden 2015 tienoilla, mutta varsinaisesti yhtye muodostui vasta vuonna 2018. Tavoitteena oli alusta saakka luoda uniikkia metallia, ilman sen selvempiä genreviittoja, mutta Pohjois-Amerikan moderneilla metallijäteillä lienee ollut osuutensa vaikutteissa.

Lähes seitsenminuuttinen Neuroplasticity on melkoinen metallinmöhkäle starttinumeroksi, mutta toisaalta näin bändin äärimmäisyyksiä syleilevä maku käy ainakin ensikättelyssä selväksi. Ryhmän kattilassa deathin, progen ja äärimetallin lohkareet porisevat keskenään, In This Strugglen tuodessa soosiin mukaan kulmikkaampaa jenkkimeinkiä ja ilkeämpää, viiltävää kitarasoundia. Napakka metallivalio on myös EP:n sulkeva In This Halo, jonka parissa The Divergent uskaltautuu syvemmälle labyrinttinsa uumeniin, jolloin niiden seuraavien mutkien ja kurvien suuntia ei enää niin vain arvaakaan.

Ei täysiä pisteitä uniikkiudesta, mutta lupaavaa ja positiivista tässä on siinä määrin, että jalostustyötä kannattaa ehdottomasti jatkaa. Jotain kai kertonee jo sekin, että rohkeimmat ratkaisut ovat toistuvasti niitä toimivimpia.

Mika Roth


Timo Lassy & Teppo Mäkynen: Zomp / Dark Magenta Timo Lassy & Teppo Mäkynen: Zomp / Dark Magenta
We Jazz Records

Voimaduo Timo Lassy & Teppo M√§kynen luo vapaata jazzia saksofonilla ja rumpusetill√§. Eik√§ muuta tarvita, kun soittimia vain osaa k√§ytt√§√§ luovasti ja taiten ‚Äď ja n√§m√§ herrat hallitsevat tonttinsa suvereenisti. Kaksikko on julkaisemassa piakkoin albumillisen jazziaan, mutta kumpikaan sinkun siivuista ei ole kiekolla mukana, eli t√§ss√§ vain taustoitetaan tulevaa.

Ensimm√§isen√§ soiva Zomp on sisaruksensa tavoin vain hieman alle kolmeminuuttinen ilopilleri, mutta kappaleet onnistuvat ilahduttavasti haihduttamaan ajan tarkat rattaat ylt√§√§n. Zompin svengaava puhallinkeskustelu ja naputtavat rummut nostattavat hymyn huulille ja auringon taivaalle, katseen etsiess√§ vapaata istumapaikkaa. Toisena kuultava Dark Magenta on upeaa rytmillist√§ ilotulitusta, jonka alkupuolella herk√§sti soitetut perkussiot ja rummut viev√§t ajatukset jonnekin Karibian maisemiin. Hypnoottinen kipale, jonka saatekirjeess√§ puhutaan ‚Äôakustisesta teknosta‚Äô, mit√§ moinen sitten lieneek√§√§n ‚Äď ‚Äôupeaa‚Äô sanovat minun korvani ja haluaisivat kovasti lis√§√§.

Mika Roth




Lukukertoja: 987
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs