Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Lokakuu 2023

06.10.2023


Doghouse Band: Pugilism Illustrated Doghouse Band: Pugilism Illustrated

Bluesrockin puolelta löytyy yhä sielua, minkä mainio Doghouse Band on jo monesti päässyt osoittamaan. Parhaimmillaan loistava, mutta myös kovin epätasainen Lollipop River ei täysin kantanut, mutta osoitti kuitenkin suunnan, jota bändi pääsi pandemian vuosina hiomaan entisestään. Alkukevääseen lämpöä tuonut Fairytale Forest Jack -sinkku oli jo lupaava osuma, joten mihin kahdeksan raidan ja noin 42 minuutin albumi yltääkään?

Ensinnäkin todettakoon, että Puka Oinosen sielukas kitara ja Graveyard Virtasen väkevä vokalisointi ovat loistokavereita. Dile Kolanen bassossa ja Ville Raasakka rummuissa pitävät puolestaan huolen siitä, että juna jyskyttää tasaisen groovaavasti raiteillaan. Huimia revittelyjä ei ehkä kuulla, mutta sovituksia tarkemmin tutkiessa työn korkea laatu ja taso käyvät kyllä selviksi. Vahvistus on myös Mikael Backman koskettimissa, jonka myötä kasassa on klassinen rock’n’roll orkesteri.

Kakkosalbumin työnimi oli kuuleman mukaan pitkään Blues Album ja tuo otsikko olisi ollutkin osuva, vaikka Doghouse Band täysin oman soundinsa onkin jo kehittänyt. Yhdenlainen huipentuma on albumin keskellä lähes seitsemän minuutin raja-aidan tieltään kaatava One Steamy Night in the Congo. Jätissä on vetoa, vääntöä ja sielua, eri osasten laskeutuessa kuin lumottuina paikoilleen. Hiukan westernin kaihoa, ripaus progerockin kurveja ja tuhti annos sielukasta bluesin, soulin ja pienin varauksin jopa gospelin hikeä. Tämähän on kuin rinnakkaisuniversumin Pink Floyd bluespajalla, jossa turhia sääntöjä ei ole.

Pugilism Illustrated on monin tavoin iso levy, joka muistaa kuitenkin myös leikkisyyden merkityksen. Em. Jack edusti yhtä puolta tarinasta ja Reefer Madnessin hilpeässä heilunnassa otetaan hymy huulessa tukea palmujen kyljistä. Eikä avausraita Absolutely Boredkaan taida olla virneettä narulle vedetty numero, joten kun ankkuri Finish My Blues saa itsensä valmiiksi, on sydämessä puhdistunut olo.

Mika Roth


Glass Wipe: Co Lo Mone Glass Wipe: Co Lo Mone

Glass Wipe kertoo olevansa raakaa, nopeaa ja aggressiivista, mutta toisinaan myös psykedeelistä punk rock'n'rollia soittava kemiläinen trio. Kovia sanoja, mutta kovia ovat myös biisit, riffit ja nuotit, joten ei lähdetä huitomaan punakynän kanssa sen enempää vielä tässä vaiheessa. Todellinen mysteeri on se, kuinka jo kolmannen albuminsa julkaiseva möykkäpartio on jäänyt aiemmin huomiotta, kun noita sinkkujakin on pitkäsoittojen välillä ilmestynyt.

Koska alle 32 minuuttiin pystytään sovittamaan peräti tusinan verran kappaleita, ei isommille rakenteluille irtoa aikaa. Vielä kun ankkuribiisi Devil Drive-by viljelee puolittaista huumoria, antaa kansikuvalle taustan ja kestää lähemmäs neljä ja puoli minuuttia, on lopuilla siivuilla entistäkin vähemmän tilaa. Toisaalta bändi niputtaa miltei samaan aikamittaan albumin kolme ensimmäistä rallia, kun Fight lyö Bad Religionin hengessä hampaat kurkkuun, Come Inside lisää melodisuutta tallan painuessa syvemmälle lattiaan ja sensoreita nimellään hämäävän Don’t Fuk Wit Men tuodessa lisää kurvia – ja jopa modulaation mukaan kuvaan. Ei nyt ihan psykedeelistä ehkä vielä, mutta ärhäkkää, raakaa ja nopeaa.

Punkrockin tutut kuviot ja muodot jatkavat myös tästä eteenpäin linjoja hallitsevina reunoina. Rosoisuus pistää korvaan (plussana), kun Indecion pörähtää vauhtiin ja sinällään melodinen 5th Peeler paukuttaa itsensä miltei takalaittomaksi – mutta vain melkein. Klassisempaa punkin paahtoa amerikkalaisella majoneesilla tarjoilee Replace My Heart, jolla luulisi irtoavan huomiota myös ison rapakon tuolta puolen. Selvemmin uuden aallon kanssa huseeraava Evil Eye viskaa taas sellaista Therapy?-vaihdetta silmään, että biisi kannattaa huomioida.

Glass Wipe ei aina häikäise persoonallisuudellaan, eivätkä ’psykedeeliset’ elementit juuri löydä tietään suuhun tässä sopassa, mutta soundin tinkimättömyys on yksi iso plussa. Toinen mitali rintapieliin irtoaa melodioiden väkevyydestä ja vaikka äänikenttä on karu, se on sitä selkeällä ja johdonmukaisella tavalla.

Mika Roth


Haver: The cinema under the bridge Haver: The cinema under the bridge

Kortit vaikuttavat lupaavilta. Haver on näet Tuukka Henttosen (HENNT, Transdela) ja Juho Vihervuoren (Oh For) perustama yhtye Suomen Turusta. Tyylisuuntana toimii elektrovahvistettu poprock, johon voi lisätä indie- ja post-sanaa sopiviin kohtiin. HENNT on osoittanut kyntensä Desibelinkin sivuilla useasti, kun taas Oh For toi vuoden pimeimpään päivään kirkkaan elektrovalon jokunen vuosi sitten.

Haverin ensisinkku ilmestyi puoli vuotta sitten, enkä pysty ymmärtämään kuinka missasin Short Hours / Run -tuplasinkun, mutta osuihan se allekirjoittaneen kohdalle lopulta. Albumin avaava Mount Off viskaa välittömästi kutosparin kivijalkaiselle pelipöydälle. Viidessä minuutissa biisi käy läpi huikeita muutoksia ja samalla kuulijoille esitellään talon tavat, sekä suuntaa antavat säännöt. Melankolia ja melodia ovat järjestelmän kaksoistähti, jonka ympärillä kuulaat vokaalit, synat ja kitarat kiertävät. Ainoa vakaus on muutoksen jatkuvuus, eivätkä äänimaisemat lukkiudu missään vaiheessa, vaan kaikki elää ja kehittyy alati.

Em. sinkun B-puoli, Run, juoksee jonnekin sinne, missä postpunkin ja shoegazen linjat lähentyvät. Soundi on nytkin tumma, mutta samalla vetävä, tanssittavakin. Kyseessä on kuuleman mukaan kaksikon ensimmäinen yhdessä hahmottelema kappale ja Run edustaakin Haverin helpoimmin lähestyttävää laitaa. Tiukkaa biittiä antaa myös peräti seitsenminuuttinen Freckles, jonka kolkoissa soundeissa 80-luvun synapop ja alkuaikojen EDM kaikuvat. Belgialaiset ja saksalaiset pioneerit lienevät jossain vaikutteiden joukossa.

Haver on mielenkiintoinen uusi avaus kotimaisilla musiikkikentillä, joilla ei olla ymmärtääkseni kuultu mitään täsmälleen tämäntyyppistä soundiarkkitehtuuria paljoakaan. Muoto on tietysti tärkeä, vaan se ei kuitenkaan ohita itse sisältöä. Uskoisin myös soundin ja ilmaisun persoonallisen erikoisuuden olevan puhtaasti duon sydämistä kumpuavaa aitoutta. Haver onkin tavallaan täysin omalla saarellaan, joka saattaa hyvinkin osoittautua kokonaiseksi uudeksi mantereeksi niin tekijöilleen kuin onnekkaille kuulijoille.

Mika Roth


J Laitinen & Jouni J: Ouroboros J Laitinen & Jouni J: Ouroboros

Tämä on taas näitä musiikkitaivaissa syntyneitä liittoja. J Laitinen on Väärä Raha -yhtyeestäkin tuttu laulaja, joka on rakentanut Lapin ja Balkanin välille musiikkisillan. Jouni J on puolestaan Rovaniemeltä Helsingin kautta Inariin päätynyt räppäri. Yhdessä nämä kaksi herraa julkaisivat juhannuksen tienoilla albumin, jonka fyysinen kopio päätyi vihdoin ja viimein Desibeli.netin toimitukseen.

Lappi on miehiä yhdistävä tekijä, musiikki toinen ja melankolia (tietenkin) se kolmas. Heput aikoivat tehdä alkujaan EP:n, mutta hommahan luisti kuin vanhan Mossen hihna ja näin kasaan saatiin albumi. Eikä studiossa kyräilty vain kahdestaan, vaan vierailijaa, vahvistusta, sekä apukäsiä löytyi maakunnan musiikkipiirien kermoista. Vaan mitä sitä palasista, kun pitäisi nähdä iso kuva, ymmärtää suurempi tarina. Jaa, että mitäkö siinä isossa kuvassa sitten on? UFOja nyt ainakin ja koskemattoman luonnon ylistystä.

PuskaJaskan ja Tomigunin kanssa ikuistettu Lapin yössä on svengiltään jopa soulahtavaa, räpit ja rokit soivat, eikä kellään ole suru puserossa. Ramppa kalakattaa tamppaa kuin balkanilaislappilainen tanssiorkesteri yrittäisi löytää housen ytimen. Ei välttämättä paha asia, etenkin kun Kauko-Itää on lipsahtanut soosiin mukaan. Niillas Holmbergin kanssa esitetty Ouroboros tuo saamelaisuuden mukaan kuvaan ja upeaahan joikaus on kuunnella räpin rinnalla. Housea kaadetaan aina vain lisää sarveen, kun Streets of Inari jyrisee Gáimmi Gáibmin vetoavulla. Vaikka liinalle läikkyy niin mitäpä tuosta, sillä nyt bailataan kuin Marin ja askeleita ei lasketa.

Ouroboros on ihan tolkuton levy, jota tehdessä on taatusti ollut hauskaa. Lapin mystisyys, housen, räpin ja elektron hetkessä olo, balkanilainen sivumaku ja mitä tästä voi sanoa? Täydellistä, erinomaista, järjetöntä! Svengaa kuin hirvi, sotkee kaiken pohjoisesta ja ottaa kantaa kuin ohimennen moneen tiukkaan asiaan. Hauskaa ja vakavaa, kuten elämä. Voisinko saada uuden annoksen, ja tämä tulisi sitten tuplana, kiitos…

Mika Roth


Niina Annika: Kalliota vasten Niina Annika: Kalliota vasten

Niina Annika on viimeisen reilun vuoden aikana julkaissut nipun sinkkuja, sekä Unessani tuuli EP-levyn. Nyt on koittanut aika sitoa verevän folkin, pohdiskelevan popin, pohjoisen mystiikan ja lavean americanan tuoksuisen countryn punoksista ihka oikea debyyttipitkäsoitto.

Keväinen Se on jotain uutta -sinkku on nostettu levyn avaajaksi ja siirto on tavallaan rohkea, sillä rauhallisesti viiteen ja puoleen minuuttiin käyskentelevä numero ei ole mikään iskuhitti. Toisaalta pitkän kaavan kautta tapahtuva albumin sisäuniversumin esittely toimii mainiona johdatuksena. Kakkosraita Helena heilauttaakin sitten viisarit rokimmilleen, kun svengaavaa poprockia folkin filttereillä soittava bändi pistää jalalla koreasti. Soundi on välitön, räväyttävä väliosa ja kitarasoolo kruunaavat koko paketin. Folkpoppia kullaksi muuttava sinkkuässä Otava on silti yhä joukon kirkkain tähti, sijoittuen keskelle levyä ja jakaen kiekon luontevasti kahteen osaan.

Tyystin toisenlaisen puolen musiikista esiin loihtii etenkin levyn loppupuoli. Nimikappale Kalliota vasten viistää läheltä vanhaa runolaulantaa ja jopa joikua, mystisten rytmien kummutessa ajan virtojen takaa. Syksyn alussa sinkkuna ilmestynyt Metsänpeitto on kuin saman kolikon toinen puoli, menneen ja modernin yhdistyessä jossain enon, folkin ja popin risteämäalueilla. Nyt vain folkahtava poprock saa selvemmän hallinnan. Samoista aineksista on syntynyt myös ankkuri Kuurankukkia, joka täydentää biisikolmikon ja samalla koko albumin loppuvaiheen hellimmin mahdollisin liikkein.

Niina Annika on lähtenyt rohkeasti tutkimaan, muuttamaan ja muokkaamaan perinteistä etno- ja folkmusiikkia, kunnioittaen kuitenkin samalla alkuperäistä. Mukana on selviä osia kansamusiikista, rytmien nostaessa pintaan vanhempia, jopa muinaisia elementtejä. Kalliota vasten -albumi on värikkään joukon yhdistelmä, rajattomuuden ollessa nyt osia voimistava tekijän. Herkkä tasapaino menneen ja nykyisen välillä määrittelee musiikkia, joka voisi mennä tosin vieläkin rohkeammin rajoilleen. Ja ehkä jopa hiukan niiden yli.

Mika Roth


Tom Tikka: Rainbows and Dead Flowers Tom Tikka: Rainbows and Dead Flowers

Onhan se sääli, että mainio The Impersonators ei ole julkaissut uutta musiikkia reiluun kahteen ja puoleen vuoteen, mutta samalla Tom Tikka on saanut ainakin aikaa soolouralleen. Vuoden 2023 sooloalbumi on kolmas peräkkäinen ja kuten kahtena edellisenä vuotena, myös nyt kitarapoprock on se juttu, elämän kummallisuuksien antaessa aiheita tarinoida.

Itse asiassa Rainbows and Dead Flowers -pitkäsoiton juuret ulottuvat kuuleman mukaan ainakin osittain jo aikaan ennen This Is My Happy Face ja Better Man -albumeita, mutta sisaruksiaan hivenen mutkikkaampi levy otti aikansa asettua kohdilleen. Teemana uudella kiekolla tuntuu olevan siis elämä, jota muistellaan, pohditaan ja punnitaan eri tavoin. Lapsuus, nuoruus, aikuisuus, vanhuus – selkeitä osia, ja silti niin kovin paljon enemmänkin, kuin vain aukeamia muistojen kuva-albumissa ja lukuja jossain elämäkerrassa. Tikka, tai hänen kappaleidensa kertojat, tuntuvat janoavan jotain miltei myyttistä elämän lähdettä, aitoa asiaa, kipinää tai ehkä jopa räjähdystä tunnetasolla. Jotain joka tuntuu lipsuvan omista sormista ja päätyvän aina vain muiden koreihin. Vai onko kamppailu juuri sitä kovasti mainostettua elämää?

Dead End Romance kiskaisee rouheat kitarasoundit ja siniset nuotit taivaille, järjettömän helposti tarttuva Hieroglyphs painaa vielä tiukempaan etunojaan. Näitä biisejä on hankala kuunnella aloillaan istuen, energioiden virratessa lähellä pintaa. Something New kaipaa muutosta, ajasta välittämättä, Stalemate kirkuu sanoillaan arvokkaita asioita myrkyttävää hiljaisuutta vastaan. Musiikin kauneus ja lyriikoiden kovuus synnyttävät ainakin kontrastia, kun sydämet yrittävät löytää teitään takaisin toistensa luokse ja törmäilevät entistäkin kivuliaammin ympäröivän maailman sattumanvaraisuuksiin.

Kokonaisuutena Rainbows and Dead Flowers on tomtikkamaiseen tapaan vahvaa melodioiden, riffien, koukkujen ja reippaan asenteen paraatia. Paria poikkeusta lukuun ottamatta sanottava sanotaan alle neljässä minuutissa, raitojen perässä viheltelyä ilmenee jo parin kierroksen jälkeen. Iäti raikas ”kolmannes R.E.M.iä, kolmannes fab fourin jälkeläisiä ja kolmannes jotain uutta” -kaava siis toimii, enkä voi kuin harmitella hivenen kitkeriä lyriikoita – mutta murheen kuula kuuluu toisaalta erottamattomana elon fortunaan.

Mika Roth


Wolves I Feed: Plus Ultra Wolves I Feed: Plus Ultra

Helsinkiläinen yhden miehen yhtye Wolves I Feed on sama asia kuin Jason Doyle Ward, joka on työstänyt debyyttialbuminsa materiaalia tunteja laskematta. Hartiapankin voimaan uskotaan kaikessa mahdollisessa, masterointia lukuun ottamatta, joten tämä levy jos mikä on yhden mielen, vision ja näkemyksen kiteytymä. Musiikillisesti Wolves I Feed sijaitsee melodisen metallin kentillä, mutta kaikki mahdolliset suunnat halutaan pitää avoimina.

Kymmenen raitaa ja noin tunti ovat lukuja, jotka kertovat jo itsessään paljon. Toki ankkurina perää raskaasti painava nimibiisi Plus Ultra lohkaisee minuuttipotista lähes kuudenneksen itselleen, mutta monoliitin mitat ovat täysin perusteltuja. Itse asiassa kunnianhimoinen, progehtaviakin elementtejä sisältävä päätös on kuin pienoispotretti albumista, melodisuuden ja rouheuden potkiessa metallin kelkalle kunnon vauhdit. Samalla se muodostaa niin ikään rivistä erilleen ponnahtavan ja suorastaan sielukkaan Against the Wavesin kanssa vahvan 14 ja puoliminuuttisen kiekon loppuun.

Satunnaiselle kuulijalle, joka suosii pienempiä kerta-annoksia, saattaa olla hedelmällisempää aloittaa Wild Bloodin synavahvikkeisesta ja modernista myllytyksestä. Sävyt ovat dramaattisen öisiä, kimalle koristaa kovia pintoja ja koukkujakin löytyy. Vielä isompia ja kromisempia vasaroita heiluttava Broken Clouds pinnistää jo lähes takalaittomaksi, mutta omissa kirjoissani tämä aikavirrat sekaisin vispaava kummajainen on levyn kiistatonta ydintä. Ward hallitsee myös eeppisemmän äänimaisemoinnin, minkä Venus in Scorpio ja villisti tempova The Brazen Bull osoittavat. Etenkin jälkimmäisen osaset tuntuivat aluksi päätyneen jotenkin väärään järjestykseen – kunnes oivalsin taian toimivan juuri tässä kummassa muodossa. DIY jakaa käteen vapaat kortit, ja tuon käden Ward pelaa hanakasti loppuun saakka.

Plus Ultra on sydänverestä syntynyt albumikokonaisuus, jonka ajattomuus ja massiivisuus saattavat säikäyttää ensikosketuksella. Levylle kannattaa kuitenkin antaa toinen ja kolmaskin mahdollisuus, sillä nyt on kyse kunnianhimoisemmasta metallista ja todellisesta kokonaisuudesta.

Mika Roth




Lukukertoja: 1129
Facebook
Artistihaku
Ajankohtaisissa my�s