Pienet

Pienet - Huhtikuu 2021

06.04.2021


Dada Samara: Tyhjäkäynnillä Dada Samara: Tyhjäkäynnillä

Dada Samara on seitsenhenkinen turkulainen yhtye, jonka ensimmäinen julkaisu on viiden raidan ja peräti päälle 27 minuutin mittainen annos progehtavaa poprockia. Tietenkin otsikko ei ole tässä yhteydessä mitenkään lupaava, mutta ehkäpä tyhjäkäynnistäkin on löydettävissä positiivinen kulma?

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy kuulaaseen äänimaisemaa, joka hallitsee jokaista raitaa. Naisvokalisti laulaa pienimuotoisuutta vaalien, eikä bändikään lähde revittelemään sähkökitaroineen kaikkineen sen kummemmin. Vaikka yhtye sai alkunsa vasta vuonna 2019 ja tässä on ollut koronaakin hidastamassa yhteenhitsautumista, niin ainakin studion puolella paketti on saatu jo kohdilleen. Niittyjuola sovittaakin popkoukkua mukavasti kainaloon ja Suden hetki pistää svengisaapasta lattiaan tyylillä.

Ter√§v√§n k√§rjen takana onkin sitten liev√§sti tasaisempaa eik√§ esimerkiksi Aikamatka oikein p√§√§se irti l√§ht√∂telineist√§√§n. Samaa ladamaista laiskuutta on aistittavissa my√∂s Juhannustaikoja-biisiss√§, joka ei suostu hy√∂dynt√§m√§√§n sovituksesta avautuvia maalipaikkoja. Kaunista kyll√§, hele√§√§ ja hentoistakin, mutta voisiko edes joskus puristaa lujemmin ‚Äď tai vaihtoehtoisesti ottaa oikein kunnolla iisimmin? Laidat pit√§isi saada kauemmas keskustasta, sanoisin.

Mika Roth


Gazeless: Memory Screen Gazeless: Memory Screen

Helsinkiläinen Gazeless julistautuu olevansa superkokoonpano, mikä tässä tapauksessa tarkoittaa jäsenistön historiaa mm. Dark Buddha Rising ja Lighthouse Project -yhtyeissä. Memory Screen EP on ryhmän esikoinen ja vokaalien rinnalla paukkuvat rummut, basso sekä pari kitaraa, eikä siinä muuta tarvitakaan.

Neljän biisin paketista ei löydy nimikipaletta yhtyeelle tai EP-levylle, mutta ankkuriraita Attention Reflection onnistuu jo kiitettävästi yhdistelemään 90-luvun angstista kitarasoundia hieman tuoreempiin tuuliin. Takavuosina Jake olisi saatettu yhdistää sittemmin hieman muodista tipahtaneeseen ’emo’-termiin ja Expiry antaa kunnon juurihoitoa matalataajuuksillaan, mutta pakan vahvin valtti on kärkeen sijoitettu Kowtow. Tosin erot iskujen välillä ovat harmillisen pieniä, eikä totaalista potin räjäyttäjää löydy joukosta.

Eihän surisevaa ja valittavaa angloamerikkalaista kitaramöyhennystä tarjoileva yhtye varsinaisesti mitään neitseellistä tannerta auraa, mutta tekijät osaavat asiansa ja tietävät suuntamerkkinsä. Ehkäpä vastaisuudessa spektrin laajennus kevyempään ja hivenen raskaampaan loisi kuitenkin vahvempaa tarttumapintaa?

Mika Roth


 Grind 3: Live@Herttoniemi Grind 3: [email protected]
Paahtimo Sounds

Grind 3 on basisti Ari-Pekka Kauppisen, rumpali Ilkka Oksasen ja kosketinsoittaja Antti Lähdesmäen muodostama trio. Yksikään herroista ei grindaillessaan laula, mutta eipä sanoille toisaalta ole tarvettakaan, koska kolmikon luoma moderni ja riemukas jazz osaa sanoa kaiken sanoittakin.

Trion soundi on saatekirjett√§ lainatakseni ‚ÄĚsyntynyt ahtaassa, ikkunattomassa treenikopissa‚ÄĚ. Kolmikko on viett√§nyt kyseisess√§ kopissa lukemattomia tunteja sulkeutuneena maailmalta, ja n√§in on syntynyt omaper√§inen soundi. Kappaleissa taasen on samaan aikaan ahtaalta ja ilmavalta vaikuttava fiilis, josta voi l√∂yt√§√§ aina vain uusia pieni√§ kulmauksia, tiloja ja soppia. EP:n kolmesta raidasta avaaja Afro ja sit√§ seuraava Rusinarasia ovat kiireisempi√§ lasketteluita, kun taas ankkuriraita Tolvana kulkee huomattavasti hitaammin, hiljaisemmin ja pohtivammin.

Nimi√§ en l√§hde kommentoimaan, mutta totean trion hallitsevan kolikkonsa kummankin puoliskon. Jokainen hetki on perusteltu, ja etenkin Afro osaa yhdist√§√§ kuhisevan kuplinnan seesteiseen pohdintaan. EP:t√§ kuunnellessa ei voi mitenk√§√§n pysy√§ murheellisena ‚Äď siihen [email protected] on aivan liian nostattava kokemus.

Mika Roth


I AT LAST: Magenta I AT LAST: Magenta
Inverse Records

Vuonna 2019 perustettu I AT LAST rysäytti metalcorellaan melkoisen lekan vajaa vuosi sitten, kun äitienpäivän tienoilla ilmestynyt Mother puristi ja kuritti. Lähes kuusiminuuttinen sinkkuveto oli jykevyydessään haastava sulateltava, mutta nyt olisi siivun lisukkeina myös neljä muuta raitaa.

Vasta parin vuoden ikäinen orkesteri johdattelee kuulijan pesäänsä sangen yllättävällä raidalla. Lilian on näet ennemminkin synaballadi, jolla ei ole juuri mitään tekemistä EP:n muiden kipaleiden kanssa. Nätti ja kauniisti kasvava biisi, ei siinä mitään, mutta keskitytään nyt siihen turpasaunaan. Motherin voima onkin jo tuttu, mutta sitä edeltävä Wake taistelee tiukasti valtiaan valtikasta, etenkin raskaiden myllytysvaiheidensa ansiosta. Melkoinen metallijätti on myös eeppisempää ulkorataa kiiruhtava From Within, jolle kertyy mittaa huimat seitsemän minuuttia.

Magenta sijoittuu sinisen ja punaisen välille, aivan kuten I AT LAST tuntuu sijoittuvan metalcoren, äärimetallin ja progehtavan deathin välimaastoon. Debyytti-EP:tä ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua tasaiseksi, mutta se on ehdottomasti lupauksia antava.

Mika Roth


Kampela: Pitkäjänteisyyden ääni Kampela: Pitkäjänteisyyden ääni

Tamperelainen Kampela on vuonna 2015 perustettu kitarapoprock-yhtye, jolta on aiemmin ilmestynyt ainakin kaksi EP-levyä. Kolmatta kierrosta saatiin odottaa jokunen vuosi, mutta mihinkäs sitä nykymaailmassa on toisaalta kiirus.

Entä miltä kuulostaa Pitkäjänteisyyden ääni? Ei, se ei ole missään nimessä pitkäveteistä, vaan ennemminkin lämpöisen rock’n’rollin, suomirockin ja amerikkalaisen poprockin kuuloista. Vain nimibiisi ylittää viiden minuutin rajan, ja tuolloinkin meno on kipakan rempseää kitarasooloilun karatessa sopivasti lapasesta. Valtionkonttorin naiset kierrättää vanhaa kunnon Peitsamoa, sekä paria muutakin rock’n’roll klishettä, mutta muodon puhtaus saa pistesaldon kääntymään plussalle. Samoista palikoista kasattu Syntynyt tällaiseksi saa myös pään nyökyttämään, rockin kapinallisuuden muistuttaessa itsestään.

En keksi mitään erityisen hienoa ja erinomaista Kampelan EP-levystä, mutta toisaalta: siinä on kaikki kitararockin tarvittavat elementit mukavasti tiiviissä pinossa. Esimerkiksi Tie on taidettu tehdä jo pariinkin otteeseen eri nimillä, mutta mitäpä noista kun lääkkeet toimivat.

Mika Roth


Kepa Lehtinen: Face Plant Kepa Lehtinen: Face Plant

Mitä tekemistä skeittaamisella ja thereminillä on keskenään? Ainakin skeittaamista harrastava Kepa Lehtinen, joka pohjusti uutta EP-levyään jo viime vuoden puolella hienolla The Fall -sinkulla. Face Plant ei millään tavoin lässähdä betoniin naamalleen, vaan saa sen kuvitteellisen laudankin lentämään.

EP-levylle on päätynyt kuusi raitaa, joista kaikki kestävät kahdesta kolmeen minuuttia. Tunnelmalliset instrumentaalikappaleet ovatkin eräänlaisia tuokiokuvia, hiljaisia ja lumoavia hetkiä, joissa theremin sulautuu soittimena entistä syvemmälle pianon ja kontrabasson väliin. Yhdessä nämä soittimet muodostavat kudoksen, jossa tunteet vellovat toisinaan hyvinkin vahvoina. Lockdown äityy suorastaan väkeväksi ja Kontulan uusi muoto kirkastaa pianollaan synkimmänkin taivaan.

Kepa Lehtinen on hionut thereminin, pianon ja kontrabasson yhteistyön nyt jo niin pitkälle, että yhdessä nämä soittimet muodostavat tyystin omanlaisensa soundin. Sävellysten vahva elokuvamaisuus ja niiden puhuttelevat äänimaisemat ovatkin parasta lääkettä sielulle näinä pitkittyneinä karanteenihuoliaikoina.

Mika Roth


O. Fagerlund Project: Function O. Fagerlund Project: Function

O. Fagerlund Project on musiikintekijä Ove Fagerlundin johtama yhtye, joka esittää jazzahtavaa ja monilla eri mausteilla rikastettua poprockia. Vai onko tämä poprockia vahvoilla jazz-vaikutteilla? Niin tai näin, genrerajat menettävät merkityksensä Fagerlundin siirtyessä kohteesta toiseen. Entä miten kansikuvan texwillermäinen hahmo tai sen kissanaismainen ilmestys liittyvät mihinkään? Ei aavistustakaan, mutta nautitaan nyt vain matkasta.

EP:n kolmesta raidasta keskimmäinen on Function & Form, joka osaa aina yllättää progehtavine osineen ja 70-luvun taiderockin muistumineen. Mittaakin zeppelinmäiselle tripille kertyy päälle 8 ja puoli minuuttia. Tuon kummallisen keskipisteen etupuolella Lady of the Snow jazzailee ja groovailee viehkeästi, Fagerlundin ja Alisa Heinilän laulaessa hienosti toisilleen. Ankkuriraidaksi on kiinnitetty puolestaan herkän hiljainen instrumentaalikappale Zeitgeber, jonka karun paljaissa muodoissa on koskettavaa puhtautta.

Saatesanojen mukaan EP täydentää aiemmin julkaistua Upland-albumia, mikä selittänee tavallaan tyylillisen kirjon. Halusin kuitenkin kuunnella uuden materiaalin irrallaan vanhasta, sillä jokainen näistä kolmesta luvusta ansaitsee oman valokeilansa. Mielenkiintoista, erilaista ja livetilanteessa (jahka niitäkin saadaan taas nautittavaksi) taatusti kokemisen arvoista.

Mika Roth


Obscure Fate: Raven’s Call Obscure Fate: Raven’s Call
Inverse Records

Obscure Fate on paltamolainen metallibändi, joka sai alkunsa jo vuonna 2008 kitaristi Kaleva Kovalaisen sooloprojektina. Aiempaa julkaisuhistoriaa ryhmältä ei löydy, mutta se tarpoo ylpeydellä perinteisen, mutta samaan aikaan sopivasti modernin metallin tuimissa korvissa.

Neljän biisin mittainen EP tuntuu liikkuvan suhteellisen synkissä tunnelmissa, ankkuriraita Raven’s Callin ennustellessa peräti viimeisen esiripun laskeutumista. Ryhmän metalli ei kuitenkaan hidastu tummista sävyistä, vaan ennemminkin kerää niistä voimaa ja virtaa. EP:n sinkkulohkaisuksi valittu Black Moon prässää ja likistää oikeista kohdista, mutta silti nostan rohkeasti eteen myös murisevamman Lucid Dreamin. Samoin kompaktimpaa muotoa edustava Ancient Evil pystyy kiteyttämään tahollaan olennaisen kolmeen ja puoleen minuuttiin, mistä hatunnostoa sovitusosastolle.

Raven’s Call luo raskaan mutta hieman epätarkan kuvan bändin metallitaivaasta. Perinteisyys on ilmeistä, samoin deathin ym. rankempien suuntausten suosiminen, mutta mitään kovin omaperäistä avaus ei vielä tarjoa. Kelpo perusrutistelua.

Mika Roth


Planeetta 9: Pirun piiska Planeetta 9: Pirun piiska

Planeetta 9 yhdisteli jo alkuvuodesta sangen onnistuneesti Baddingia Black Sabbathiin, kun sinkkubiisi Pirun piiska julmisteli tummalla groovellaan. Nyt loistava sinkku on saanut kylkeensä kolme muuta raitaa, kun samanniminen EP on saapunut hilaamaan myrskypilviä taivaittemme peitoksi.

Kokonaisuudessa Sabbath selättää Someron pojan, mutta yhtälö ei ole niin yksinkertainen sitten kuitenkaan. Vakuumilapset messuaa vähintäänkin puolittain Kingston Wallin perinnöstä vaurastuneena, eikä kotimaisen progehtavan outorockin muutkaan jätit liene tekijöille tuntemattomia. Olen silti vakuuttuneempi, kun kuviot pidetään piirun verran suorempina ja popahtavampien koukkujen edestä ei lyödä ovea säppiin. Todistusaineistona toimikoon vaikka Sama hauta -biisin kertosäe, plus taustalla väijyvät kiipparit, joilla osataan tehdä prikulleen oikea määrä maalailutyötä.

Mikä nostaa EP:n hyvästä keskikastista kärkikahinoihin on kuitenkin se kiekon ’vaikea biisi’, sellolla vahvistettu ja rauhallisena pysyvä Juoksuhiekkaa. Sinkkubiisinä veto olisi aivan hukassa, mutta EP:n kolmantena raitana se syventää ja vahvistaa kuvaa, jonka yhtye itsestään luo.

Mika Roth


Purkkapäivä: Tinderit sekaisin Purkkapäivä: Tinderit sekaisin
Killer Records Finland

Olen kuullut bubblegum popista ja tietysti punkista, mutta mitäs ihmettä sellainen purkkapunkki sitten on? Tuohon kysymykseen meille antaa oman vastauksensa tamperelainen Purkkapäivä. Kestääkö maku siis raskaankin jauhannan, vai onko kyse vain liian suureksi puhalletusta kuplasta?

Ensin posahtaa silmille Tinderit sekaisin, joka nimens√§ mukaisesti tarinoi somedeittailun monista probleemista. Ensimm√§isen√§ huomio kiinnittyy juustoisen k√§pp√§isiin soundeihin, jotka ovat kuitenkin lo-fi sellaisella hyv√§ll√§ tavalla, etenkin kun koskettimet jaksavat kynt√§√§ kasaria syv√§lt√§. Punkkia ‚Äď no joo, hauskaa poprockia ‚Äď enemminkin sit√§. Ei liian tahmeaa, eik√§ toisaalta tarpeettoman sokerista. B-puoliskoksi on sijoitettu The Lillingtonesilta lainattu Purkkapoika, joka nostaa punkkipitoisuuksia kummasti. Vilahteleva jenkkihymy on tietysti korni, mutta mink√§s teet kun rakkaus vie.

Purkkapäivä nostaa hymyn huulille, sitä en kiistä. Eihän tässä oikeasti mitään uutta ole, mutta saman vanhan purkan jauhaminen saattaa toisaalta olla joskus hauskinta puuhaa. Reipasta, hivenen punkahtavaa ja kyllähän nimibiisi tarttuu nopeasti kuin purkka tukkaan. br>
Mika Roth


Rosewood: Revival Movement Rosewood: Revival Movement

Espoolainen Rosewood perustettiin vuonna 2017, mutta trion jäsenistöltä löytyy jo huomattavasti historiaa musiikin parista. Niinpä ei ole mikään yllätys, että rock-yhtyeen musiikki on ehtinyt löytää muotonsa, jos nyt muutamassa vuodessa on tapahtunut myös tyylillinen linjan jalostuminen.

Alkujaan Rosewood takoi huomattavasti värikkäämpää ja punkahtavampaa materiaalia, minkä Dying Kiss of Goodbyes -albumikin osoitti, mutta Revival Movement EP:n kolmella raidalla punkkia on turha odottaa. Sen sijaan trio tarjoaa hiottuja soundimaisemia ja yllättävänkin positiivisia viboja, eli elo koronan alla ei ole synkistänyt ainakaan espoolaisia. Etenkin Guardian Angelia on vahvistettu härskeillä kasarikoukuilla, mutta ei isotukkaisen vuosikymmenen kosketus ole muillakaan raidoilla varsinaisesti tuntematonta.

Soundien ei pitäisi antaa häiritä, mutta budjetin rajallisuus kuuluu harmillisesti etenkin taustojen synarakenteluissa. Lisäksi vähäeleinen laulu jää tarpeettoman alas soundikakussa, jossa variointi ei olisi ainakaan heikentänyt lopputulemaa. Siinä missä albumilla juostiin joka suuntaan, pysytään nyt tarpeettoman tiiviissä nipussa. Saisinko seuraavaksi jotain näiden puolivälistä, kiitos?

Mika Roth


Solus: M/S Chaos Solus: M/S Chaos
Taboo Music

Solus on raumalainen yhden miehen raskasmetalliprojekti, joka sai alkunsa vuoden 2014 tienoilla. Viime vuonna syntyi päätös projektin profiilin nostosta ja Solusin esikoisalbumi ilmestyikin marraskuussa. Nähtävästi materiaalia on ehtinyt kasaantumaan vuosien saatossa enemmänkin, sillä M/S Chaos on viiden uuden biisin muodostama EP.

Uuden pikkukiekon biisej√§ sitoo toisiinsa meri. Syv√§t vedet ovat vaarallisia, armottomiakin, mutta samalla ne yhdist√§v√§t kansoja ja paikkoja toisiinsa. Mist√§√§n lassem√•rtensonmaisesta svengailusta ei kuitenkaan ole tietoakaan, sill√§ esimerkiksi Costa Concordian pelkurikapteenista kertova Cpt. Coward on melkoista turpasaunaa alusta loppuun saakka ‚Äď aivan kuten pit√§√§kin. Ainoa nelj√§n minuutin aallonharjan ylitt√§v√§ numero on kiekon p√§√§teos M/S Chaos, joka puolestaan on innoittunut M/S Estonian murhen√§ytelm√§st√§. Asteen koukeroisempi jyrnytys lasketaan plussaksi, lainatut radioviestit eiv√§t sen sijaan oikein istu kuvaan, tai niille olisi pit√§nyt antaa viel√§ selvemmin oma osuutensa/√§√§nens√§.

Solus takoo ja rypistää voimalla, mutta itse jäin kaipaamaan pientä lisäkirjoa paukkeeseen. Tietysti ankkuriksi sijoitettu Way Back on muodoltaan balladi, mutta siivu vaikuttaa itsessään keskeneräiseltä, sekä väärään paikkaan päätyneeltä. Pientä ristiaallokkoa ja vahvaa usvaa, mutta Solus luovii sentään vaarallisimpien karikoiden ohitse.

Mika Roth


Uusi Manner: Nää on näitä Uusi Manner: Nää on näitä
Samsara Records

Jyväskylän suunnilta kotoisin oleva Uusi Manner julkaisi reilu kolme vuotta sitten Musta vuosi -pitkäsoiton, jolla ryhmän akustispohjainen folkpop soi toisinaan sähköisemmin, toisinaan taas heleämmin.

Uudella EP:ll√§ raitoja on nelj√§ ja niit√§ tuntuu yhdist√§v√§n erityyppinen ep√§varmuuden tunne. N√§√§ on n√§it√§ pohtii arjen kulkua hivenen melankolisesti, jopa surumielisesti, kun arki kulkee seitsem√§n p√§iv√§n segmenteiss√§ hiljalleen ohitse ‚Äď vai onko elossa kyse juuri siit√§? H√§√§laulu on liev√§sti countrylle maistuva rakkauden ylistys, joka muistuttaa arjen kiireiden keskell√§ siit√§ asioista t√§rkeimm√§st√§, kun taas Lusikat jakoon sijoittuu b√§ndin rokimpaan osastoon. Otsikkohan kertookin jo olennaisen lyriikoista. Amerikkalaista maisemointia suomalaiseen tunneavaruuteen sekoittaa puolestaan EP:n sulkeva Valo, jolla lap steel -kitara kaihertaa j√§lleen syd√§nt√§ rinnasta.

Aikuisuus on musiikin yhteydess√§ usein l√§hes kirosana, mutta Uusi Manner kuulostaa positiivisella tavalla kyps√§lt√§ sek√§ aikuiselta. El√§m√§ voi koetella ja kolhia, eik√§ arki ole kiiltokuvamaista, mutta kaiken se kyll√§ kest√§√§ ‚Äď n√§√§h√§n on nyt vain n√§it√§.

Mika Roth


V. Härkönen: Patsaspuisto V. Härkönen: Patsaspuisto
Soit Se Silti

Siitä on melkein päivälleen vuosi aikaa, kun V. Härkönen oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla. Nää juhlat kuolee mut mä aion elää -sinkku muistuu kuitenkin yhä helposti mieleen, sillä Härkösen karsitun synafolkin muoto oli niin ainutlaatuinen.

Vuodessa soundi ei ole muuttunut mihinkään, ei myöskään Härkösen kyky kertoa yksityiskohtaisia tarinoita näennäisen vaivattomin vedoin. Saatesanojen mukaan Härkönen on niitä tarkkailijoita, jotka nappaavat kiinni irrallisista asioista ja väärin kuulluista lauseista, joista sitten kasvaa tyystin uusia tarinoita. Neljän kappaleen mutkissa koetaankin royanderssonmaisia hetkiä, arjen kummallisuuksien asettuessa jotenkin miellyttävästi aloilleen.

Sinkkumateriaalia himoitseville Tiikerikakkuu tarjoaa makoisan siivun kitarapopista, vaikka biisi hiljaisena pidet√§√§nkin. Samoin Joona ei taaskaan tajuu olisi ollut helposti muutettavissa radiokelpoiseksi poppim√∂hk√§leeksi, mutta siit√§h√§n H√§rk√∂sen ilmaisussa ei ole kyse. N√§m√§ kappaleet leijuvat vapaina kuin leijat, joita sitoo maahan ainoastaan pieni ny√∂ri ‚Äď jos sek√§√§n. Kauniita kuvia, koskettavia tunnelmia, taiten piirrettyj√§ luonnoksia.

Mika Roth




Lukukertoja: 606
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs