Pienet

Pienet - Tammikuu 2023

05.01.2023


Antero Kerkkä: Juureton Antero Kerkkä: Juureton

Antero Kerkkä on helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä, joka on ehtinyt aiemmin tehdä musiikkia monenlaisissa yhtyeissä sekä sooloartistina. Vajaa kolme vuotta sitten Pirun renki -soolosinkku osoitti, että mystinen americana ja kotoinen melankolia mahtuvat kyllä samalle penkille, eikä kosketuspintojen synnyttämä kitka ollut ainakaan väärällä tavalla negatiivista.

Juureton EP esittelee viisi persoonallisen kuuloista biisiä, joista vain westernillä pelaileva Kaivos on julkaistu aiemmin sinkkuna. Samoilla kaihon leveysasteilla, mutta täysin toisesta kulmasta aihettaan lähestyvä Viimeinen hereillä on puolestaan kuin ikuisuuteen unohdettu öinen asema melankolisen suomirockin ja hiljaisen westernrockin väliseltä junaradalta. Elokuvamainen kohtalokkuus on vaarallinen rakennusaine, jolla polttaa näppinsä helposti. Onneksemme Kerkkä on moiseen liian taitava, eikä traagisuus saa kaverikseen koomisuutta. Isommin rouhiva Sydänyö lienee sen mallista pauketta, jolla yleisöä on helpompaa kosiskella ja villitä tanssimaan, jos nyt EP:n sydän sykkiikin varjoisemmissa paikoissa.

Juureton on jännittävän kuuloinen pikkukiekko, jonka kielivalintaa on pidettävä onnistuneena. Vaikka vaisto sanoo, että englanniksihan tämä pitäisi vetää, niin tarkoin valitut sanat ja rivit voittavat vaivatta puolelleen.

Mika Roth


Classless Act: Welcome To The Acoustic Show Classless Act: Welcome To The Acoustic Show
Better Noise Music

Mukavaa nousukautta elävä Classless Act on yhdysvaltalainen hard rock -yhtye, joka EP:nsä otsikon mukaisesti pistää kasaan akustisen show’n. Samalla bändi kulkee ajassa hivenen taaksepäin, sillä debyyttialbumille päätyneet viisi siivua saivat alkunsa melko lailla nyt kuultavina versioina.

Rock’n’rollin mestaruussarjaan vakaasti tähtäävä yhtye ei myöskään pihtaa paukkujaan, vaan antaa akustisen setin kirjaimellisesti rullata eteenpäin ja puskea kaiken tieltään. Debyyttialbuminkin korkannut nimibiisi Classless Act on tiukka kipale, vaikka tällä erää ei mukana olekaan Mötley Crüen kulta/raspikurkku Vince Neiliä. Jykevimmin akustisuudesta hyötyy kuitenkin mielestäni juurevasti rouhiva All That We Are, joka on muuntunut yleisönhuudattajasta tuliseksi tuntojen tulkiksi. Eikä mahtiballadin kantrista kivipolkua askeltava Storm Before the Calm ainakaan kärsi muuntuneesta ympäristöstään, jossa huikeat vokaaliosuudet pääsevät ehkä sittenkin paremmin oikeuksiinsa.

Rock elää ja potkii hiton kovaa, eikä akustisuus ole nyt(kään) uhka vaan huima mahdollisuus. Näillä eväillä vuodesta 2023 luulisikin tulevan Classless Actin vuoden. EP onkin aivan omaa akustista luokkaansa.

Mika Roth


Hartlight: From Midland and Beyond Hartlight: From Midland and Beyond
Wormholedeath

Hartlight-nimen takaa löytyvät Sveitsin Lausannesta kotoisin olevat biisinkirjoittaja/vokalisti Noémie Allet ja multi-instrumentalisti/sovittaja Adrien Djouadou. Yhdessä he luovat otsikon alla sinfonista power metalia, joka yhdistelee saksalaisten powerjättien ja mm. Nightwishin lanseeraamaa teatraalisempaa materiaalia toisiinsa.

Sihti on siis kohotettu korkealle, sillä vasta viime vuonna ensimmäisiä sinkkujaan julkaissut combo soundaa jo tässä vaiheessa jykevän ammattimaiselta. Tavoitteena on toimivan kokoonpanon kasaaminen ympärille, jotta biisejä päästään esittämään myös livetilanteissa. Eikä EP ole enempää eikä vähempää kuin reilun 18 minuutin mittainen teemalevy, jonka idea syntyi kaksikon lukiessa Berserk-nimisen teoksen. Neljään lukuun jaettu tarina tarjoaa teatraalista mörköoopperaa The Eclipsen muodossa ja muistaa myös survoa tallaa lautaan The Merrow’s Chantissa. Matkan kruunaa nimensä lennokkuuden musiikillisesti löytävä power-helmi Into the Realm of the Elves, jonka karauttaessa horisontin taa voi vain ihmetellä, että mitä ihmettä tuo kaikki oli.

Persoonallisuuspisteissä Hartlight ei vielä nouse paalupaikan lähettyville, mutta biisikynän terävyys ja sovitusten (hullun)rohkea usko saavat jo kallistamaan toistakin korvaa. Näin sitä mennään Midlandiin ja kauas, kauas sen tuolle puolen.

Mika Roth


Hell & Then: Relentless Resistance Hell & Then: Relentless Resistance
Superbia Music

Hell & Then on italialainen hard rock -yhtye, joka pitää 80-luvun kimalteista ja melodista rockia kunniassa. Ensimmäisen sinkkunsa vuonna 2021 julkaissut yhtye niputtaa myös sinkuroitaan samoihin kansiin kolme kappaletta ja samalla kyytipojaksi tarjotaan huipputarttuva starttiraita Burden on Me

Glamin katkuisen hard rockin alalla on vuoltu kultaa jo vuosikymmeniä ja Hell & Then ei sen kummemmin lähde peittelemään reittiä sylttytehtaalle. Niinpä saatekirjeessä mainitaan mm. Whitesnake ja Reckless Love, tosin italialaisten tuotokset siirtävät fokusta näistä ennemminkin rockin kanssa ansioituneista yhtyeistä lähemmäs popahtavia aineksia. Biiseistä voikin kuulla niin Toton suorempaa linjaa kuin Survivorin pettämätöntä melodiakoukkuvainua, mikä ei ole koskaan huono asia. Mikään biiseistä ei varsinaisesti tarjoa mitään uutta, mutta jokainen tsibale jää kuin varkain soimaan korvan taakse.

Soundien puolella uskollisuus kasarin opeille menee jo tarpeettomankin pitkälle, mutta onneksi diskanttisuus ei sentään polta kaikkea puhki – aivan. Vokalisti voisi myös revitellä rohkeasti enemmän, etenkin kun rahkeita moiseen tuntuisi löytyvän.

Mika Roth


Komor Kommando: One By One EP Komor Kommando: One By One EP
Alfa Matrix

Komor Kommando on Puolassa syntyneen ja Norjassa kasvaneen Sebastian Komorin industrial/EBM -projekti. Komor Kommando julkaisi vuonna 2011 Oil, Steel & Rhythm -pitkäsoiton, jolle ei ole sittemmin saatu jatkoa. Itse asiassa projektin ympärillä on ollut hiljaista lähes vuosikymmenen ajan, yhtä sinkkua lukuun ottamatta.

Onneksi hiljaisuus on viimein ohitse ja kolmella uudella raidalla, sekä nipulla muiden tekemiä remixejä, 20-luku korkataan auki. Kilinää kilkettä, kolinaa kolketta ja juuri sopiva ripaus menneiden vuosikymmenten industrialin kalsaa jylhyyttä, niistä on mittava EP tehty. Kaikki kunnia nimibiisille ja sen monille eri versioille, mutta kakkosraita Get off the X pokkaa itselleen tanssilattioiden kuninkuuden, kiitos tamppaavan rytmin ja pinnanalaisten liikkeiden. Jos versioita pitäisi arvottaa, niin kiihkeämpää sykettä tihkuva Clockwork Echo Remix kannattaa ottaa haltuun jo silkan energisyyden nimissä. The True Unionin kanssa esitetyn nimibiisin modernimmat synasävyt siirtävät fokuksen lähemmäs valtavirtaa ja biisin Brute Opposition Remix laajentaa mukavasti näkökenttää.

Kaiken jytkeen keskellä kuullaan vain ja ainoastaan yksi näkemys rauhallisemmasta Brahmuasta, jota ei ole jalostettu klubit mielessä, vaan kyse on jostain muusta. Tarjolla onkin kolme erilaista linjaa tanssittavammasta indu-elektrosta, joten tiedä vaikka seuraava pitkäsoittokin olisi viimein tulossa.

Mika Roth


PAHA VAANII: Ne ei päästä mua taivaaseen PAHA VAANII: Ne ei päästä mua taivaaseen
Alakulttuuritalo

PAHA VAANII on powerista poppia punkkiin törmäyttävä kokoonpano. Eivätkä Niki, Viki, Muro ja Otto edes yritä – tai halua – keksiä ainuttakaan kitararockin pyörää uudestaan.

Eikä siinä mitään, sillä perinteissä pitäytymisessä on omat puolensa ja huolensa. Kolmesta biisistä pisin ja muutenkin mittavin on livautettu soundihampparin keskelle, eikä Legioona oikeastaan missään muussa seurassa miltään sen kummemmalta soundaisikaan. Onneksi perään porhaltaa Yö meidän -kaahailu, jonka kliseisyys ja laaja haara-asento eivät jätä mitään epäselväksi. Tästä joko pitää tai ei, oli Bad Religion sitten lähellä sydäntä tai kauempana. Paalupaikalle sijoitettu nimibiisi Ne ei päästä mua taivaaseen taklaa puolestaan heti kättelyssä ilmat pihalle, joten kolmikärjessä on riittämiin ytyä.

Viimeiseksi poikabändiksi kieli poskessa (?) julistautuva PAHA VAANII ei pääse vielä näillä näytöillä punkrockin taivaaseen, mutta portilla vahtia pitävä Sid Vicious ja kumppanit seuraavat taatusti nelikon touhua vähintäänkin huvittuneena. Jos vinkkejä saa antaa, niin melodioita voisi hyödyntää härskimminkin, etenkin kun niitä tuntuu tipahtelevan vaivatta kouriin jostain. Kenties jopa suoraan punktaivaasta?

Mika Roth


Platronic: The Healing Platronic: The Healing

Suomalais-saksalainen elektronista ja erittäin tanssittavaa konepoppia luova Platronic on asiansa osaava duo. Tuoreella kolmen biisin EP:llä draaman kaarta piirretäänkin taivaalle suurilla mutta eteerisillä siveltimillä.

Avausraita The Resisdance on täydellisyyttä hipova klubitanssihitti, jonka vahva rytmi ja melankolismelodiset koukut löytävät taatusti ystäviä niin goottidiskoista kuin laveammiltakin markkinoilta. Näin toimivia biisejä ei ole koskaan radiossa liiaksi, minkä lisäksi Kayn samettinen lauluääni suorastaan hivelee korvia. The Forest onkin sitten monta astetta leppoisampi raita kaikilla tasoilla. Syke laskee, sävyt punertuvat illan ruskoon ja pinnat pehmenevät sanattoman vokalisoinnin kruunatessa kaiken. Kappaleet esittelevät yhtyeestä omat puolensa, sulkematta samalla ainuttakaan merkittävää reittiä.

Ja koska asiat voi tehdä myös toisin, suljetaan matka alulla. The Beginning onkin elokuvamaisen lavea ja tuntoja kohottava raita, jonka myötä Platronic katoaa kuin usvaan ja jättää itsestään mitä salaperäisimmän vaikutelman.

Mika Roth


Powerpimppi EP Powerpimppi: Powerpimppi EP

Powerpimppi leikkii kiistatta tulella, räppäillessään ja poppaillessaan. Artistin ensimmäiset sinkut keikuttivat siinä määrin monenlaisia veneitä, että Not All Men ja Dickpic ovat kaapanneet ainakin huomionsa verkon puolella. Nyt sinkut ovat saaneet kavereikseen neljä muuta raitaa, joten kimpassa aina vain kivempaa – vai miten se nyt meni?

Pillupieru ja Herkkä anaaliseksibiisi sulkevat EP:n siten, että perheen pienimpien korvia kannattaa suojata, mutta eivätpä muutkaan raidat konservatiivisuudellaan hämmennä. Oodi omalle ilolle nipsaisee härskisti Beethovenilta pari melodiasuortuvaa ja sitaisee niistä powerpimppimäisen ylistyksen. Biisi ei kuitenkaan nojaa toisen tekemisiin, vaan ottaa ainoastaan siitä linkousvoimaa itselleen ja suuntaa ihan toisaalle. Toinen näppärästi palasiaan pinoava siivu on rytmivetoisempi Älä oo liikaa nainen, joka onkin EP:n jouhevimmin jolkottavaa puolta.

Toisinaan ruma sana pitää sanoa niin kuin se on, ja kukapa ensinnäkään sanoo mitkä sanat ovat rumia ja mitkä eivät? Niin, sensorit nyt ainakin kavahtavat kiellettyjen sanahedelmien runsaudesta. Omasta mielestäni vähempikin kovasanailu riittäisi, koska nyt fokus siirtyy liiaksi shokkisanojen puolelle – vai oliko se kaiken tarkoitus? Hankalia kysymyksiä, etenkin kun laatusanojen välissä pohditaan tärkeitäkin juttuja.

Mika Roth


Teri Gender Bender: State of Fear Teri Gender Bender: State of Fear
Clouds Hill Records

Teri Gender Bender pääsi viime vuoden loppupuolella yllättämään, sillä avantgardistista tanssitaidepoppia luova artisti ei ollut aiemmin tullut tutuksi allekirjoittaneelle. Saturn Sex EP:n jälkeen ilmestyneet sinkut on nidottu nyt yhteen ja näin kasassa on jälleen uusi neljän raidan kokonaisuus.

Omar Rodríguez-Lópezin vahvistama Give Me, Give Me oli uuden sinkkuketjun käynnistäjä, joka saa itseoikeutetusti avata myös EP:n. Eikä biisin huimaa potentiaalia sovi ohittaa, vaikka kappaleen muotoa on sovituspöydässä rustattu rohkein vedoin. Huomattavasti perinteisempää konepoppia twistillä edustaa The Slow Lean, jonka ’sallitaan’ pysyä huomattavasti normaalimpana, vaikka tietysti mosaiikkisen äänikentän alla ja taustalla tapahtuu alati kaikenlaista jännittävää. EP:n uusi raita, State of Fear, notkauttelee polviaan trip hopinkin lakeja muistellen sekä vaalien, vaikka onkin tekijälleen ominaisesti sirpaloituvaa sorttia.

Teri Gender Benderin maailma kuplii, taipuilee ja kupruilee, välttäen kuitenkin painajaismaiset vibat ja tuskaisuuden. Biisien hämärissä käytävissä vastaan saattaa harppoa monenlaista viipottajaa, mutta kaikkea ohjaa, johtaa ja paimentaa lopulta Teri Gender Bender, tuo Le Butchrettesin oiva keulahahmo.

Mika Roth


The Last Waves: Under a black sun The Last Waves: Under a black sun

The Last Waves on ranskalainen tummempaa ja hiukan synavetoista poprockia soittava kokoonpano, joka tuntuu pitävän kovassa arvossa niin 80-luvun mustahuulista goottipoppia kuin ysärin kitarasurinaakin. Pandemian aikana yhtye on julkaissut neljä EP-levyä, joilta kaikilta löytyy viisi biisiä.

Under a black sun EP lähtee liikkeelle pamauksella, sillä Chemical Loven kaltaisia herkkuja haikailisi moni varjodiskon yhtye katalogiinsa. The Unspeakable tipauttaa vauhtia karvan verran ja mukana on kuin huomaamatta postpunkin kolkkoa vetoa. Tässä sitten ovatkin ne kaksi linjaa, joista The Last Waves etsii uupumatta suurempia aaltoja. Eivätkä Cursedin kiivaat rakenteet jätä ainakaan kuulijaa kylmäksi, etenkin kun naislaulajan eteeristä ilmaisua kerrostetaan ja bassolinja pinkoo pinnassa poukkoillen. Ankkuriksi sysätty Savage Ride on puolestaan asiallinen The Cure -puolilaina, joka vihjailee ehkä tulevista linjoistakin – ja on siinä samalla mitä mainion melankoliapoppis.

Alkuun vierastin hieman The Last Wavesin taipumusta vauhdikkuuteen ja päälle puskemiseen, mutta kun prosessissa syntyy näinkin upeita kaihobiisejä, niin pistetään valitukset hyllylle. Vuonna 2020 perustettu yhtye onnistuu myös häivyttämään ajan kerrokset musiikistaan jo niin tehokkaasti, että ansaitsee huomionsa ja tilansa. Mustan auringon alta löytyy aina tilaa.

Mika Roth


The Third Grade: Quadrivium - Geometry of Time The Third Grade: Quadrivium - Geometry of Time
Art Gates Records

The Third Grade on espanjalainen progressiivista, melodista ja toisinaan hyvinkin raskasta metallia soittava orkesteri. 10-luvun jälkimmäisellä puoliskolla kelpo vauhtiin päässyt nelikko pyrkiikin nostamaan pelinsä tasoa kaikilla merkittävillä osa-alueilla uusimmalla levyllään.

Eikä yritys ole ainakaan ponnetonta, sillä neljän biisin ja peräti päälle 26 minuutin mittainen Quadrivium - Geometry of Time on sanalla sanoen kunnianhimoinen progemetallirakennelma. Raskaan rockin ja metallin partikkeleita rikastetaan sinfonisilla koukeroilla, sekä klassisesta musiikista tutuilla elementeillä, mikä tekee kokonaisuudesta monella tasolla yllättävänkin massiivisen. Vokalisti María Cobos ja kitarat sekä kiipparit vokaaliapujen ohella hoitava Jose Masiá tekevät tinkimätöntä työtä, vaikka kummankaan äänivaranto ei yllä klassiselle tasolle. Tuo voi olla positiivinen tai negatiivinen asia näkökulman mukaan, mutta itse jäin kaipaamaan esimerkiksi Holesin korkeimpiin kohtiin lisäpotkua ja bonusvoimaa.

Ykkössinkuksi nostettu A Dream Inside a Dream on raskaammalla otteellaan selkeästi tarttuvin palanen, jolla bändi uskaltaa olla riittävän raskas – tarttuvuutta unohtamatta. Kuultu on vasta osa tulevaksi luvattua mittavampaa kokonaisuutta, joka tulee rakentumaan monista pienistä palasista. Sitä odotellessa.

Mika Roth


The True Union: Love Me Now (Not) The True Union: Love Me Now (Not)
Alfa Matrix

The True Union on yhdysvaltalainen yhden naisen industrial-projekti, jonka sydän on Azul Far. Aiemmin The Union -nimen alla toiminut ääniräjähdys pistää industrialin, EDM:n ja aggrotechin rajat koetukselle esikoisellaan.

Eikä avaus jää vain yhden tai kahden taistelukärjen varaan, sillä Love Me Now (Not) tarjoaa peräti neljä uutta omaa biisiä, Komor Kommandon kanssa esitetyn One By Onen ja neljä remixiä EP:n kolmesta siivusta. Vain Karma (feat. Jamie Cronader) taotaan kertaalleen päähän, eikä kyseinen ässäraita toistoa kaipaakaan. The True Unionin vahvin ase on moniteräinen soundi, jossa popahtavat elementit yhdistyvät raakoihin ääniblokkeihin, painopisteen muuntuessa raidalta toiselle siirryttäessä. Industrialin ehdottomuus, teknon takovuus ja tummempien sävyjen kitaravallit tekevätkin yhdessä jotain, jossa tarvitaan erityisen paljon silmää sovituksille. Enemmän on useimmiten enemmän ja kerrostetuissa äänijäteissä on sisäisiä labyrinttejä toinen toistensa päällä.

Love Me Now (Not) on hengästyttävä kokemus, jo silkan mittansa ansiosta, puhuttakaan uniikeista äänivalleista. Elektroniset painajaispilvet täyttyvät sähkön purkauksista, hyytävistä sadekuuroista ja jyrinästä, joka kuitenkin tekee tilaa myös kirkkaalle tähtitaivaalle tilanteen niin vaatiessa.

Mika Roth


Vanguardian: II: The Heretic Vanguardian: II: The Heretic
Inverse Records

Vanguardian nosti jo viime kesänä analogisuuden kunniaan, kun kolkkoa metalliaan takova yhtye julkaisi Back to Stone Age -sinkkunsa. Tuore EP sijoittaa sinkun keulalleen ja jatkaa tarinaa edemmäs, kokonaisen neljän raidan ja päälle 23 minuutin verran.

Perinteisyys on soundien puolella kunniassa, eikä sovituskynälläkään ole lähdetty piirtelemään melodisen raskasmetallin reunalinjoja sen kummemmin uudelleen. Itse tarinassa ihmiskunnan kyky hakeutua umpikujaan on väistämätön fakta, jota taipumuksemme kaiken tuhoamiseen ei ainakaan auta. B-puolen sulkeva nimibiisi The Heretic ottaakin koko seitsemän ja puolen minuutin mittansa tähdentääkseen sanomaa. Bändin karu soundi ja vokalistin raapiva ilmaisu eivät jätäkään tulkinnanvaraa, nyt ollaan matkalla pohjalle ja sinne me kaiketi myös kuulumme. Onneksi sentään Pantheon, joka on samalla levyn uusin sinkku, antaa kuulijoille hiukan happea ja toivoa ennen finaalin runttaa.

Mitä sitten tehdä kun seuraava kivikausi uhkaa meitä ja mitään ei ole tehtävissä? Kohtaloaan ei voi valita, mutta kai siihen voi sentään vaikuttaa edes pienin törkkäisyin ja Vanguardianin maailmassakin saattaa olla vielä takaovi, josta tylyä metalliaan työstävät ääninautit löytävät tiensä seuraaville planeetoille. Sitä odotellessa kelpaa nauttia toisesta EP-levystä, joka samalla laajentaa bändin tunnettua universumia.

Mika Roth


Saatanan kosto: split Saatanan kosto: split

Tämänkertaisen pienjulkaisukoosteen splitillä yhteistyö pelaa Helsinki-Jyväskylä -akselilla. Punkin ja rosoisemman raskasrockin liitto toimii kuitenkin ongelmitta, vaikka kumpaiseltakin yhtyeeltä kuullaan vain yksi ainoa biisi.

Naakan kosto on vuodesta 2012 toiminnassa ollut helsinkiläinen punkbändi. Saatesanojen mukaan aita alitetaan mukavimmasta paikasta, mutta trion kulmikkaasta soitosta on turha etsiä vääränlaista laiskuutta tai leväperäistä asennetta. Biisi hakkaa päälle ja takoo vajaan puolentoista minuuttinsa ajan kiivaasti, tosin jatkuva ylämäkeen luistelu käy jo tuossakin ajassa pohkeille.

Laatusanatiheys ei välttämättä palvele isoa kuvaa parhaimmalla mahdollisella tavalla, mutta ehkäpä aihe vaatii karkeamman pinnan itselleen. Kitaristi Jenna ja basisti Lissu jakavat vetovastuun laulun/huudon puolella, eikä touhu jää ainakaan angstisuuden puutteesta roikkumaan. Hyvä alkuvauhti kantaa minuutin, mutta loppuun olisi kannattanut kehittää jotain uutta tai rohkeammin erilaista.

Saatanan kojootti olikin jo tuttu orkesteri aiemmista tilanteista. Keväällä 2020 ilmestynyt sinkkubiisi Tolokummies pörisi ja särisi jossain punkrockin tietämillä, vältellen onnistuneesti tarkempaa lajitunnistusta. Nyt soundi vinkkaa ensimmäisellä puoliskollaan raaemman hardcoren puolelle, eikä kolhossa äänimaisemassa ole tarpeettomasti tarttumapintaa.

Ensimmäisen minuutin möyrinnän jälkeen päästetään irti yllättävä melodia, jonka kautta postpunkin kolkot aukeat levittäytyvät ja biisi osittain uudelleensyntyy. Lopun vinkuvassa finaalissa soundileikki avaa taas lisää mahdollisia ovia tulevaan, joten kojoottien ulvontaa kannattaa seurata myös vastaisuudessa.

Mika Roth




Lukukertoja: 1612
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s