Pienet

Pienet - Huhtikuu 2018

30.04.2018


Zeppelin Over Chernobyl Concrete Swine: Zeppelin Over Chernobyl

Concrete Swine lupaili Desibeli.netin haastattelussa vajaa kolme vuotta sitten, ett√§ uutta musiikkia on kyll√§ luvassa ‚Äď ja tulihan sit√§ sitten lopulta EP:n verran. Siin√§ miss√§ Siberia Jam 74 vasta ujutti mukaan kiipparistia, soivat Hammond ja Moog tuoreella kiekolla rikkaina, s√§vykk√§in√§ ja v√§kevin√§.

Edistystä onkin tapahtunut kaikilla merkittävillä rintamilla, Mr. Brusila mylvii hard rockin esi-isien voimalla, sovitukset saavat renkaat rullaamaan ja kipalejärjestyskin lisää mukavasti vetoa aina Binheadiin saakka. Kyseinen numero on nipun selkein timantti, jolla nuoren Deep Purplen voima kohtaa astetta bluesimman modernin rockin iskukyvyn. Pistetään päälle vielä Mr. Nummisen raikas kitarasoolo ja se on siinä.

Blues-vetoinen ja kevyesti retro hard rock saattavat luoda mielleyhtymiä hieman tunkkaiseen soundiin ja menoon, mutta Concrete Swinen tuore EP lakaisee moiset pohdinnat laidan yli. Ainoastaan päätöksenä kuultava Way High Star istahtaa hetkeksi kiikkustuoliin, eikä sielläkään kudota sukkaa vaan otetaan lopulta melkoiset kyydit.

Mika Roth


Decrowned: Weight of the Dark Sky Decrowned: Weight of the Dark Sky

Reilun vuoden ikäinen Decrowned on taipaleensa alussa, mutta veikkaisin aiempaa bändihistoriaa löytyvän jonkin verran. Näin siksi, että ryhmän paketti on jo tyydyttävästi kasassa, eikä melodisesta deathista löydy suuremmin lastentauteja.

Kiekon ensimmäiseksi vedoksi sijoitettu Lament on surumielisessä melodisuudessaan suoranainen mestariteos, tunnelmoinnin ja rankemman mätkeen hakiessa toisistaan tasapainoa. Sekaan on heitetty vielä hiukan koukuttavaa taustalaulua ja koskettimia, joten In Flames voidaan mainita saatekirjeessä ylpeydellä. Bridges Burning lupailee myös paljon, mutta jotenkin alun hyvä höyry hyytyy lopun himmailuksi ja paikallaan polkemiseksi. Ei tässä nyt mitään euroviisumaisia modulaatioita peräänkuuluteta, mutta jokin tehopiste tai lisäidea olisi saattanut nostaa raidan keskiverrosta kärkeen.

Kahdella viimeisellä siivulla Decrowned paljastaa itsestään uusia ja pääosin raskaampia puolia, mutta lievästi keskeneräisiltä vaikuttavat vedot enemmänkin lupailevat kuin lunastavat. Mutta enemmän tässä hyvää on kuin heppoista, ja kun biisikynä tuntuu pysyvän useammassakin käsiparissa, on bändin tulevaisuus kirkkaamman puoleinen.

Mika Roth


Dystocracy: Dystocracy EP Dystocracy: Dystocracy EP

Dystocracy pistää kuulijansa välittömästi testiin. Raskassoutuinen ja äärimmäisen vakavilla aiheilla jyräävä Dachau kaulitsee päälle seitsemän minuutin ajan, alkupuheen kestäessä yksistään noin kaksi minuuttia. Bändin metalli on soundeiltaan modernia, rakenteiden toistaessa puolestaan joitain 80- ja 90-luvun sääntöjä. Eli sanalla sanoen ryhmä soundaa kovasti saksalaiselta, mistä pinnat ja lievä nyökkäys heidän suuntaansa.

Eeppisyys on (tässäkin yhteydessä) sopivissa annoksissa ihan miellyttävää. Dystocracy EP:n kolme muuta raitaa kellottavat kukin vajaan neljän minuutin verran, mikä sekin on mukavaa. EP:n tarjoama annos germaanishenkistä melodista modernia metallia potkii parhaimmillaan mallikkaasti, vaikka biiseissä tahdotaan palata samojen elementtien äärelle kerran toisensa jälkeen. Valtterin jykevä ja melodinen laulu istuu kuvaan kuin braatvursti Alpeille, eikä väkevästä vokalisoinnista ole haittaa, kun kiilaa isketään valtaapitävien piirien sydämiin. Lyriikoissa siis.

Esikois-EP ei tarjoa mitään välittömiä välähdyksiä, mutta nelikko osaa asiansa ja aina maailmaan hiukan lisää protestia mahtuu.

Mika Roth


Ei Kiinnosta: Bagdad Ei Kiinnosta: Bagdad

Ei Kiinnosta sai allekirjoittaneen kulmakarvat kohoilemaan puolentoista vuoden takaisella Karate-albumillaan, joka osoitti orkesterin olevan mit√§ mielenkiintoisin punk/stoner/rock/metalli -poppoo. Eih√§n pitk√§soitto mik√§√§n ehyt kaunokainen ollut, mutta EP-mitassa touhu voisi toimia jo huomattavasti paremmin ‚Äď vai voisiko?

Viiden raidan mittainen Bagdad on osoittautunut kestosoitossa erinomaiseksi √§√§nimassan mitaksi, sill√§ reilussa vartissa b√§ndin punkahtavaan melskaukseen p√§√§see sis√§√§n, mutta r√§ime ei miss√§√§n vaiheessa ehdi puuduttamaan ‚Äď minua nyt ainakaan. Lis√§ksi jokainen raita eroaa toisistaan riitt√§v√§sti, mutta salaattiin ei silti hiivi sillin makua mukaan, kun matka on lopulta suhteellisen lyhyt.

Kauimmas keskustasta kurottaa nimibiisi Bagdad, jonka huudossa on tuskaa ja vimmaa. Ja taitaa siellä olla ihan oikea viulukin seassa, sekä puupuhaltimia, jotka yhdessä rosoisen kitara-basso-rummut -kolmion kanssa antavat tuhannen ja yhden yön kaupungille epätoivoisen ja ahdistuneen ilmapiirin. Puhaltimilla rikastettu paletti ulottuu myös nopeasti kaahaavalle postpunk-helmi Deliriumille, jonka yhtenä innoittajana saattaisi olla itsensä Killing Joke. Nostetaan etualalle vielä Saatana, joka kahdessa minuutissaan räjäyttää skalta haiskahtavan punk-rockinsa seinille. Stoner on tainnut jäädä pois kyydistä, mutta eihän sitä näin mahtavassa rallauksessa ehdi edes kaipaamaan.

Mika Roth


IAmber: True Will Directs the Path IAmber: True Will Directs the Path

Vuosikymmenen alussa perustettu IAmber on ehtinyt julkaista jo pari kiekkoa ennen tätä, mutta syystä tai toisesta orkesteri on vilahtanut aiemmin ohi allekirjoittaneen tutkaruudulla. Tuoreella EP:llä progerokkaajat lähettävät eetteriin neljä kappaletta, joiden yhteiskesto on noin 25 minuuttia.

Ensinnä kuultava Haje on miltei intromainen johdatus, jonka jälkeen Grinded kerää verkkaisesti voimaa ja massaa. Ja sitten, viiden minuutin rajapyykin ylityttyä tapahtuu viimein räjähdys. On täysin kuulijasta kiinni, miellyttävätkö eri palasten keskinäiset suhteet, mutta omaan makuuni hieman lyhyempikin alustus olisi jo riittänyt. Niin tai näin, itse pihviin päästyään uneliaasta ruohikkoprogeilusta kasvaa terhakkaa ja opethmaista mäiskettä, jossa vokaalitkin raaistuvat ja iskut uppoavat sarjana maaliinsa.

Ja kun sinne isomman alasimen √§√§reen on viimein p√§√§sty, niin Planetary Blues runttaa stonerilta kalskahtavaa metallia rockin kylkeen ja kaikki tarvittava kerrotaan vajaassa nelj√§ss√§ minuutissa. Raskaampi r√§tke maistuu vain paremmalle ja paremmalle, etenkin kun ryhm√§n yhteensoitto on monoliittisen jykev√§√§ ja rumpali p√§√§see piiskaamaan peltej√§√§n oikein kunnolla. P√§√§lle yhdeks√§nminuuttinen The Drudge puolestaan k√§ynnistyy samoista yl√§pilvist√§ kuin 70-luvun eteerisemm√§t hetket, eik√§ siin√§ mit√§√§n ‚Äď raskaus saa raikkaudesta kontrastia ja kun biisist√§ l√∂ytyy kumpaakin osa-aluetta, voi EP:n p√§√§t√∂st√§ pit√§√§ onnistuneena.

Mika Roth


Kardinaalit: Radius Kardinaalit: Radius

Kardinaalit pisti pasmat sekaisin viime kesänä, kun Primus Culpa hämmensi loikkimalla lapsekkaan metelöinnin, ’vakavamman’ musiikin sekä puhtaan poikkitaiteellisen ääniterrorin välillä. Eivätkä asiat juuri selkeydy Radiusin kahdeksan raidan avulla. Eikä niiden tarvitsekaan, sillä juuri tätä kaipasinkin kolean kevään värittäjäksi.

Eli homman nimi on äänisampleilla leikittelevä outorock, jossa osapuilleen kaikki mahdollinen on mahdollista, ja mahdottomuudet ovat niitä todennäköisimpiä vaihtoehtoja. Miksi ei saa unta iskee elektronisen hakkunsa punk-rockin multiin, Joulun taikaa on demoninen julistus vääristyneestä peilistä ja Leposide-boogie leikkii väärinpäin soitetuilla raidoilla. Leijat ne tarttuvat aika usein puihin voisi puolestaan olla ihan tarttuvakin keinuilu casiopopin valmisäänilähteiden äärellä, jos leijat saisivat vain lentää pidempään ja lähemmäs niitä popin vehmaita ja runsasoksaisia puita.

Radius flirttailee helppojen ratkaisujen kanssa, mutta valitsee aina vaikeamman reitin takaisin l√§ht√∂ruutuun. Se sys√§√§ kuulijaansa surutta sel√§st√§ p√§in aina vain uusia sample-viidakoita, joiden rajoja on vaikea ymm√§rt√§√§ ja hahmottaa. T√§m√§ voisikin olla sangen tuottamatonta ja √§rsytt√§v√§√§, mutta ‚Äď ja t√§t√§ haluan korostaa ‚Äď tekij√§t antavat juuri sopivasti narua, jotta mielenkiinto ei lopahda. Ja kun kaiken koristelun kuorii ideoiden p√§√§lt√§ voi huomata, ett√§ biisien ytimist√§ l√∂ytyy kerrassaan napsakoita ideoita.

Miksi sitten näin sotkuinen, sekava ja monimutkainen toteutus? No, siitähän Kardinaalit-yhtyeessä on kyse. Ymmärtäkää ja ylistäkää siis, minä teen ainakin niin.

Mika Roth


Kebu: Kring Havet ‚Äď Meren ymp√§rill√§ Kebu: Kring Havet ‚Äď Meren ymp√§rill√§
Secret Entertainment

Kebu on sama asia kuin syntetisaattorivelho Sebastian Tier. Miehen syntym√§kaupunki, Kristiinankaupunki, tilasi s√§velt√§j√§lt√§ teoksen Suomen 100-vuotisjuhlavuoden kunniaksi ja 17 minuuttinen Kring Havet ‚Äď Meren ymp√§rill√§ esitettiin ensikertaa Suomen 100-vuotisp√§iv√§n√§ 6. joulukuuta 2017, Kristiinankaupungin Kristiinahallissa.

Uusklassinen teos esitetään pitkälti syntetisaattorien ja sähköflyygelin voimin, lyömäsoitinten antaessa vain väriä. Pääosin ruotsinkielisestä laulusta vastaavat puolestaan sopraano Lisbet Säll sekä satahenkinen kuoro, joiden avulla mahtipontinen kohotus kantaa loppuun saakka. Vasta viimeisenä kuultava En sällsam gåva rikkoo klassista pintaa, elektronisen tanssipulputuksen noustessa pintaan. Mutta niinhän se menee, satavuotinen maamme on tätä nykyä moderni ja sähköinen ilmentymä, jota sata vuotta sitten ei oltaisi voitu edes kuvitella.

Onko Kebu siis Pohjanmaan oma Mike Oldfield? No ei nyt sentään, mutta parhaimmillaan mies yltää jo lähelle Magic-Miken loistohetkiä. Ovatkohan Platinum ja Hergest Ridge toimineet jonkinlaisina innoittajina? Jos ovat, niin Kebu on ainakin tehnyt ensiluokkaista työtä jalostaessaan niitä eteenpäin.

Mika Roth


Red Eleven: Fueled By Fire Red Eleven: Fueled By Fire
Secret Entertainment

Red Eleven julkaisi pari vuotta sitten kolmannen pitkäsoittonsa. Collect Your Scars keräsi jälleen kehuja, mutta kunnon läpimurto antaa vain odottaa itseään. Nyt kasaan on lyöty EP-levy, jolla kuullaan kolme aiemmin sinkkuina ilmestynyttä vetoa, sekä kaksi aiemmin kuulematonta numeroa. Tarina ei kerro, enteileekö pikkukiekko uutta albumia, mutta ainakin EP on mitä vahvin taidonnäyte.

Red Eleven on aina tuntenut lukkarinrakkautta pohjoisamerikkalaisen alternative metallin suuntaan. Voisipa soundien kautta löytää jopa yhtymäkohtia jälki-grungen aaltoihin, mutta viittauksista huolimatta bändin ilme ja ote on selkeästi tätä päivää. You’ve Been Warned ja Back in Time ovat kevyempää ja radioystävällisempää rutistelua, jolle on aina tilausta, mutta omaan korvaani vasta Redneck’s Promised Land kosahtaa juurikin sopivasti. Pieni eteläisen räme-rockin vire ja astetta häijympi virnistys kun tekevät jo kummia. Kokonaiskuvaa piristävä lisä on myös viimeiseksi jätetty Last Call, joka akustisine kitaroineen, saksofoneineen ja kevyempine runkoineen on herkullinen lisä lautaselle.

Mika Roth


Status Abnormis: Huntress EP Status Abnormis: Huntress EP

Status Abnormis on ehtinyt miltei kymmenvuotisen uransa aikana julkaista jo pari pitkäsoittoakin ennen tätä, mutta neljän raidan mittainen Huntress EP on silti ensimmäinen kosketukseni ryhmän musiikkiin. Nelikon metallinen ryske on melkoista mega-rakenteiden juhlaa, jossa äärimetallin rajat ja synkempien juonteiden mustat painajaismaat ovat kovin lähellä toisiaan.

EP:n neljä kappaletta muodostavat yli 32 minuuttisen äänikolossin, jolle on vaikea löytää sopivaa vertailukohtaa aiemmin luodusta musiikista. Death on selvimmin määräävä tekijä kaavassa, mutta raskaassa rouhinnassa on tunnettavissa myös mm. blackin upeaa mustuutta ja stonerin lihankäryistä usvaisuutta. Eeppiset äänivallit, äärimmilleen kiristetty ja tulimyrskymäinen soitto ovat palasia, joita harvat vokaalit ja samplet vain rikastavat entisestään. Mutta mikä on se lopullinen kuva, näkyykö avaruuden tähtisumujen takana jokin suurempi kokonaisuus?

Huntress on valtaisa levy, kenties jopa liian valtaisa kerralla haukattavaksi. Yksistään päälle kymmenminuuttinen nimibiisi kävisi jo kerta-annoksesta äärihoitoa, tai sitten sekaan pitäisi saada edes joitain hengähdyskohtia, jotta taival ei kävisi jo liian tuimaksi.

Mika Roth


The Hayleys: Raato The Hayleys: Raato
Gorba Records

The Hayleys julistaa uuden kiekkonsa olevan albumin, mutta kun kokonaismittaa teokselle ei kerry edes 19 minuuttia, niin levy käsitellään nyt pienjulkaisujen joukossa.

Raato on yhdeks√§n raidan paketti, jolla metallisen rockin runkoon on nidottu eritt√§in rujolla tavalla punkin palasia. Eik√§ saumoja ole suotta l√§hdetty siistim√§√§n, vaan pikemminkin roisia ulkon√§k√∂ on se ihanne tilanne. √Ą√§rimmilleen paahto √§ityy, kun I Like Brazil pommittaa vajaassa minuutissa punkin ja noisen v√§lisen rajan ep√§selv√§ksi monttupelloksi. Toisessa p√§√§ss√§ spektri√§ M√§ aion vet√§√§ viivat rokkaa ja rollaa kuin h√§m√§l√§istynyt Turbonegro, jota vahvistetaan germaanisella industrial-osastolla. Toisto on tunnettu tehokeino, mutta vain Raato ylitt√§√§ kolmen minuutin haamurajan, eli eteneminen on kautta linjan jouhevaa.

Vauhti on siis kohdillaan, mutta toisinaan se kääntyy jo ryhmää itseään vastaan. Tai tuskin on silkkaa sattumaa, että kiekon kolme (omasta mielestäni) parasta biisiä ovat ne kolme pisintä numeroa. Esimerkiksi em. Mä aion vetää viivat -siivu kun tuntuu hukkaavan puolet potentiaalistaan mahdottomaan kiireeseen. Tai ehkä olen vain tulossa vanhaksi, kuka tietää?

Mika Roth


Trashcan Dance Trashcan Dance / Lords of Chernobyl: Split

Trashcan Dance julkaisi äskettäin kerrassaan mainion Sleaze Pop EP:n. Nyt tuolta kiekolta on lohkaistu tämän splittiseiskan toiselle puolelle Animal Pyjama -postpunkkailu, jonka voimin kelpaa pistää jalalla koreasti.

Astetta ja ehkä jopa kahta tuhdimpi veto on kuitenkin lainabiisi I Walked With a Zombie, joka on kuulunut jo vuosia bändin liverepertuaariin. TD-filtterin läpi vedetty biisi onkin todellinen energiapamaus, ja muistetaan tässä yhteydessä että onhan Sleaze Popin kansikuvakin jo peräisin Night of the Living Dead -klassikkoleffasta. Ja vaikka Roky Ericksonin alkuperäinen näkemys oli kenties countryhtavampi, hitaampi ja melankolisempi, ei Trashcan Dancen versio ole mikään haudanryöstö (heh, heh).

Lords of Chernobyl Splittiseiskan toiselta puolelta löytyy outo ryhmä nimeltään Lords of Chernobyl. Keitä nämä loistavat herrat oikein ovat, sitä en tiedä, mutta ryhmän deathpunkahtava punk rock puree ja lujaa. House of Cards runttaa riffiään silmäkulmaan isolla lentopallomailalla, vokalistin ulosannin ollessa samaan aikaan räkäinen, haastava ja vahva, ilman mitään John Rotten -rääkymisiä. Onneksi.

Lainaan nojataan myös tällä seiskan poskella, sillä Tallahassee Lassienhan on ikuistanut jo muutamakin eri joukkio. Alkujaan vuonna 1960 runnotusta rock-helmestä tunnetuin versio näillä seuduin on varmaankin Hurriganesin vuoden 1974 luenta, mutta kääntyy siivu näemmä deathpunkiksikin.

Splittiseiskat ovat upea ja ehdottomasti kannatettava julkaisumuoto, sill√§ t√§ss√§kin tapauksessa kaksi toisiaan hieman muistuttavaa, mutta toisistaan selv√§sti eroavaa orkesteria rakentavat yhdess√§ kunnon pl√§j√§yksen. Tehk√§√§ siis v√§h√§varaiset rokkarit onnellisiksi, ja tarttukaan n√§ihin helmiin ‚Äď mieluiten viel√§ suoraan sielt√§ keikalta ostettuina. N√§in uhanalainen laji voi jatkaa eloaan, ja maailma pysyy hiukan parempana paikkana el√§√§.

Mika Roth




Lukukertoja: 1485
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs