Pienet

Sinkut - Lokakuu 2023

04.10.2023

(Sulut): Niin me ajetaan

(Sulut) ei ole ehkä nimenä sieltä kaikista helpoimmasta päästä nykymaailmassa, mutta musiikilla voitetaan paljon takaisin. New wavesta ja dream popista moottoreihinsa vääntöä hakeva ystävyysprojekti ja indiepop-yhtye osaakin uusimman sinkkunsa perusteella maalailla kauniita popin taivaanrantoja, eikä kuulaus kulu soundien saralla puhki. Niin me ajetaan on jo neljäs lohkaisu tulevalta albumilta, miten lienenkään onnistunut ohittamaan aiemmat kolme sinkkua.

Kappaleen ydin on kaikessa yksinkertaisuudessaan rauhallisen hetken taianomaisuus. Onhan tuo hivenen kornia korostaa jälleen kerran hetkeen tarttumisen tärkeyttä, mutta kun kaikki palaset asettuvat kohdilleen, kannattaa vain nauttia mystisestä taiasta. Eikä ole niin väliä mikä maisema varsinaisesti ottaen on, mitä siellä näkee, mistä se muodostuu – tärkeintä on ainutlaatuisuuden tunne, ymmärrys ohikiitävyyden huimasta kauneudesta. Tuon magiikan (Sulut) on onnistunut pullottamaan kolmen minuutin pop-kappaleeksi ja tämän pienen hetken ansiosta jäänkin odottamaan tulevaksi luvattua pitkäsoittoa. Ennusmerkit kun ovat suotuisat.

Mika Roth

Chamelion: The Shadowleader
Rockshots Records

Chamelion on raskaamman musiikin parissa pitkän päivätyön tehneen Marco Sneckin ikioma sooloprojekti. Tyyliksi nimetään fantasiametalli, jossa vauhti ja vaaralliset nuottirykelmät ovat arkea, eikä eeppisyydestä, sinfonisuudesta ja neoklassisuudesta tingitä laisinkaan. Onko tämä siis sittenkin modernia barokkimetallia superrunsailla yksityiskohdilla, vai mistä on kyse? Napataanpa tarujen yksisarvista sarvesta ja lähdetään selvittämään.

Termit ovat termejä, mutta omaan korvaani Chamelion musiikki soundaa kovasti perinteisemmältä power metalilta, jota on toki vahvistettu ja tukevoitettu huimalla määrällä sinfonisia mausteita. The Shadowleader on menevä sinkkubiisi, sekä ensimmäinen lohko tulevasta teema-albumista, jonka tarinasta löytyy kuuleman mukaan niin roistoa kuin sankaria, taikuutta ja seikkailua. Enemmän on siis enemmän, ja vaikka massaa on huimat määrät, niin kappale kestää rankansa synnyttämät rasitusvoimat tuosta vain. Sneck häärii tietysti kaiken maestrona, mutta kumarrus myös vokalisti Tomi Viiltolalle. Toimii suorastaan maagisesti.

Mika Roth

Dawn Noir: Frozen Sunspots
Ghostwork Music

Monesti tulee korostettua ja alleviivattua sitä, kuinka muusikoiden erilaiset taustat tuovat bändin yhdessä luomaan soundiin lisää voimaa ja rikkautta. No tuota lääkettä pitäisi löytyä nyt riittävästi, sillä Dawn Noir on riffivetoista ja grungehtavaa kitararockia soittava suomalais-portugalilais-saksalainen yhtye. Seuraavan sukupolven grungeksikin nimetty musiikki tekee yhtäältä kunniaa pääosin amerikkalaisille esikuville, vaan mihin muuhun yhtye yltää?

Frozen Sunspots tihkuu grungen väkevää soundia, jossa melankoliaa mitataan ennemminkin kilotonneissa ja kitaran sekä vokaalien yhteistyö on alkemiaa. Biisin tärkein voimavara on silti melodia ja sen melankolinen koukkuisuus, joka soundaa hivenen Alice in Chainsin ja Soundgardenin yhdistelmälle, ollen silti vielä näitäkin melodisemman, tummemman ja orgaanisemman. Siinä missä em. bändien ilmaisu oli monesti negatiivisuudesta kumpuavaa, tuntuu Dawn Noir astelevan aurinkoisemmalla puolen katua. Soundi ja meno on rouheaa ja eläväistä, säkenöivän säteilevää, vaan vielä olisi tilaa lisäpersoonallisuudelle.

Mika Roth

Death´s-Head and the Space Allusion: Beyond the Sun

Death´s-Head and the Space Allusion on nimenä uuvuttavan mittainen, mutta eipä itse musiikkikaan toisaalta sieltä helpoimmin selitettävästä päästä ole. Kolme ämmää ja kolme ärrää olisi hyvä alku, eli: menevää, metallista, melodista ja rokkaavaa, rouheaa, rohkeaa. Biisi kauhoo sisuksiinsa kaikkea kasarista eteenpäin ja sinkoaa ne ulos niin sateenkaarimaisena väri-ilotteluna, että päässä huimaa. Mikä olikaan kaiken tarkoitus?

Isoja säkeistöjä, vielä mittavampia kertosäkeitä ja aivan mahdottoman nostattavia väliosia, joiden ainoa tarkoitus on johtaa seuraavaan huippuhetkeen. Vokalisti pistää kaiken peliin, pari kitarasooloa ja yksi kosketinsoolo hämmentävät entisestään, bändin soittaessa nopeita ryöppyjä rockmetallia tämän kaiken jatkoksi. Melodisuus vastaan voima, tarttuvuus vastaan mammuttimaisuus. Beyond the Sun on sinkkuna hiukan liian mahdoton, mutta ehkäpä osana tulevaa toista albumia se jäsentyy aikanaan paremmin. Huh!

Mika Roth

Emily Frost: White Picket Fences

Musiikin monessa menossa työnsä kautta mukana oleva Emily Frost on helsinkiläinen laulaja/lauluntekijä sekä tuottaja, joka omassa musiikissaan hakee modernimpaa kulmaa melankoliseksikin laskettavaa indie poppiin. Soolojulkaisujen sarja vuodesta 2017 lähtien on mitä kunnioitettavimman kokoinen. Frostin itsensä kirjoittama ja tuottama White Picket Fences -sinkku tulee puolestaan olemaan osa seuraavaa EP-levyä.

Hoidettu valkoinen lauta-aita ja sen takana ihka oma talo tilavine pihoineen. Siinähän sitä on monen haavekuvaa ja tavoitetta, mutta se ei taida olla Frostin ensisijainen maali sitten kuitenkaan – ei ainakaan missään konservatiivisimmassa muodossa. Viimeisen minuuttinsa aikana kappaleesta kuoriutuu äänekäs ja villi kitarapoprock-ralli, joka lakaisee kaiken tieltään hetken huumassa. Sieluna toimiva pop-melodia kuitenkin kestää puristelun ongelmitta ja uskaltaisin jopa väittää eri päiden hyötyvän toistensa värikkyydestä. Näin biisin kuvitteellinen aita on lopulta värikkäiden palasten ja eri tekniikoiden hauskana yhteenliittymä syntynyt.

Mika Roth

F100g: Skumppaa & mansikoita II

F100g – tämä on näitä disinformatiivisempia nimiä, mutta ei anneta sen haitata itse asiaa. Tarina ei kerro mistä esiintyjän otsikko on tullut, tai miksi biisin nimen perässä on järjestysnumero kaksi, mutta ainakin aihepiiri on romanttisuutta tihkuva ja symbolismi kukoistaa halki rohkeaksikin luettavan tekstin. F100g esittää kiteytetysti tunnelmallista suomi-dancehallia, poppia torjumatta ja afrobeatia vaalien, tuotannon painopisteen sijoittuessa modernimpaan laitaan.

Skumppaa & mansikoita II ei nouse eksoottisuusasteikoilla kovinkaan korkealle, mutta F100g lienee hakenut biisiinsä rauhallisempaa kulmaa. Tarinassa tapahtuu öinen kohtaaminen, jonka myötä kiihdytetään nollasta sataan alta aikayksikön. Pitkän yön päättyessä odottaa väistämätön aamu, mutta sekään ei ole välttämättä kaiken loppu, vaan ehkä jonkin uuden ja upean alku. Ehkäpä. Soundien keveys ja moderni kuulaus pitää lattariviban eläväisenä, afrobeatin osuus rytmeissä voisi olla tuhdimpikin, mutta tämähän olikin vasta alkua.

Mika Roth

Indistict: Lava Bathhouse

Indistict on modernia progressiivista metallia soittava tamperelainen yhtye, joka värkkää kaiken pajallaan alusta loppuun saakka. Omin voimin äänitetty, miksattu ja tuotettu tie on johtamassa vääjäämättä kolmatta pitkäsoittoa kohti, jonka ensimmäinen sinkku on pieneksi yllätykseksikin luokiteltava tapaus. Saatan joskus ylikorostaa sinkkujen napakkuuden tärkeyttä, joten vain reilun kahden ja puolen minuutin mittainen Lava Bathhouse puristuu ainakin riittävän pieneen tilaan. Pientä ei ole kuitenkaan soundi, eikä pienessä ajassa kuulijan eteen loihdittu maailma.

Lava Bathhouse on aggressiivinen metallipala, jonka sydämen toinen puoli on sinfonisuutta ja matikkametallin kovuutta kumiseva. Alun hillitön vyörytys viskaa äärideathin karun muodon peliin, lyhyt ja hiljainen väliosa on kuin kaikesta nopeasti etääntyvä kameran linssi, kunnes melodisempi mättömetalliosuus jyrää taas perhoset maisemasta. Ja kaikki tämä tapahtuu alle minuutissa. Kurvia, monttua, ylämäkeä ja nopeaa vilkaisua pilvien yläpuoliseen maailmaan – eihän biisin kyydissä tahdo edes pysyä, ja se jos mikä on koukuttava tunne. Heart Prince -albumi ilmestyy marraskuussa, joten olkaamme varoitettuja.

Mika Roth

Kaksipäinen Koira: Kuolema voittaa aina
All That Plazz

Kaksipäinen Koira on nimenä myyttinen, mutta eeppisten tarujen hurmeisista käänteistä siirrytään nyt tyystin toisenlaisiin äänimaisemiin. Saatekirjettä mukaillakseni miedon psykedeelinen punk- ja autotallirockia soittava yhtye on kitaristi/vokalisti Tero Huotarin ja rumpali/vokalisti Aliisa Keräsen yhteistyön hedelmä, joten kaksipäisyys selittyy ainakin tuolla tavoin. Monessa mukana olevat tekijät ovat päästäneet itsensä irti studiossa ja keikkaakin jo viskotaan, joten biisejä debyyttisinkun takaa löytynee sitten enemmänkin.

Vaan keskitytään esikoisen reiluun kahteen minuuttiin. Vauhti on kohdillaan ja garageinen räminä täyttää kammion nopeasti, vokaalit nousevat räimeen ylle selkeinä ja kovaan runttaan tuodaan ennakkoluulottomasti pieniä hengähdystaukoja. Kova kolina ja melodisempi kiemurtelu vuorottelevat kipparin paikalla, ruorista pidetään silti alati huolta ja perus-woo-ooo taustalaulut vievät klassisen rock-kipaleen kauniisti maaliin. Tämä onkin malliesimerkki siitä, kuinka tutut palikat saadaan pinottua jälleen uuteen kuvioon ja taas kone hyrrää.

Mika Roth

Katariina Koivusalo: Sydän puhuu
Halavarecords

Katariina Koivusalo on pitkän ja vakaan iskelmätaustan omaava artisti, jonka suuri rakkaus menneiden vuosien musiikkia kohtaan säteilee myös debyyttisinkusta. Isoissa kisoissakin jo menestystä saavuttanut Koivusalo on tottunut esittämään vanhoja biisejä, mutta nyt tilanne muuttuu perustavanlaatuisesti, kun tästedes myös omaa tuotantoa löytyy.

Sydän puhuu edustaa modernimpaa suomenkielistä iskelmää, jossa kuuluvat läpi myös kaukaisempien maiden vaikutteet. Tässä tapauksessa koen kaikujen kumpuavan Amerikan kultamailta asti, tarkemmin sanottuna westernin, americanan ja ehkä hiukan folkpopinkin muodossa. Yhdessä nämä ainekset ja kotoinen iskelmä muodostavat hedelmällisen vahvan pohjan, josta nousee positiivista, vahvaa ja riittävän persoonallista musiikkia. Loppusilaukseksi tarvitaan vain Koivusalon vahva ääni ja sydämestä kumpuava tulkinta, niin kasassa on onnistuminen. Hieno avaus ja näin se iskelmäkin elää, jalostuu ja kehittyy edelleen.

Mika Roth

Kemopetrol: I Can See Across the World
Elektro Mop

12 vuotta on pitkä aika, vaikka sitä vertailisi ja mittailisi kuinka. Sen verran kului aikaa siitä, kun Kemopetrol julkaisi viimeksi uutta musiikkia. Eikä moinen ole mielestäni oikeasti reilua vuoden 2011 A Song & A Reason -albumia kohtaan, koska tuo mainio levy olisi voinut olla uuden, upean ketjun aloitus.

Niin ei kuitenkaan käynyt, mutta vuoden 2023 Kemopetrol kuulostaa rakentavalla tavalla entiseltä. Laura Närhen sielukasta ääntä ja kertoilevaa laulua kuuntelee aina ilokseen, bassolinja värkkäilee maagisia pyörteitä elektropop-kappaleen kellareissa ja ylle laskeutuu jopa mystiseksi laskettava tunnelma. Kitaran, kiippareiden, kerrosten ja käännösten labyrintti voi tuntua ensikosketuksella sekavaltakin, mutta kaikessa on kemopetrolmaista logiikkaa ja tarkoitusta. Eikä tietysti aikaakaan, kun I Can See Across the World on jo löytänyt tiensä pään sisälle. Sinkku on selvästi mennyttä, nykyistä ja tulevaa, sotkeentumatta silti naruihinsa ja näppäryyteensä. Huippuunsa hiottua ja kuitenkin myös rennon välitöntä, kuten Kemopetrol vain osaa.

Mika Roth

Krypta: Dorian Gray
Svart Records

Krypta kuuluu tulokkaiden joukkoon, mutta musiikkinsa puolesta Dorian Gray on mitä klassisin tapaus. Melodisen kitararockin perinteisempää puolta edustava kotimainen yhtye on näet mitä selvimmin oivaltanut menneiden aikojen voiman ja tutkinut tarkkaan monien edeltäjiensä jälkeen jättämiä aarteita. Näin on syntynyt uusvanha ralli, joka samaan aikaan soundaa tuoreelle ja tuntuu jotenkin aavemaisen tutulle, vaan kuinka kaunis kuva kestää suurempaa rasitetestiä?

Dorian Grayn tarinahan on vanha ja tuttu. Kertomuksen kohde on oman upeutensa sokaisema henkilö, joka nostaa itsensä toisten ihmisten edelle, eikä pysty lopulta näkemään norsunluutornistaan omaa onttouttaan. Musiikissa melodisen kitararockin ja vanhan heavymetallin harmoniat nivoutuvat yhteen mitä komeimmin ja kaiken kruunaavat suomeksi lauletut tekstit, laulusoundinkin tehdessä kunniaa 70-luvun analogisille ajoille.

Mika Roth

Linda Lina: Vahingon laajuus

Melankolista, raikasta ja pohdiskelevaa indiepoppia luova Linda Lina on uraansa aloitteleva laulaja/lauluntekijä. Debyyttisinkku ehdittiin itse asiassa julkaista juuri ja juuri elokuun puolella, eli teknisesti kesällä, mutta ainakaan vielä esikoiselle ei ole ilmestynyt jatkoa. Taustatiedoista ei ilmene, löytyykö Linalta aiempaa kokemusta julkaistun musiikin saralta. Mikäli tämä kuitenkin todella on hänen esikoisjulkaisunsa, niin sitten on pidetty isompaakin kynttilää vakan alla.

Saatesanoissa musiikillisiksi suuntamerkeiksi tarjotaan mm. Samuli Putroa ja Antti Autiota, enkä lähde kiistämään sanoja. Haluankin korostaa sen sijaan sävellyksen miellyttävän lämmintä henkeä ja sanoituksen kykyä pohtia kivuliaita sydämen asioita ilman pistävää kitkeryyttä. Soundimaisema on orgaaninen, vahvasti läsnä ja silti alati hivenen maiseman takaa kaikuvaa, pohtivaa, melankolista. En tiedä mikä maailma on varsinaisesti loppunut, mutta muutosten tuulet ovat puhaltaneet kaiken uusiksi tarinan hahmojen ympäriltä. Kertoja ymmärtää asioiden kovuuden, mutta samalla tiedostaa jollain perustavalla tavalla selviytyvänsä, vaikka tunteet pinnassa ovatkin. Kaikkea ei ole vain tarkoitettu ikuisesti kestäväksi.

Mika Roth

Mannerheim: 1600 - Sixteen hundred
Music Box Helsinki

Timantinkova Mannerheim on nimenä tiukinta mahdollista luokkaa, mutta niin on myös tämä rehti ja rankka hard rock -yhtye. Bändin pitkät ja rönsyilevät juuret ulottuvat aina 1980-luvulle saakka, ensimmäisten virallisten julkaisujen osuessa kyseisen vuosikymmenen viimeisiin hetkiin. Noista päivistä ovat monet asiat muuttuneet, eikä kokoonpanokaan ole enää sama, mutta Anssi Stenberg laulaa yhä keulilla ja homman nimi on edelleen rock’n’roll.

1600 - Sixteen hundred on tekniseltä puolelta tinkimätön hard rock -numero, jolla kitara vinkuu, koskettimet jyrisevät ja rytmiryhmä paiskii töitä hartiavoimin. Eikä bändi vain purista pikakaistalla kohti auringonlaskua, vaan sekaan heitetään lievästi progehtavaa väliosaa, kitarasoolo kuullaan tietysti kohdillaan ja vokaaleihin tuhtiutta syntyy taustalauluista. Tuttu muoto, kutinsa pitävä sisältö ja edes plus neliminuuttinen mitta ei ole ongelma. Stenbergin kanssa sävellyksestä vastaava Juha Björninen on kivenkova tekijä hänkin.

Mika Roth

Surut: Nyt olet kaunis

Ja sitten jotain huomattavasti ahdistavampaa ja synkempää. Tampereella vuonna 2017 perustettu Surut ajaa musiikkiaan hardcoren, screamon ja post-rockin armottomia rinteitä suoraan alas, alas, aina vain alemmas, kohti vapauttavia hulluuden syövereitä. Nyt olet kaunis -sinkku edustaakin tämän koosteen mustinta, sekopäisintä ja ahdistavinta laitaa, eivätkä tamperelaiset pelaa pikkukorteilla, vaan lyövät pöytään isompaa valttikorttia toinen toisensa perään. Erästä leffamainosta puolittain lainaillakseni: ”kuinka pitkälle ’liian pitkälle’ voikaan mennä”?

Nyt olet kaunis kertoo yhdellä tulkinnalla täysin vikaantuneesta minäkuvasta, jossa kauneuden tavoittelu ja ulkomuodon palvonta ovat kääntyneet joksikin sairaaksi ja kieroutuneeksi. Toinen kulma voi antaa ulkoisen vahingoittajan näkemyksen, mutta on tarina mikä tahansa, niin jotain tosi, tosi pahaa tapahtuu. Lähemmäs kuusiminuuttinen siivu on kuten tekstinsä: tavallaan kaunis ja samaan aikaan hälytysäänet päälle kytkevä. Yhtye takoo vimmalla, hardcore on höyryjyrämäistä puserrusta, tuska puristuu pintaan – loppua lupaillen.

Mika Roth

Tara T: The Bitch is Back
Sledge Records

Tara T on 80-lukulaisen hard rockin tiukka taitaja, joka tunnetaan myös Tara-yhtyeen energisenä nokkanaisena. Moni asia ei ole muuttunut soololle siirryttäessä, mitä nyt kieli on vaihtunut suomesta englanniksi. Itse musiikin saralla ydin on yhä sama ja moottori jyriseekin komeasti. Tietysti napakka otsikko huokuu naisenergiaa, mutta minkäänlaiseen kitkerään tilitykseen ja mustan maalin hedelmättömään levittelyyn Tara T on aivan liian fiksu sortumaan.

The Bitch is Back hyppää ratin taakse ja runttaa reilussa kolmessa ja puolessa minuutissa oleellisen kasaan. Rytmiryhmä takoo jykevää komppia perinteisellä tatsilla, kitara säestää kuuliaisesti vokaaleja ja biisin moottori pyörii vakailla kierroksilla halki matkan. Kitarasoolo osuu kohdilleen, enkä jäänyt kaipaamaan kuin jonkinlaista palat selkeämmin jaottelevaa, rohkeampaa väliosaa jonnekin viimeiselle kolmannekselle. Toki biisi toistaa klassista muotoa uskollisesti, mutta kyllähän Mötley Crüe ja kumppanitkin tekivät pieniä irtoliikkeitä aina silloin tällöin. Toivottavasti sinkku ei jää ainoaksi, sillä Tara T hallitsee sarkansa rautaisesti.

Mika Roth

The Lonely: Trees Will Grow Again

Ikiaikaisen trio-muodon itselleen valinnut The Lonely on vuonna 2022 keikkailunsa aloittanut yhtye, jonka musiikissa soi menevä synapop, kitaravetoinen post-punk ja suriseva shoegaze. Näistä tarpeista on syntynyt terhakasti etenevä debyyttisinkku, jonka syntymiseen on puolestaan vaikuttanut Venäjän hyökkäys Ukrainaan. Aihepiiri on siis tumma, jopa synkkä, vaan synkkyys ei ole päässyt tummentamaan biisin melodista sydäntä sentään liikaa.

Trees Will Grow Again onkin siitä jännä ilmestys, että yhtäältä se on kasarisen kolkko ja jopa hiukan kovakin kitararock-biisi. Toinen puoli totuutta on kuitenkin se, että vahva melodia ja pumppaava bassolinja vievät satunnaista kuulijaa huimalla vauhdilla. Kovan kuoren alla on lämpöä, kromisten pintojen hionta on suuren sydämen synnyttämää. Mittaa numerolla ei ole neljääkään minuuttia, mutta vähäiseen tilaan saadaan mahdutettua todellinen pop-pienoissinfonia, josta löytyy väliosaa, kehittyvää teeman kuljetusta ja aina vain toinen toisensa päälle ilmestyvää tasoa. Eikä touhu lässähdä edes viimeisissä mutkissa, joten tästä lähtee.

Mika Roth

The Oscines: Too Early/Too Late

The Oscines on Valkeakoskella perustettu, mutta sittemmin tamperelaistunut, nelihenkinen alternative rock-yhtye. Bändiltä ilmestyi keväällä EP-levykin, mutta neljän raidan mittainen Last Call ei osunut syystä tai toisesta aikoinaan kohdilleni. Onneksi tuore sinkku korjaa tilanteen ja Too Early/Too Late osoittautuu suorastaan klassiseksi kitararockraidaksi, jonka piirtämät suuntaviivat ovat suhteellisen selkeät – musiikin saralla nyt ainakin.

Mitään sen kummempia saatesanoja biisille ei anneta, joten kuulija saa itse ratkoa, että mistä tarinassa ollaan ajoissa ja/tai myöhässä. Itse veikkaisin sydämen asioita tämänkin siivun syntysyyksi, mutta oli aihe mikä tahansa, niin päämelodian voimaa ja merkitystä ei kukaan voi ohittaa. Kolmeen ja puoleen minuuttiin ahdettu tunneryöppy lähtee jo lähes lapasesta viimeisen minuutin aikana, mutta kiihko ja paine ovat toisaalta parhainta mahdollista melankolisen kitararockin polttoainetta. Lisäpinnat retron rikkaista soundeista.

Mika Roth

Tiikerin vuosi: Siirtolohkare
Naakka Records

Tiikerin vuosi on rehellistä suomirockia nostalgisella otteella soittava yhtye, joka ei vain halua tehdä sitä täsmälleen samaa, mitä jo niin kovin monet muut ovat aiemmin tehneet. Siispä suomirockia päivitetään ja jalostetaan Amerikan lääkkeillä, eli otetaan modernin countryn ja syvän etelän southern rockin mursketta mukaan suomirockin uudempiin lohkareisiin. Avainkysymys kuuluukin: tarttuuko murikoihin sammal, vai tarttuuko biisien melodiat ja riffit kuulijoihin?

Tähtäin on siis heti startista nostettu korkealla, mutta kolmen sinkun ja yhden EP:n myötä hartioitakin löytyy jo kummasti. Suomalaiseen sielunmaisemaan erottamattomana osana kuuluva kaiho kuuluu edelleen läpi, mutta asenne on tyystin erilainen. Kertoja uskoo kaiken kääntyvän vielä paremmaksi, jahka vain pusketaan hellittämättä eteenpäin ja kestetään elon pienet kolhaisut. Riffillään rouhivaa ja melodiallaan koukuttavaa rockia kelpaakin kuunnella, muutenkin kuin tekstin puolelta. Sammaloituminen jääköön näin suosiolla muille.

Mika Roth

Toistuvat Yllätykset: Piipaa

Nimensä filosofiaa musiikillisesti toteuttava Toistuvat Yllätykset on riemukkuutta estoitta syleilevä hiphop -kollektiivi, joka luo juhlintaan tarkoitettua musiikkia. Piipaa on riemullinen väriräjähdys, jossa on tilaa niin afrodiscolle, räpille, popille kuin vaikka mille muulle. Vaan mihin saakka villeillä tanssijaloilla pystytään lopulta boogaamaan?

Biisin päällimmäisiin kerroksiin kuuluvat moniääninen laulu, sekä kaiken yllä törähtelevät, kajahtelevat ja singahtelevat muut äänet. Ovatko torvet nyt aitoja torvia, vai kenties vain kiipparein luotuja simulointeja? Ei sillä ole oikeasti mitään väliä, vaan väliä on eksoottisella rytmityöllä ja kaikesta tästä rakentuvalla isolla kuvalla. Bilevaihde saa basson pumppaamaan, jyske ja jytinä tuntuvat takalistossa ja perälaudan sulat lähtevät kummasti liitämään, kunhan vain viskaa huolet mäkeen edes hetkiseksi. Täydellistä musiikkilääkettä syksyn sohjoiseen, pimeään ja märkään kauteen, eikä piipaa-autoakaan tarvita paikalle.

Mika Roth

Viivi Lehto: Maailman valkoisin kanvas

Viivi Lehto on helsinkiläinen taiteilija, joka visuaalisten taiteiden lisäksi luo myös musiikkia laulaja/lauluntekijänä. Lehto hakee musiikkiinsa väläyksiä sielukkaasta 70- ja 80-luvun taitteen pop-estetiikasta, eikä hänen persoonallinen laulusoundinsa jää ainakaan massassa huomiotta. Debyyttisinkulle onkin selvästi ladattu paljon sydäntä ja sielua, kuten aidon taiteilijan kohdalla voi odottaakin.

Elämä on toisinaan hankalin taiteenlaji ja vaativin taival, mutta myös palkitsevin ja ihmeellisin retki halki ajan. Lehto käsittelee tätä itselleen tutuin termein, valkoisen kanvaksen edustaessa enemmänkin mahdollisuuksia ja vielä toteutumatonta potentiaalia, kuin epäonnistumisen uhkaa. Me kaikki luomme väkisinkin maailmaan jälkiä ja tuota pohditaan nyt hiljaisen, osin akustisen kappaleen voimin. Pop on yksi sana, balladi toinen ja folk vaikka kolmas. Juuri nyt nämä sanat ja termit löytävät viehättävän muodon paljastaessaan pienen salaisuuden kuulijoilleen. Se on kaunis, toiveikas ja vaalimisen arvoinen kultahippu, mistä kiitos Lehdolle.

Mika Roth

Lukukertoja: 1293