Pienet

Pienet - Marraskuu 2019

15.11.2019


Casey Bloom: EP Casey Bloom: EP

Helsinkiläinen Casey Bloom osui alkusyksystä maalitaulun keskustaan Finding You -sinkullaan, joka on siitä lähtien pysynyt sitkeästi allekirjoittaneen soittolistalla. Nelimiehisen ryhmän melodinen hard rock kun osasi ottaa oleellisen 80-luvun kimalteisista päivistä ja yhdistää ne 10-luvun lopun moderniin soundimaailmaan, eikä tempussa edes tahraantuneet haalarit.

Nyt tuliannoksen koko on nelj√§n biisin mittainen ja em. sinkku on itseoikeutettu taipaleen avaaja. √Ąss√§n vanavedess√§ kuultava All Nights Reserved l√§htee liikkeelle rohkeasti laulukuoroon uskoen, josta siirryt√§√§n nopeasti pehme√§mm√§n katurockin puolelle. Kelpo yritys, vaikkei avauksen tasolle nousekaan. Cry on EP:n puhdasoppinen mahtiballadi, joka avaa kuulijoiden eteen jousisovitukset, pianon sek√§ n√§it√§ tukevat pakahduttavan kauniit √§√§nitaustakankaat. Tied√§n ett√§ t√§m√§ vaikuttaa luettuna pahalta, mutta b√§ndi v√§ist√§√§ ylisokerisuuden sudenkuopat ‚Äď juuri ja juuri. Rauhallisena pidet√§√§n my√∂s Streets, dramatiikan asteen noustessa tosin huomattavasti. Numero osoittaakin kuinka j√§nnite voidaan pit√§√§ ankarana, vaikka n√§enn√§isesti kappale rauhallinen olisikin.

EP tarjoaa neljä erilaista näkymää Casey Bloomin maailmaan ja tämä rikas ja lavea perusta kantaakin siihen malliin, että sille sopii rakentaa jatkoa.

Mika Roth


Existence Depraved: Hectivity Existence Depraved: Hectivity

Existence Depravedin takaa löytyy kaksi tamperelaista muusikkoa, jotka ovat aiemmin takoneet metallia deathimmalla otteella. Terapiabändinä käynnistynyt projekti luo puolestaan melodisempaa ja perinteisemmäksi miellettyä raskasta metallia, jonka tunkeminen minkään yhden tietyn genreviitan alle on mahdotonta.

Viiden biisin mittainen Hectivity saakin pohtimaan miltä esimerkiksi Judas Priest kuulostaisi, jos se sattuisi syntymään vasta nyt jossain autotallissa. Yhtyeen soundissa näet rockin rullaava rempseys, metallin jykevä raskaus ja näiden yleissuuntausten melodisempi puoli hakevat jatkuvasti keskinäistä tasapainoaan. Vokaalit vedetään rohkeasti puhtaina ja kipaleisiin on kudottu jopa perinteiset kitarasoolot, jotka naulaavat niitä entistä selvemmin menneiden vuosikymmenten perintöön.

Mikä nostaa Hectivityn osakkeita kummasti on kuitenkin se, että jotenkin EP kuulostaa myös tältä päivältä ja yksikään kappale ei herätä mitään suoria mielleyhtymiä jo tehtyihin asioihin. Mielenkiintoinen avaus nuorelta yhtyeeltä/projektilta.

Mika Roth


Forth: Vixen Forth: Vixen

Olen kokemuksen kautta huomannut toistuvasti, että musiikkia kuunnellessa ja arvioidessa kannattaa miltei aina luottaa ensimmäisiin reaktioihin, tuntemuksiin ja ajatuksiin. Toki mieli saattaa joskus muuttua tavalla tai toisella, mutta esimerkiksi Forthin tuoreen sinkun A-puoli soi ajatuksissani välittömästi kuin 80-luvun Scorpions, joka olisi siirretty onnistuneesti Los Angelesin kimallepiireihin. Ja toki se amerikkalainen Vixenkin käväisi mielessä, kun biisiä tuli luukutettua volume yhdellätoista.

Suomalaiskanadalainen Forth sai americana- ja grungerock-kaavansa toimimaan alkuvuodesta ilmestyneellä Captivity-pitkäsoitolla. Siinä missä em. kiekon CCR ja Elvis -hetket saivat toisinaan hämmästelemään bändin vaikutteita, ovat nämä kaksi kipaletta jälleen askel uuteen suuntaan. Todella mielenkiintoiseksi touhun tekee kuitenkin se, että Vixen on kuuleman mukaan bändin perustajien ensimmäinen yhteinen biisi ja toisena raitana kajahtava Just Drive käy ässän kyljessä kelpo komppaajana. Onko kyseessä paluu menneisyyteen, vai ainoastaan vilkaisu olan yli? Niin tai näin, mielestäni ryhmällä on käsissään ensimmäinen todellinen hitinpoikanen. Ei pahasti pöytälaatikkokamalle.

Mika Roth


grönroospunkt: Kapitalismin synty grönroospunkt: Kapitalismin synty
Riippumaton Levy-yhtiö

Hieman poikkeavan kirjoitusasun omaava grönroospunkt on poikkeuksellinen myös musiikkinsa ja muotonsa osalta. Yhtyeen sieluna ja primus motorina häärii jo neljä vuosikymmentä sitten suomalaisen punkin aralla toiminut Kimmo Saaristo, jonka rinnalla on nyt kolme alle kolmekymppistä soittajaa. Musiikin muodoksi on syntynyt omanlaisensa sekoitus suomenkielistä rockia, jossa on mukana hiukan progen mutkikkuutta, punkin asennetta sekä virkistävä tuulahdus uuden aallon ennakkoluulottomuutta. Bändi nojaakin hieman kaikkiin näihin genreihin, mutta ei roiku mistään niistä täydellä painollaan.

Kantaa kipakasti ottava Leijonan merkki lähtee liikkeelle verkkaisesti mutta väkevänä, hieman kuin nuorempi Sielun Veljet aikoinaan. Hyvää huomenta maa (Isänmaan etu) sukeltaa syvemmälle suomalaisen psyykeen syövereihin, oikeiden ratkaisujen, väylien ja tapojen ironisessa kultahippusateessa. Kapitalismin synty nousee puolestaan uuden aallon rockin harjalle, kuin nuori Kauko Röyhkä konsanaan ja hämmentää näin sammiota vain entistä voimakkaammin.

grönroospunktin biisit ovat siitä jänniä, että samaan aikaan ne svengaavat ja kolhivat kulmiaan. Soittotaidossa löytyy, mutta kaikenlainen alleviivaava briljeeraus loistaa poissaolollaan, koska se ei kuulu tähän pakettiin. Kutkuttavalla tavalla vangitsevaa.

Mika Roth


Harri Andersson: Blues May Never Come Harri Andersson: Blues May Never Come

Miehen ikään ehtinyt Harri Andersson on soittanut kitaraa aina 11-vuotiaasta saakka ja alun The Beatles-vaikutteinen pop vaihtui myöhemmin rockin eri juonteisiin. Omia biisejä lähti syntymään jo 15-vuotiaana, minkä jälkeen musiikki on ollut enemmän ja vähemmän mukana elon kurveissa. Nyt Anderssonin elämässä on menossa jälleen ’enemmän’-vaihe, sillä kokonaista pitkäsoittoa lupaillaan ensi vuodeksi.

Tulevaa pohjustaa nyt kaksi biisiä, joista ensinnä kuultava Blues May Never Come on vähemmän blues kuin mitä nimestä voisi arvella. Puolinopea, rennosti rullaava ja raskaasti koskettimien tukeen luottava hard rock ralli jättää Anderssonin kitaran suhteellisen vähälle huomiolle, mutta biisissä on kiistatta imua. You Are the One -siivulla rosoisuus löytää kitarasoundin ja itsensä Ben Granfeltin soittama kitarasoolo on makoisa kirsikka kakun päällä, vaikka sovitukseen jäinkin kaipaamaan hieman ryhdikkäämpää otetta. Palautetta on annettava myös Anderssonin puolikankeasta englanninkielestä, joka ei tee oikeutta materiaalille. Tulevaa odotellessa.

Mika Roth


J.Tala: Y-EP J.Tala: Y-EP

J.Tala nimen takaa löytyy useammassakin ahjossa rautojaan takonut Jussi Hietala, joka tämän nimen alla julkaisi jo kolme Dustin’ Archives -pitkäsoittoa vuosina 2017-2018. Tarina ei kerro mitä EP:n etukirjain Y varsinaisesti ottaen merkitsee, mutta kuullun indierocksfäärittelyn perusteella veikkaisin sen tulevan eilistä kuvaavasta yesterday-sanasta. Fab fourin veroista slovaria näistä neljästä raidasta ei löydy, mutta melkoinen määrä ideoita, ärsykkeitä ja potentiaalisia kehityssuuntia nyt kuitenkin.

EP:n avaava The Ditch on kuin sukellus Lou Reedin aivoihin Radioheadin kyydiss√§, saksofonin sotkiessa kuviot lopulta t√§ydellisiksi. Hieman v√§lisoittomainen Non-believers hy√∂tyy ja k√§rsii akustisesta kitarasta, jonka kaveriksi olisi kaivattu nykyist√§ enemm√§n elektroh√§ly√§ ja kunnon uskoa kertos√§keeseen. Triplicane on kuin pala Intiaan p√§√§tynytt√§ Bristolia, jonka √∂isill√§ kaduilla J.Tala t√∂rm√§√§ mit√§ erilaisimpiin haamuihin. Kuulaat soundit ja jykev√§ rytmipohja synineen p√§ivineen tekee kokonaisuudesta kasariupean. T√§ss√§ kovassa seurassa Fields of Happiness j√§√§ toistuvasti sein√§ruusuksi, eik√§ asiaa muuta edes biisij√§rjestyksen muokkailu ‚Äď nelj√§tt√§ osumaa ei vain tipahda t√§ll√§ er√§√§ mutta onhan t√§m√§ melkoinen myrskyvaroitus.

Mika Roth


Local Al: EP3 Local Al: EP3
Soliti

Local Al sulkee EP-trilogiansa kolmannella lenkillä, joka saa leuan loksahtamaan vain entistä enemmän auki. Siinä missä Aleksi Pahkala on aiemmin keskittynyt rockin ja punkin sähkökitaravetoiseen maailmaan, jatkaa EP3 miehen matkaa kohti öisiä ja elektronisia äänimaisemia.

Avauksena soiva Arlesin talvi ja EP:tä mainostavaksi sinkuksi valjastettu Peilistä tuijottaa vanha mies ovat kiistatta uuden biisinelikon helpoimmin lähestyttävät numerot, rakentuuhan kumpikin kipale kuitenkin selkeän pop-koukun varaan. Local Al luottaa yhä vokooderin värisevään ääneen, mutta tuohonkin alkaa jo tottua. Instrumentaaliraita Läpi pimeän on sen sijaan harppaus jonnekin varjojen varjoihin, jossa uuden aallon ranskalaisten elokuvien fatalistinen lohduttomuus heijastuu suomalaisesta talvimasennuksesta.

Ankkuriraita Mikä on vointi tänään? on puolestaan mitä mielenkiintoisin sulkija niin EP:lle, kuin koko EP-trilogiallekin, sillä pulputtava ja hälyinen raita avaa aivan uudenlaiset kokeellisuuden horisontit Local Alille. Samplet, kuulaat soundit ja naksuttava rytmi edellä onkin hyvä lähestyä 20-luvun auringonnousua, katsoo peilistä takaisin sitten kuka tahansa.

Mika Roth


MetalliLiete: Kastamattomia Hautuumaalta MetalliLiete: Kastamattomia Hautuumaalta
Independent

Helsinkil√§inen MetalliLiete takoo suomenkielist√§ √§√§rimetallia isoilla lekoilla vasten mit√§ raskaimpia alasimia. B√§ndin viime vuonna ilmestynyt √Ą√§ni√§ s√§ili√∂st√§ EP oli melkoinen p√§√§navaus ja meno jatkuu, jos mahdollista, entist√§kin raskaampana ja makaaberimpana.

Uusi EP on seitsemän raidan ja reilun 18 minuutin mittainen matka painajaisten, kauhujen ja groteskin äänitaiteen labyrintteihin. Sanotaan että äänet luovat kuvia ja näissä nimenomaisissa kuvissa Hieronymus Boschin houruiset helvetinnäyt lienevät niitä osuvampia, ympäristöt ovat vain vaihtuneet nykymaailmaan. Ryhmän rujo metalli tuuppii, ruhjoo ja lopulta murskaa, mutta jostain syystä äänivallien alle on samaan aikaan niin kovin miellyttävää puristua.

Kuvotuksen hyökyaalto hukuttaa kuulijansa vääjäämättömästi ja ainoana raitana yli kolmen minuutin rajan yltävä Sikakoirien siittäjä kulkee yhtä jouhevasti kuin avaukseksi sijoitettu, raivotautinen Yksityisellä verstaalla. Ei mitään helppoa kuunneltavaa, mutta miksi toisaalta pitäisikään olla.

Mika Roth


Mummin Kullat: Pakko mennä bailaa Mummin Kullat: Pakko mennä bailaa
Luova Records

Mummin Kullat iski reilu kaksi vuotta sitten kutomapuikkonsa keskelle olennaisuuden lankakerää, kun Kulta-albumi ilmestyi. Kiekko antoi nautittavaksi tusinan verran raitoja ja kokeiluhenkisen folkin äärilaidatkaan eivät tahtoneet riittää, kun basso, sello ja klarinetti tekivät popille temput.

Nyt yhtye palaa takaisin seitsemän raidan mittaisen minialbumin voimin, jonka 25 minuutissa niin soundit kuin lyriikatkin ovat saaneet kummasti lisää painoa, voimaa ja varjoja. Vuoden 2019 Mummin Kullat onkin synkempi ja pahaenteisempi ryhmä, jonka Pakko mennä bailaan -sinkku sai suorastaan säikähtämään synkkääkin synkempää huumoriaan. Eikä elo ole kieltämättä helppoa, kun Jessica on kaverina ja Vaihto-oppilasvuosikin menee enemmän ja vähemmän reisille. Kappaleiden luontiin on käytetty leveämpää soitin- ja soundipalettia, eikä elektroninenkaan ole enää näissä kinkereissä kiellettyä, kun oikeat kulmat ovat hakusessa. On täysin kuulijasta kiinni kuinka muutokset kokee, mutta ainakin Mummin Kullat harppovat eteenpäin, eikä bailaamisen pakkokaan saa touhua kangistumaan.

Mika Roth


Oceanhoarse: Voluntary Bends Oceanhoarse: Voluntary Bends

Lupaavaa pöhinää aikaan saanut Oceanhoarse kuuluu eittämättä suomalaisen metallimaailman kovimpiin tulokkaisiin. Bändin tekninen, nopea ja tarttuva mätke ei olisikaan voinut toimia juuri paremmin aiemmin tänä vuonna ilmestyneillä sinkuilla, ja nyt on tullut aika niputtaa biisejä suurempaan pakettiin.

Death Row Center ja Feed the Sirens ovatkin jo tuttuja siivuja, mutta miten on muiden iskujen laita? Ahdistuksensa väkipyörissä lähes musertuva Duality kuulostaa terhakkaalla tavalla Scott Ianille velkaa olevalta vedolta ja avaukseksi sijoitettu Stitches iskee päälle kuin ärtynyt vahtikoiralauma. Energiatasot viistävätkin kattoa, mutta yhtye ei sorru säntäilyyn tai yliyrittämiseen, vaan osaa pitää suitset tiukkoina ja suuntansa selkeänä. Kiekon lyhin numero on sen sulkeva Maze of Death, jonka ärhäkkä tempominen kellottavaa vain kaksi ja puoli minuuttia. Lipsutaanko nyt jo reunan yli? Taidetaan olla jo lähellä, mutta ainakaan ryhmää ei pääse syyttämään yrittämisen ja rohkeuden puutteesta.

Mika Roth


Renegators: Two Renegators: Two

Vuonna 2016 perustettu jyväskyläläinen Renegators kutsuu musiikkiaan psykedeeliseksi vaihtoehtokantriksi. Termi on tietysti osin sanahelinää, vaikka psykedeelisyyden ja indie-hengen voikin toki aistia näistä kahdesta sinkun raidasta. Mikäli kantri mielletään lähinnä melankolisia mielikuvia maalailevaksi touhuksi, on sekin kaiketi sanana perusteltu, vaikka itse nojaisin enemmänkin emon, shoegazen, postpunkin ja art-rockin vähintäänkin yhtä epäselviin pylväisiin.

Mutta jätetään termit sikseen ja annetaan musiikin puhua. Mahdollisesti hieman ironisesti nimetty Adventure Song liukuu vähäisin elein ja pienin siirtymin indierockin räimeestä vapaalla keskikaistalla, ollen silti samaan aikaan mahdollisimman kaukana ns. valtavirrasta. Biisi ei koskaan varsinaisesti ottaen lähde käyntiin, mutta se taitaa olla koko touhun ideakin. Gorillas/Guerillas saa puolestaan pohtimaan utuisuuden syvintä olemusta. Hieman sisarustaan lähemmäs neljää minuuttia yltävä raita tunnelmoi ja rämisee vuoroin, mutta tekee kummankin näistä säästöliekillä. Eikä pieni kitsaus ole lainkaan pahasta, koska tällä erää se vain voimistaa ja lisää jännitettä.

Mika Roth


RiESA: Paholaisen musiikkia RiESA: Paholaisen musiikkia

Pohjanmaan synkkyyksien syövereistä omien sanojensa mukaan tuleva RiESA myllertää punkin ja metallin rajamailla. Onko tämä sitten punkahtavaa metallia vai metallista punkkia? Vastaus vaihtelee biiseittäin, minkä jo kesällä ilmestyneet Pahasta ja Hullut hurtat -sinkutkin osoittivat.

Em. kipaleiden lis√§ksi EP-levylt√§ l√∂ytyy kolme muuta biisi√§ sek√§ osuvasti nimetty intro, Miksei intro soi?, jotka yhdess√§ rakentavat huomattavasti yhten√§isemm√§n ja persoonallisemman kuvan kuin viimevuotinen √Ąmp√§reit√§ ja sirkushuveja -debyyttialbumi. RiESAn kappaleissa kauhukuvasto ja nykymaailman mielipuolinen arki sekoittuvat toisiinsa, rajojen h√§m√§rtyess√§ matkan varrella. Trio-muotoinen yhtye saa pidetty√§ tyylipaletin lis√§ksi my√∂s soittonsa ihailtavasti nipussa, mist√§ kiitos kuuluu napakoille sovituksille. Ryhm√§n tyyli kest√§√§ jopa lyhyen loikan bluesin puolelle, kun Hae manalta blues talsii ensimm√§iset parikymment√§ sekuntia r√§meen laitaa, ennen kuin siirtyy metallisemman m√§tkeen pariin.

Uutta pitkäsoittoa ei vielä saatu, mutta ehkä niin on parempikin, sillä EP-mitassa RiESA on tappavan tehokas.

Mika Roth


Saa kiljua: Päiväkännit EP Saa kiljua: Päiväkännit EP

Punkbändeillä on kyllä ne kaikista parhaimmat nimet, ei sille mitään voi. Ajatellaanpa esimerkiksi Saa kiljua -yhtyettä, jo silkka nimi saa hymyn karehtimaan suupielissä, eikä bändin perustarkoituskaan taida olla tunnelman mattoon iskeminen.

Poppipunkkia jo vuodesta 2019 soittanut oululainen orkesteri on ladannut EP-levylleen nelj√§ biisi√§, joista yksi ylitt√§√§ kolmen minuutin rajat ja yksi j√§√§ alle minuutin mittaiseksi pikataipaleeksi. Ensimm√§isen√§ huomio kiinnittyy Tiinan puolilakoniseen lauluun ja Jyrkin kuivahkoon kitarasoundiin, tuohon kun lis√§t√§√§n viel√§ bassotaiteilija Ilkan taustalaulut ja rytmiryhm√§n vakaan ty√∂n, niin siin√§h√§n ne palikat ovat paikoilleen ladottuina. Melodiset ja popahtavat s√§vellykset j√§√§v√§t mieleen ja jopa 46 sekunnin mittainen Eniten perseest√§ onnistuu jumittumaan yl√§kerran kaapistoon, joten perusasiat riitt√§v√§t t√§ll√§ er√§√§. Lyriikoissa sarkasmi ja ironia kukkivat ‚Äď tietysti ‚Äď ja Taistele k√§y anthemina meille kaikille, kun arki ly√∂ musiikkiin uskovaa toisellekin poskelle.

Mika Roth


V. Härkönen: Pummilla avaruuteen / Elokuun vaimo V. Härkönen: Pummilla avaruuteen / Elokuun vaimo
Soit Se Silti

V. Härkönen julkaisi keväällä pari sinkkua, joilla kokenut laulaja/lauluntekijä etsi vielä ominta soolosoundiaan jostain folkin, popin ja synamaalailujen vaiheilta. Uusin sinkku tuplaa biisimäärän, kun kappaleita on oikein kaksi.

V. H√§rk√∂nen on aiemmissa yhtyeiss√§√§n keskittynyt popin ja rockin puoleen. Tuota mennytt√§ heijastelee ainakin reippaasti eteenp√§in jolkotteleva Pummilla avaruuteen, jonka soundikudoksessa soivat erilaiset kielisoittimet helkkyen, s√§risten ja maalaillen. Monta astetta rauhallisemmissa heinikoissa k√§yskentelev√§ Elokuun vaimo on taas selv√§ silta kev√§isen Ilman karttaa -sinkun suuntaan, tunnelmallisen s√§yse√§n numeron py√∂r√§hdelless√§ omassa melankoliassaan. Kyll√§h√§n se paljon kertoo, kun biisin ensisanat ovat: ‚ÄĚEi t√§st√§ tule mit√§√§n kest√§v√§√§ kuitenkaan, luovuta vaan l√§ht√∂kuopissa‚ÄĚ. Voisin jopa lausua √§√§neen G√∂st√§ Sundqvistin nimen, mik√§ ei toisaalta ole koskaan huono asia.

Mika Roth




Lukukertoja: 829
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs