Pienet
Pienet - Helmikuu 2023
06.02.2023
BRUIT: Apologie du Temps Perdu
Pelagic Records
BRUIT, jonka oikeaoppisesti kirjatun nimen perään kuuluu vielä ?-merkki, onkin sitten hieman toisenlainen tapaus. Post-rockia ja modernia klassista musiikkia ennakkoluulottomasti yhdistelevä ranskalainen yhtye näet ei kuulu varsinaisesti kumpaankaan näiden suuntausten tiukkaan kuvaukseen, mutta sen musiikkia ei voi juuri muuksikaan kuvata.
Kolmen raidan mittainen Apologie du Temps Perdu pahoittelee otsikossaan hukatusta ajasta, tosin näin voisin ’hukata’ mieluusti paljon enemmänkin aikaani. Avausraita La sagesse de nos aïeux on suorastaan kaunis, ja vaikken ymmärrä mitään lopun ranskankielisestä puheesta, on kokonaisuus herkkyydellään vakuuttava. Rêveur Lucide siirtää musiikin painopistettä klassisesta kokeelliseen, efektien ja äänikäsittelyn pilkkoessa virtoja pienemmiksi. Kohinastakin voi löytää harmonian, räsähdyksistä syklisyyden ja vääristyneistä äänistä enkelten kuoron, kaikki on kiinni vain päästä. Puolivälin jälkeen mukaan tuleva rytmisyys rakentaa kappaleesta ’normaalimman’, sellaisella radioheadmaisella tavalla, jossa pinnat pysyvät kuitenkin vinoina ja suoruus tulkinnanvaraisena.
EP:n ankkuriksi valittu Les temps perdus on kaikkein luonnosmaisin ja lähimmäs ambienttia päätyvä numero, joka ei oikeastaan muulla paikalla kuin päätöksenä voisikaan toimia. Tämä on pitkä loppukirjoitus, tarpeettomankin venytetty viimeinen katse ja hieman fokuksensa hukanneelta vaikuttava äänikokeilu. Saksalaiset minimalistit ovat vähintäänkin haamuina läsnä, mutta päätös ei ole kuullun summa, vaikka lopussa lankoja yhteen sovitellaankin.
Mika Roth
Dreams of Gray: The World After
Ainakin toistaiseksi Dreams of Gray on sama asia kuin Luis Rivera, mutta asioiden nykyinen tila voi myös muuttua. Debyytti EP:llään Chicagosta kotoisin oleva yhden miehen yhtye esittää doomahtavaa ja raskasta metallia, josta löytyy tarvittaessa myös tuimempaa nopeutta.
Sessiorumpalilla ja sessiobasistilla täydennetty vokalisti/kitaristi Rivera on kirjoittanut kolme raitaa, joista keulille sijoitettu Performance V Justice on selkeästi lyhin ja napakoin. Plus kolmeen minuuttiin onkin saatu onnistuneesti ladattua kriittisen tekstin terä, jonka ympärillä thrashin ja deathin osasia luovasti yhdistelevä biisi elää täysillä. The World After kaivaa taas haudoista esiin doomimpaa kamaa, tuomion juntatessa nopeutta kuitenkaan täysin syrjäyttämättä. Väliin puristuva Life in Gray hämmentää powerihtavine taustahuutoineen ja rehvakkaine metalliliikkeineen, aivan kuin biisi olisi jäänyt jumiin kahden maailman väliseen limboon.
Esikoinen on aina esikoinen, eikä Dreams of Gray ole vielä asettunut täysin raiteilleen. Onko tulevaisuus thrashimpi, deathimpi vai doomimpi? Ken tietää, mutta harteita löytyy näistä jokaisen suunnalla operointiin.
Mika Roth
Ed Banger & the Nosebleeds / Edweena Banger: Riding the Whirlwind / Be Who You Wanna BeHiljaiset Levyt
Ja sitten jotain hieman erilaista. Onhan näitä splittisinkkuja tullut vastaan tietysti ennenkin, mutta Ed Banger & the Nosebleedsin nokkamies Ed Banger ja splitin toinen artisti Edweena Banger ovat itse asiassa sama henkilö. Tarina menee näin: Ed Banger vaikutti Manchesterin punk-kuvioissa ja ehti tehdä yhtä jos toistakin. Sitten hän siirtyi soolouralle Edweena nimisenä transnaisena. Eli sinkulla kuullaan Edin/Edweenan kummatkin puolet poikkeuksellisen kirjaimellisesti.
Sukupuolet ovat mielestäni oma asiansa kun siirrytään musiikin pariin, sillä toimiva biisi on toimiva biisi, esittää sen sitten kuka tahansa. Tässä tapauksessa pidemmän korren kiskaisee kenties Edweena, sillä Be Who You Wanna Be taikoo popahtavaan punkrockiin rahdun enemmän uuden aallon arroganttia imua. Tarttuvan rallin kolmen minuutin pituuskin on aineksiin nähden optimaalinen. Kisa on tosin tiukka, sillä Ed Banger & the Nosebleedsin hakkaavammassa ja rokimmassa Riding the Whirlwindissä on hyvä määrä Rolling Stonesin voimaa ja New York Dollsin arvaamattomuutta. Iskut tuntuvat leukaperissä, bändi ruuvaa konettaan tiukemmaksi ja melodiakin pystyy yhä hengittämään kaiken alla.
Kaksi biisiä, kaksi osumaa. Ei paha saldo sinkulle, jonka soisi saavan jatkoakin. Tä-dä-dä-dää kaikuu yhä seinistä ja glamin kimalle jäi kerrasta kiinni tukkaan.
Mika Roth
K.E.K.: Kannanhoidollinen metsästys / Slava Ukraini
K.E.K., joka tunnettiin muinoin vuonna Trump myös nimellä Kivettyneet Elävät Kuolleet, lataa pystykorvansa kahdesti. Ensimmäinen laukaus kohdistuu rajojemme sisäpuolen poliittisiin piireihin, kun taas jälkimmäinen laukaus kajahtaa oman itsenäisyytensä puolesta tälläkin hetkellä taistelevan kansan kunniaksi.
Ajankohtaiset aiheet ovat punkahtavaa rockia roiskivalle bändille tietysti perusperunaa ja arkileipää, mutta asioista voi puhua niin kovin monin tavoin. Kepuleiden ja persujen metsästys on julistus, josta moni voi kiskaista palkokasvia nenäonteloon. Ja tietysti se on tarkoituskin. Kettuilu ja vinoilu tehdään kuitenkin tyylillä, idean välittyessä ja kulman säilyessä. Tuo onkin herkkää puuhaa, kuten on myös Slava Ukrainin esittäminen. Tässäkin tapauksessa jokin rinnan vasemmalla puolella on pistänyt puristamaan ajatuksia paperille. Ja kun asiaa katsoo riittävän kaukaa, voi vain nähdä valtaisan määrän tuhoutuneita koteja, tarpeettomia kuolemia, elämättä jääneitä elämiä. Biisi on tummasävyinen, jopa K.E.K.:n mittareilla, mutta mitä muutakaan se voisi olla.
Ei maailma välttämättä kipakkaa punkkia soittamalla paremmaksi muutu, mutta on täällä hiukan helpompaa elää, kun kaikki ei ole niin pirtsakan mitäänsanomatonta. Näin voidaan jopa ohittaa A-puolen laatusanat, joita ilman tuokin biisi olisi tullut vallan mainiosti toimeen.
Mika Roth
Lauri Haav: Yks pullo / AinoPME Records
Lauri Haav nappasi itselleen Emma-ehdokkuuden viime keväänä ilmestyneestä albumistaan. Tuon jälkeen sinkkua on pistetty pihalle tasaiseen tahtiin ja Haav on ehtinyt avittamaan myös muiden sinkuilla, joten tunteja tuntuu olevan Laurin kellossa normaalia enemmän.
Tuoreen tuplasinkun kahdella raidalla liikutaan hyvinkin öisissä viboissa, tummasävyisen konepopin ja yksinäisyyden eri puolia puntaroivien tekstien kanssa. Tuotannosta on vastannut Aaro630 ja Ruuben, joiden A-puolelle hiomat biitit ja rytmit tuovat Haavin tähän päivään, tähän hetkeen. Etenkin A-puoli Yks pullo ryömii ihon alle, lyriikoiden porautuessa rakkaudessa siipensä polttaneen murehtijan kallon sisään. B-puolen Aino lienee syntynyt samasta liemestä, mutta nyt erosta on sentään päästy jotenkin jaloilleen ja oma arvo ymmärretään taas. Oivallus heijastuu osin uhona, tosin pinnan alla pistelee mitä selvimmin vieläkin, sillä menneisyyden tuho on suhteellisen täydellinen. Pinnat jälleen taustalla puurtaneille tuotannon henkilöille.
Uusi aika avautuu edessä ja Lauri Haavin kohdalla tie vie kohti uutta albumia. Tänä vuonna tulee vielä tapahtumaan, joten löytääköhän profiiliaan kovasti kohottanut artisti tiensä yöstä seuraavaan päivään.
Mika Roth
Niina Annika: Unessani tuuli
Ihastelin vuoden alussa Niina Annikan uutta soolosinkkua, jolla artistin omanlaisensa folkcountry istui pohjoisiin maisemiimme. Harvoin kappaleet onnistuvat kuulostamaan samaan aikaan niin tutuille ja hyvällä tavalla vieraille kuin Otava.
Raita on saanut kaverikseen nyt kaksi muuta kappaletta, sekä puolittain introna toimivan Kun menin tuuleen -tunnelmoinnin, jonka kahdessa minuutissa kuulija valmistellaan tulevaan. EP:n ilmapiiriä on helppo kuvata eteeriseksi ja akustisen hauraaksi, unien maailmoiden sekoittuessa ns. todellisuuteen. Aikalinjoissa kaikki on myös läsnä menneistä aina tähän hetkeen saakka. Etenkin nimikappale Unessani tuuli on jo lähellä pistettä, jossa hiljaisin kansanmusiikki ja vaimein ambient voisivat ehkä kohdata toisensa. Avain on taianomainen hiljaisuus, joka ei olekaan täysin äänetöntä, kunhan vain todella kuuntelet ja keskityt kuulemaasi.
Niina Annika johdattaa kuulijoitaan rohkeasti yhä kauemmas huolella rakennettuihin ja viehättävästi asettuneisiin äänimaisemiin, joissa mikään ei ole satunnaista ja kaikki nivoutuu jotenkin yhteen. Siinä missä Otava toimi uuden suunnan alkupisteenä, uskaltautuvat muut raidat vielä paljon kauemmas yöhön. Sieltä löytyvät unten maailmat ja sitä kautta rajattomat mahdollisuudet.
Mika Roth
Norwald: The Spark of FreedomSODEH Records
Norwald on espanjalainen melodista ja hivenen powerin puolella kallellaan olevaa metallia soittava bändi. Vuonna 2018 alkunsa saanut yhtye ehti ennen pandemiaa pistää pihalle pitkäsoitonkin, mutta sattuneesta syystä jatko otti aikansa.
EP-levyllä debyyttialbumin tarinaa taustoitetaan entisestään ja teemalevymäisyys onkin selvää. Taikuus kukoistaa tolkienmaisessa maailmassa, jossa vallanhimo ajaa kaikkea itselleen halajavan mielen tekemään liiton pimeyden voimien kanssa. Melodinen metalli kaartelee, kääntyilee ja poukkoilee, ruksaten samalla kaikki genren pakolliset kuviot ongelmitta. One Last Effort osaa laukata täydellä voimallaan eteenpäin ilman, että power kuulostaisi vain perunoiden kellariin vyörymiseltä. The Tyrant pistää silmään eeppistä vaihdetta osoittaen samalla, kuinka pahikset saavat aina parhaat kohtaukset itselleen. Tässä kisassa pehmoista idylliä kuvaava sinkkuraita The Island of Airlevan kärsiikin suoran tappion.
Muotokieli on kohdillaan, soundit hiottuja, sovitukset tarkoin pohdittuja. Eniten huolia nostaakin vokaalien hautautuminen äänivalliin ja kyseisten vallitusten tasaisuus, joka muistuttaa monin kohdin tasapaksuisuutta. Norwald on potentiaalinen tekijä, mutta noustakseen mestaruussarjaan, pitää jotain erikoista saada mukaan.
Mika Roth
Sam Shingler: Boundaries Part IIStupido
Kutsuin Sam Shingleriä taannoin kevyen poprockin mestariksi. Sain sittemmin hiukan puolustella sanomisiani, mutta pysyn yhä julistukseni takana. Uutena todistusaineistona näkemykseni puolesta toimikoon tuore Boundaries Part II -EP, joka on suoraa jatkoa Boundaries Part I -EP:lle, sekä taas uusi osa tulevaa albumikokonaisuutta.
Tässä välissä Shingler ehti julkaisemaan vain yhden sinkun, eikä Boundaries-kappaletta parempaa starttaajaa EP:lle voisi toivoakaan. Neljän raidan kokonaisuus on siis osa suurempaa kuvaa, mutta myös onnistunut nelikanta, jonka kaikki osaset tukevat ja täydentävät toisiaan. Lovers in a Burning House on samaan aikaan rauhallinen ja kiihtynyt kudelma, joka sitoo Rainbow Feverin melankoliset nyörit ja antaa tarinalle tähtikohtauksensa. Ja mikä tuo tarina sitten on, saatatte kysyä. No, sehän on tietysti tarinoista suurin: voittamaton rakkaus.
Shinglerin kyky puskea poprockin seinämiä aina vain kauemmas on ihailtavaa. Päällisin puolin Boundaries Part II ei vaikuta tekevän juuri mitään ennenkuulumatonta, mutta kappaleiden kyky tarttua, herättää tuntoja ja yksinkertaisesti saada kuuntelemaan itseään on kiistaton. A Good Life vie elokuvamaisen kielen kenties pisimmälle, rentouden ja rauhallisuuden asettuessa sydämessään todellisuudessa kiihkeän raidan ylle. Shingler on taikuri, jonka luomia pieniä ihmeitä ihastelen avoimesti.
Mika Roth
Stormbreaker: Vengeance
Melodisen metallin hivenen raskaampaa ja modernimpaa laitaa suosiva Stormbreaker antoi kunnon myrskyvaroituksen viime vuoden lopulla kun Strombreaker-sinkku ilmestyi. Nyt kyseinen siivu on saanut rinnalleen kolme muuta raitaa, joten on aika punnita debyytti-EP:n painoarvo.
Kaikki biisit kellottavat kolmesta neljään minuuttia, eikä metallin toimiviksi havaittuja seoksia ole lähdetty sen kummemmin keksimään musiikkilaboratoriossa uudelleen. Vokalistit Petri Tarvainen ja Anni Kokkonen pistävät kumpainenkin kurkkunsa koville, melodisen ja rouheamman tyylin nivoutuessa yhteen. Rytmipuolella nopeus on valttia, joten ’hitaampi ja kevyempi’ Throne on todellisuudessa myös melkoista rytinää. Sävyvaihtelua on kuitenkin sen verran, että hivenen tovereitaan melodisempi biisi syventää kummasti soundimaisemaa. Sydämeni sykkii silti selvimmin Silence = Death -runttaukselle, jossa tuntuu olevan mukana sopivasti kaikkia eri puolia.
Vengeance on soundinsa löytäneen ja tyylinsä kiteyttäneen bändin tuotos, eikä tästä löydy juuri petraamisen varaa. Tietysti persoonallisuuspisteitä voisi aina kartuttaa, mutta hyvältä vaikuttaa jo tässä vaiheessa.
Mika Roth
Särkyneet: Minkä mä sille voinCombat Rock Industry
Särkyneet onnistui naulaamaan punkahtavan rockin ja oman ’renttupoppinsa’ avainpalat yhteen neljän vuoden takaisella Sinä nouset -pitkäsoitolla. Itse toivoin jo uuden syklin käynnistyvän tuossa samalla, mutta eihän siinä sitten niin käynytkään. Pandemian aika virtasi ohitse, kunnes viime syksynä Tyttö minkä teit -sinkku napsaisi hiljaisuuden nauhat viimein poikki.
EP:lle on päässyt myös toinen sinkku, Kaikille kateellinen, ja aina vain melodisemmin kitaroitaan soittava ja laulujaan laulava nelikko tuntuu löytäneen omimman soundinsa. Neljän rallin terävin pisto lienee nopeasti tikkaava En mee mihinkään, joka taitaa olla reaktio eristäytymisen vuosiin. Kaikille kateellinen kärvistelee puolestaan rakkauden hiilloksella katkennein siivin, entisen lemmityn löydettyä itselleen uuden onnen – ja suutelevatkin vielä siinä kaikkien edessä, pirulaiset. Melankoliasta akkunsa lataa myös Ankeita jätkiä, kun kaikki mahdolliset suunnitelmat ovat taas menneet pieleen. Ankeaa on.
Maailma muuttui, eikä sitten niinkään. Särkyneet kertoo tarinoita elämän rypyistä ja rakkauden takaiskuista, mutta eikö siellä kaiken takana sittenkin hohka pieni toivo paremmasta? Ehkäpä juuri siksi Särkyneet osaa tehdä kauniisti hajonneita kuvia, joissa säröt eivät hävitä alkuperäistä ideaa tai niiden haamumaisia haaveita.
Mika Roth
The D.U.D.E.S.: Tonight Your Ass Belongs To Me / Everything's Coming OffFavor Company
Rock’n’roll on universaali kieli, senhän me kaikki tiedämme. The D.U.D.E.S. julistaa olevansa joukko planeetaltaan karkotettuja olentoja, jotka ovat ottaneet Homo sapiensin muodon. Rock siis soikoon ja jos tämä onkin AOR:rää, niin lyhennelmä syntyy tällä erää sanoista Alien Oriented Rock.
Alieneiksi dudet soittavat sangen svengaavaa klassista rockia, eikä murretta juuri erota. Lauluvastuu jakautuu Guitar Duden ja Piano Duden kesken. Rytmiryhmän muodostavat puolestaan Bass Dude ja Drum Dude, arvaatte varmaan kuinka soittimet jakautuvat kyseisille olennoille. A-puoleksi valittu Tonight Your Ass Belongs To Me rokkaa kuin kanssa-alieni Ziggy Stardust, melodian avatessa taivaat ja harmonioiden vetäessä mustan aukon voimalla puoleensa. Everything's Coming Off starttaa suorastaan avaruudellisen eeppisellä introlla, koskettimien sivellellessä ilmaan elokuvamaisia luonnoksia. Kaunista kuin tähtiusvain halki kulkevalla pika-avaruustiellä konsanaan. Ja kun rock sitten ryhtyy rouhimaan, on meno jotain mistä muinainen Rainbow ja muut hard rock -jätit muistetaan kivellämme.
The D.U.D.E.S. saattaa olla uusi tekijä näillä main, mutta kun debyyttisinkulle lohkaistaan kaksi näin jykevää rock’n’roll -rallia, niin on syytä antaa dudeille kunnia. Desibeli.net tarkkailee tilannetta ja kaivaa jo valmiiksi esiin uuden uutukaisia kohtaamispukujaan sekä antenneilla varustettuja avaruuskypäriään. Tästä dude-joukosta näet kuullaan vielä.
Mika Roth
The Komets: Loner / Suffragate CityHiljaiset Levyt
The Komets on Kouvolasta kotoisin oleva, aitoa ja alkuperäistä rock'n'rollia tavallaan soittava kokoonpano. Virallisia julkaisuja legendaariseksikin luonnehdittavalle yhtyeelle ei ole montaa kertynyt, mutta nytpä osuu kerrasta kohdilleen.
Eikä kouvolalaisten päätä tunnut huimaavan, sillä sinkun B-puoleksi on nostettu David Bowien glamklassikko. A-puoleksi on kuitenkin poimittu oma siivu Loner, joka on kuin tohtori Frankensteinin laboratoriossaan kasaama hybridi Jason & The Scorchersin kuumottavasta kaahauksesta ja kotoisen Peer Güntin puolikankeasta runtasta. Menojalka siis vipattaa ja Amerikan raitit aukenevat edessä, mutta jokin kiskoo hihasta samalla pohjoisempaan suuntaan. Tuo sama rosoisuus värittää myös Ziggy Stardustin aikoinaan esittämää Suffragate City -biisiä, jonka silkka hiplailu on jo silkkaa hulluutta. Paitsi että The Komets saa versionsa toimimaan, ihan silkalla voimalla ja puristuksella, mistä nostan hattua ja korkealle.
Rock’n’roll elää ja hengittää, eikä tästä vajaasta kuudesta minuutista löydy höttöä tai huttua. Sinkusta on (tietenkin) otettu myös seiskatuumainen painos, joten nyt ollaan monella tasolla asian ytimessä.
Mika Roth
Trisector: Red Shift EPSignature Dark
Terävästi nimetty Trisector on sama asia kuin helsinkiläinen tuottaja, DJ ja VJ Otto Andelin. Trisector tutkii dubin ja teknon syviä, hypnoottisia ja rajattomia mahdollisuuksia.
Red Shift EP koostuu neljästä raidasta, joiden yhteismitta yltää 36 minuutin tuolle puolen. Teknisesti kyse voisi siis olla ihan pitkäsoitostakin, etenkin kun yksikään raidoista ei alita kahdeksan minuutin rajaa. Kahdella ensimmäisellä numerolla mennään rytmi edellä ja kulku on rahdun kulmikkaampaa, aktiivisempaa sekä elektronista. Vasta kolmantena kuultava Shape of the Colour tuo selvemmin mukaan dubin notkeutta ja kaarevuutta, virtaviivaisten linjojen saadessa aina vain orgaanisempia muotoja. Ero on suuri etenkin verrattuna 3000 Echoesin luomiin lasisiin ja teräsbetonisiin luonnostelmiin, joissa urbaanius näyttäytyy mielestäni sinisemmässä spektrissä. Koin silti helpoimmin lähestyttäväksi ankkuriraita Silent Voicen, joka edustaa samaan aikaan hiukan kumpaakin maailmaa.
Red Shift siirtää painopistettään raidalta toiselle, liikkumatta kuitenkaan dramaattisesti sivusuunnassa. Tämä linjakkuus tekee EP:stä poikkeuksellisen toimivan kokonaisuuden ja kyllähän Trisectorin seurassa viihtyisi huomattavasti pidempäänkin.
Mika Roth
Underneath: Nothing Here is Held Sacred
Underneath on metallinmakuista hardcorea soittava yhdysvaltalainen yhtye. Pittsburghista kotoisin oleva bändi on nähtävästi vielä suhteellisen uusi yrittäjä, mutta debyytti-EP lataa jykevää materiaalia muun maailman ihmeteltäväksi.
Underneathin tapauksessa on vain kahdenlaista hardcorea: raskasta, sekä vielä sitäkin metallisempaa ja raskaampaa. Vokalisti/kitaristi Joey Phillips rääkyy, murisee ja karjuu sellaisella voimalla, että oksat poikki ja puoli Kanadaa perään. Vokaalien rinnalla kitara vingahtelee, murjoo ja kiskoo nopeita korkeita nuotteja piikkilankamaisesti jyrinän päälle, ehtien osapuilleen joka paikkaan. Phillipsin rinnalla Owen Clark ansaitsee syvän kumarruksen kitaroinnistaan. Basisti Jaden Barley nimetään myös virallisissa saatesanoissa, mutta rumpalista ei ole sen kummempaa tietoa. Liekö taustalla softat, vai sessiosoittaja – niin tai näin, paketti ei kaadu rytmipuolella.
EP:n siunaus ja kirous on sen suunnaton massiivisuus, joka tekee musiikista ehdotonta. Pedaalia ei survota alituisesti lattiasta läpi, mutta musertava massiivisuus on aina läsnä. Twenty Thousand Leagues Under the Sean kohdilla pieni doomahtava vuoroveto toimii luontevasti ja hc-puolella Those That Cheweth Not the Cud puraisee ärhäkämmin. Tulista, polttaa!
Mika Roth
Yheksän Euron Pikavippi: Paskat Pojat -EP
Kalareissuilta voi tulla monenmoista saalista. Esimerkiksi Yheksän Euron Pikavippi perustettiin vesien äärellä joskus vuonna 2022 ja viime syksynä julkaistu debyyttisinkku Sympaattiset mutta pirun levottomat niputti melodioita napakkaan ja nopeaan pakettiin.
EP:n saldo on peräti kuuden raidan ja vajaan 24 minuutin mittainen, mistä tosin ankkuriraita Kala syö näykkäisee itselleen päälle seitsemän minuutin kimpaleen. Merkittävämpi osanen isommasta kuvasta on kuitenkin toiseksi sinkuksi nostettu Neiti Repolainen & Herra Mäyrä, jonka svengaavammassa ja veikeämmässä soundissa yhtye tulee osuneeksi suomirockin yhteen häränsilmään. Toki Motelli Kilpisenkadulla piiskaa pogouspolviin joustoa, mutta tässäkin tiukassa tilanteessa yhteen soundi on selkeä. Rasvaräpylän funkkaavassa otteessa puristus asettuu myös kohdilleen, joten mitäköhän kaikkea eurokasalla vielä saadaankaan tulevaisuudessa haalittua verkkoihin.
Yheksän Euron Pikavippi ei ole vain punk, eikä aina edes rock, vaikka sormet pidetään useimmiten erossa popista. Veikeät sovitukset ja toisinaan yllättävätkin valinnat eivät jätä taatusti kylmiksi. Bändiläisten huumorintaju saattaa vaatia myös venymistä, mutta EP:n nimi on jopa siitä kulmasta tarkasteltuna aika heikko.
Mika Roth
Lukukertoja: 2077
Artistihaku
Pieniss� my�s
