Pienet

Pienet - Marraskuu 2023

15.11.2023


 ellaella: Haluu mua EP ellaella: Haluu mua EP
KHY Suomen Musiikki

ellaella avasi alkuvuodesta uransa mainiolla Ilkee-sinkulla. Elektronisesti kuorrutettu pop oli ehkä melankoliassa pyöriteltyä, mutta samalla myös dreampopmaisen tarttuvaa. Sittemmin sinkkuja on ilmestynyt kolme lisää ja nyt kaikki sidotaan nippuun uuden kappaleen täydentäessä biisiviisikon.

EP käsittelee rakkaustarinaa, joka kulki rätisten alusta loppuunsa saakka, jättäen syvät jälkensä kertojaan. Tarina avataan uudella kappaleella ja Haluu mua on katkeransuloinen rakkauslaulu, tai oikeammin laulu menneen rakkauden tuhkista. Kertoja haikailee mennyttä, vaikka onnen arki toisinaan haastavaa olikin. Kuka mua lohduttaa pelkää melankolisen melodisesti yksinäisyyttä, kun taas Ensimmäinen nainen kuussa paistattelee keskellä onnensa aurinkokuntaa. Äärilaitoja yhdistävät tekstien aikalinjoja rypyttävä voima, joissa haavemaisuus elää vaikka kuinka mittavien äänivallien vieressä. Näin neljä hetkittäin hyvinkin erilaista kappaletta jakavat saman katon, tai vähintäänkin kirkkaana tuikkivan tähtitaivaan yllään.

EP on äänten ja tilanteiden huimaa vuoristorataa, kuten koko tarinan summaavan kollaasin kuuluukin olla. Näit iltoja tempaa kauluksista tanssilattialle ja yksikään numero ei jää vaille loistonsa hetkeä, kun ellaella tutkii tuntojaan nyt ja silloin. Rakkaus on siunauksista ja kirouksista suurin, minkäpä sille voi.

Mika Roth


Ilja Karsikas: Puut Mixed Up Ilja Karsikas: Puut Mixed Up

Folkahtavaa poppiakin luova Ilja Karsikas julkaisi viime keväänä Uraanisiipi-albuminsa, jonka hetkittäistä neroutta vaivasi sitkeä epätasaisuus. Yhden näkemyksen ja vision ehdottomuus jätti paljon pohdittavaa, vaan entä jos annetaan muiden miksata esimerkiksi yhtä levyn biisiä? Otetaanpa selvää.

Puut Mixed Up on kolmen raidan annos, jolla samasta kappaleesta on kuultavissa kolme hyvinkin erilaista tulkintaa. Erik Bäckman Remix ottaa alkuperäiset partikkelit, pitää niistä vokaalit ja akustiset osat, lisäten kunnolla elektroa peliin. Keskieurooppalainen elektroninen musiikki plus hiven Kaukoidän mystiikkaa ja kasassa onkin ihan uusi kappale. Vielä pidemmälle, syvemmälle ja kauemmas ehtii originaalin vajaasta kolmesta minuutista miltei viisiminuuttisen krautrock-teoksen muovaava Half A Map Remix. Biisi on operoitu täysin auki ja sisustat ovat armottoman venytyksen kautta muuntuneet joksikin mystisemmäksi, kaukaisten puiden kuiskailuksi. Lopuksi kuultava alkuperäisversio jää tässä kisassa armotta pronssitilalle.

En tiedä mitä muuta remixien pitäisi tehdä, kuin avata uusia suuntia. Tältä pohjalta Puut Mixed Up on suorastaan esimerkillinen remix-sinkku ja näin se on osa tätä koostetta.

Mika Roth


Leipä: Minna / Toinen avaruus Leipä: Minna / Toinen avaruus
Tulli-levyt

Leipä avaa julkaisu-uransa tuplasinkulla, jolla kaihoisa ja melodinen kitarapoprock soi autereisesti. Mitään sen kummempia saatekirjeitä, biografioita tms. ei biisien kyljessä tullut, mitä nyt soittajat muistettiin sentään listata. Eli musiikki puhukoon omalla äänellään.

A-puolen Minna on lapsekkaan fantasian herkkä ja kaunis kudelma. Kertoja on vielä mitä selvimmin viattomuudestaan kiinni pitävä koululainen, joka aikoo isona rakentaa linnan ihailemansa biologianopettajan kanssa asumiseen. Biisi helkkyy ja välkkyy hiljaa, kitara koristelee tarkoin harkituin elein ja melankolia jalostaa itsensä toiveikkuudeksi. Sama jatkuu tekstin puolella, jossa kaukoröyhkämäinen tapa löytää pieniä tiloja tuottaa onnistumisen. Alle kolmen minuutin mitta jättää hienosti kaiken auki, korostaen hetken arvokkuutta. B-puoli Toinen avaruus on vieläkin hiljaisempi ja tunnelmallisempi luotailu, jossa akustinen kitara valaa kaihoa jo valmiiksi siniselle kankaalle. Mittaa on vaan mitta ei haittaa.

Kovin viehättävää ja paljon tulevalta lupailevaa, jos nyt tuplasinkku onkin vasta kuin alkukohtaus elokuvasta, ensimmäinen vilahdus jostain mutkan takaa mahdollisesti kurkistelevasta. Pinnat sähkökitaran maltillisesta ja sopivan direstraitsmaisesta piirtelystä, joka osoittaa draaman hengen ymmärtämistä.

Mika Roth


Lovers Left Alive: Little Hurricane / Old Friend Joe Lovers Left Alive: Little Hurricane / Old Friend Joe
TMH Productions

Soundilliselle pehmeydelle ja sileydelle on aikansa, mutta toisinaan kunnon katurock on rohdoista toimivin kolotukseen jos toiseenkin. Helsinkiläinen Lovers Left Alive jos kuka hallitsee samaan aikaan välkkyvän ja sopivan törkyisen kitararockin salat, joten nelikon tuore tuplasinkku sai aikaiseksi vinoja hymynkareita heti kättelyssä.

Eikä hymy todellakaan hyytynyt, kun reilu seitsemän ja puoli minuuttia myöhemmin tuore biisikaksikko oli kaikunut kammiossa läpi. B-puolen Old Friend Joe on sittemmin saattanut jopa ohittaa toverinsa, koska vinoa huumoria suosivassa muotovaliossa on riittävä määrä Aerosmithillekin ominaista blues rockin alkuvoimaa sekä kiertoliikettä. Vaan eipä Little Hurricanekaan orpona jää pyörimään nurkkiin, vaikka tekijät itsekin ovat tainneet oivaltaa hakun päästä löytyvän nyt kasarimpaa kamaa. Peruskuvio puree silti pythonin tavoin, mutta orgastista loppurämistelyä en oikein sinkkuyhteydessä tahtonut ymmärtää.

Lovers Left Alive saattaa toisinaan pelata tahallaan Spinal Tap -korttia, mutta bändin kiistaton karisma ja materiaalin korkea laatu kestävät toisaalta pahempaakin tuuppimista. Loppusaldona on kaksi lyöntiä ja tyhjentävän tiukkaa puristelua. Yksi kunnari ja toinen pallo pesien väliin – eli kelpo työ jatkuu.

Mika Roth


Marius Elding: Tuo mun haudalle kukkia Marius Elding: Tuo mun haudalle kukkia

Ja sitten jotain hieman masentuneempaa. Marius Eldingin uusi tuplasinkku kaataa sellaisen annoksen suomalaisugrilaista murhetta vaakakuppiin, että hyvä kun reunat astiassa riittävät. Ensinnä ollaan valmiita hautaan, tai peräti jo haudassa, sitten kärvistellään tuomitun rakkauden kourissa. Ah ja voi tätä elämää…

A-puoleksi nostettu nimibiisi Tuo mun haudalle kukkia on rauhallinen ja syksyinen slovari, jossa kiistatta kaunis melodia sitoo kukkakimpun kieltämättä viehättävästi kasaan. Kertoja kannustaa elämään jääneitä jatkamaan elämäänsä, koska varjot häviävät aina valolle – mitä hän nyt itse jääkin virumaan montun pohjalle. Aivan uskomatonta paatosta, jossa on kuitenkin omaa vetovoimaansa, tietysti. Luna haiskahtaakin sitten jo kunnon stalkkailulle ja puolipervolle fantasioinnille, jossa rakkauden riuduttama kollikissa ei voi olla mouruamatta väärän aidan päällä. Pinnat juustoisesta kasarisynapop-muodosta, joka kuorruttaa jo valmiiksi absurdin tarinan ja saa tuntemaan syyllisyyttä tykkäämisestä.

Kaksi numeroa, kaksi kovin erilaista tarinaa ja onko siellä taustalla kuultavissa sittenkin yhden soundin jälkiä? Kyllä, luulisin niin ja kuin huomaamatta hyräilen ”Ooo, la Luna, Luna, Luna”. Kirottua.

Mika Roth


Mojo Menders: 2AM Rock Explosion Mojo Menders: 2AM Rock Explosion

Punkahtavaa new waven ja garagen sukuista rockia soittava Mojo Menders julkaisi omakustanteisen C-kasetin, eli hyvinkääläiset ovat todella asian ytimessä. Normaalia bändisoitinten meuhkaa värittävät syntikat/kiipparit, joista temmotaan hauskasti väriä ja vääntöä siivuihin.

Viisi biisiä saadaan survottua kustannustehokkaasti kymmeneen minuuttiin, eikä yksikään numero yllä kahden ja puolen minuutin viivalle asti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että ryhmän tarvitsisi hätiköidä, sohia tai leikata kurveja tarpeettomasti suoremmiksi. Itse asiassa biisiviisikon tarttuvin numero voi hyvinkin olla Mr. Freeze, jolla kosketinkuvio ja kielisoitinten yhteistyö pelaa sopivan saumallisesti. Tahallista rosoilua ja tikkuisia pintoja suositaan halki kiekon, mutta klonksuva basso ja ujeltavat kiipparit eivät haittaa, koska kaikki tuo on osia kokonaisuudesta. Vielä tiukemmin sisäkaistaa pinkoo Wretched City, jonka kulmikas kitarasoolo soundeineen ei jätä ainakaan kylmäksi EP:n päättyessä kuin betoniseinään.

Väkevää siis on ja saattaa kirvellä hiukan silmissä, mutta Bus Stopin melodisempi puoli auttaa mahdollisissa totuttautumisongelmissa. Nuhraantunutta lätsää pitää nostaa myös lofi-soundien edessä, koska bändi on kääntänyt mahdolliset budjettirajoitukset ovelasti edukseen.

Mika Roth


Nlk Oldbones Nlk Oldbones: Nlk Oldbones

Vanhemman koulukunnan skeittipunkkia vääntävä Nlk Oldbones on julkaissut kuluvana vuonna neljä sinkkua, jotka kaikki on nyt koottu samoihin kansiin. Kavereiksi neljälle tutummalle vedolle on siunaantunut neljä uutta siivua ja näin kasassa onkin jo yli 16 minuutin mittainen äännös vääntöä, veivausta ja tiputtelua.

Bändin eduksi on laskettava, että sinkuista peräti kolme on tungettu kiekon jälkimmäiselle puolelle. Ainoastaan tuorein sinkku, napakasti tarttuva Days Are Done, kuullaan jo alkukahinoissa. Eikä moisen helmen takariviin sysääminen olisikaan ollut järkevää, koska biisin potentiaali on valtaisaa luokkaa. Avauksena kajahtava Part IV tuntuu olevan jo ideoitaankin nopeampi kiskaisu, mutta melodiastaan tehot ulos ottava The Fringe sulkee alkupuolen mallikkaasti. Em. loppupuolen sinkuista Lame Old Song vääntää ainakin allekirjoittaneen suupielet väkisinkin ylöspäin, sellaisella hyvällä tavalla, joten varovaista peukkua. Koko jälkijoukon musta heppa saattaa kuitenkin olla kiivaasti askeltava Another Karen Song, jolla bändi saa perinteisyyden sulautumaan omaan tekemiseen luontevasti.

Ei mitään ihmeellisen uutta ja mullistavaa, mutta moottori käy kaikilla sylintereillä – tai pitäisikö sanoa, että peruslaudassa on kaikki mallillaan ja joitain temppujakin osataan jo tehdä näyttävästi.

Mika Roth


Noise Aholic: Vi är inte värda ett skit Noise Aholic: Vi är inte värda ett skit
Elitbolaget

Noise Aholic on vuodesta 2018 toiminnassa ollut crustpunk-bändi, joka on kasvanut Owe Inborrin ympärille. Aiemmin enemmänkin englanniksi asiansa kajauttanut yhtye pistää uudelle kiekolle peräti 11 raitaa, mutta mittaa ei kerry 22 minuuttiakaan. Eli nopeus on valttia ja aina voi takoa hiukan lujempaa, puristaa asteen kovempaa.

Raakaa on siis meno kuin sushi-tiskillä, mutta periksi ei anneta. Yllättävintä kulmaa kehään viskaa portugaliksi esitetty Anticristo Tropical, jolla Leon Lamarca avittaa touhun kuulostaessa rakentavalla tavalla alkukantaiselta Sepulturalta. Vem får betala? kirii sisäkaistalta kuitenkin ohi ja juuri päälle minuuttiin saadaan mahtumaan uskomaton annos ahdistusta, v**utusta sekä vääntöä, kun käteen ei jää mitään. Eikä omanarvon tunnetta ainakaan paaluteta Vi är inte värda ett skit -nimikappaleella, mutta ehkäpä ensimmäinen askel ylöspäin on oman aseman täysi ymmärtäminen ja harmistuksen aiheiden ääneen julistaminen.

Noise Aholic huutaa, räyhää, kirkuu ja takoo, mutta tekee tuon kaiken ja enemmän genrensä rajoissa tarttuvimmalla mahdollisella tavalla. Melodioita karjutaan ja jopa latvia taipuu mellastuskieleksi, kun Dave Ravenin kanssa ylistetään humalan totaalisuutta – vai onko se sittenkin kirous? Tiukkaa on ja mustaa.

Mika Roth


Quantum Leap: Looking at Acid Skies with Blindfolded Eyes Quantum Leap: Looking at Acid Skies with Blindfolded Eyes
Viskningar och Vrål

Quantum Leap -nimellä toimii useampikin yhtye, mutta tällä erää kyse on ruotsalaisesta perinteisempää rockia soittavasta yhtyeestä. Perinteisyys viittaa nyt 70-lukuun, osittain uuteen aaltoon ja paikoitellen myös post-punkin tummiin vesiin.

Looking at Acid Skies with Blindfolded Eyes on armottoman pitkä nimi EP:lle, etenkin kun seitsemästä siivusta ei löydy vastaavaa otsikkoa. Vaan mitäpä tässä nimistä vinkumaan, kun On a Journey Alone puristaa ahdistusta rosoisesta soundista, jossa elävyys on aivan omaa luokkaansa. Ainoana numerona 4 minuutin haamurajan ylittävä As The Sun Goes Down kiilaa puolestaan särönsä terällä jo lähelle itseään Sonic Youthia, enkä sulkisi soundivaikuttajista pois myöskään Killing Jokea. Quantum Leap osaa kuitenkin tarrata omastaan kiinni, eikä tekeminen kaadu näin hengettömien pastissien paraatiksi. Kotimaansa action rockareiden jäljillä kuljetaan puolestaan, kun energinen sinkkuveto Follow The Leader pääsee irti.

Miltä happoiset taivaat sitten näyttävät? Onko otoksessa liikaa 70-luvun polaroidmaista kultaa? Mielestäni trio on tuonut juuri riittävästi tätä päivää ja tuoretta kiristelyä monesti koluttuihin muotoihin, minkä ansiosta retroinen kuulostaa nyt myös tuoreelta. Se on melkoinen saavutus alalla, jossa yrittäjistä ei ole pulaa.

Mika Roth


The Fair Attempts: Beyond the Edge of Nowhere The Fair Attempts: Beyond the Edge of Nowhere
Starwing Digital

Kaikille hyville sinkuille ei löydy tilaa sinkkukoosteista, mutta näin jälkikäteen on todettava The Fair Attemptsin Gamma Rays -sinkun olleen yksi viime kesän kohokohdista, vaikkei se koosteeseen asti päässytkään. Desibeli.netin sivuilla monesti esillä ollut indu/konepop -projekti vakuutti jo alkuvuonna ilmestyneellä neljännellä pitkäsoitollaan ja nyt on uusi EP-levy tarjolla.

Em. Gamma Rays saa aloittaa kiekon melodisen muhkealla synapopilla, jonka jälkeen siirrytään indumman pieksennän pariin. Säröinen sähkökitara on kapteeni Friendly Timon toinen rakas, ja New Build on lähes elektropunkahtava vetäisy nopeammalta kaistalta. Melodinen ja säröinen maailma löytävät toisensa puolestaan Beyond the Edge to Nowhere -kappaleella, jonka raskas vyörytys ja kiusoittelevan kevyet säkeistöt tihkuvat kiukkua, tuskaa, ehkä jopa vihaakin. Vahvalla tunteella pusertaa myös ankkuri You and I, jonka ambientmaiset suvantokohdat kirjaimellisesti rätisevät latauksesta.

The Fair Attempts jatkaa takuuvarmaa työtä genressään ja jälleen kerran voin vain hämmästellä loputtomalta vaikuttavaa melodia-, riffi- ja soundikaivoa, jonka avulla yhtye pystyy aina vain viemään itseään eteenpäin. Silinteriä päästä myös loistavan ja brutaalin lyhyeksi jätetyn Murder Makes You Beautiful -siivun edessä, koska itsensä nuori Reznor olisi voinut luoda jotain vastaavan kaliiberin rypistelyä.

Mika Roth


The Sonic Redemption The Sonic Redemption: The Sonic Redemption
Catfight Entertainment

The Sonic Redemption on belgialainen punkahtavaa rockia lisärosoilla esittävä yhtye, joka etsii kuumeisesti yhdistävää tekijää Ramonesin, Motörheadin ja The Hellacoptersin väliltä.

EP:n seitsemän kappaletta kellottavat yhteensä 21 minuuttia, joten biisien keskimitta asettuu garageiselle rockille ominaiseen kolmeen minuuttiin. Yhtye ymmärtää yhtäältä soundillisen iskukyvyn merkityksen, mutta vääntö ei pääse nitistämään melodioita kuitenkaan hengiltä. Messevistä biiseistä Johnny 23 ja Gods of the Nebula sahailevat kitaroillaan jo lähellä kaaoksen reunaa, muistaen kuitenkin himmata tarpeen niin vaatiessa. Takovasti nykivä Retropolis pitää sisällään suorastaan tarttuvan kertsimelodian ja isommalla veivillä moottoriin vauhtia veivaava Madcap Doctor onnistuu ohittamaan jopa kolmen ja puolen minuutin rajapyykin. Nytkin kerma kakun päällä on vokaalien asenteikkuus yhdistettynä stemmoihin sekä soundin yleiseen raakuuteen.

The Sonic Redemption on vasta uransa alussa ja debyytti-EP kuulostaa tietysti vielä monilta esikuvilta, mutta kappaleiden melodioista ja riffeistä löytyy jo kummasti voimaa. Toimii etenkin tuhdimmalla äänenpaineella.

Mika Roth


The Ultimate Dreamers: Violent Ghost EP The Ultimate Dreamers: Violent Ghost EP
Spleen+

Komeasti nimetty The Ultimate Dreamers on Belgian Lessinesistä kotoisin oleva postpunkkia ja cold wavea soittava yhtye. Tuoreella EP:llä yhtyeen alkuvuodesta ilmestyneen Echoing Reverie -pitkäsoiton kolmea kappaletta varioidaan ja versioidaan kutakin kahdesti ja aina eri tavoin.

Napakasti hakkaava Big Violent on sinkkumuodossaan tiukkaa goottikitararockia 80-luvun hengessä, mutta kun EP:n kovin vierailija Front 242 pääsee biisiin käsiksi, on lopputulema jotain tyystin erilaista. Raakaa elektroa työstävä Front 242 on yhdessä Patrick Codenysin kanssa luomassa näkemyksessä riisunut kitarat pois ja kovat kaiut heijastuvat betonisista seinistä armotta. Midnight on puolestaan alkujaan ihan kaunis ja hiljainen pianokappale, mutta odottakaas vaan kun Shad Shadows on saanut tahtonsa läpi, niin kasassa onkin avara ja retroinen synapoptanssipala. Postpunkin pariin päästään puolestaan Piano Ghost – Rough Mix -versiolla, joka nimensä mukaisesti on rosoisen raaka, vaan lievää suurempi rakeisuus lasketaan eduksi. Hørd Remix muuntaa biisin supermoderniksi tanssiklubien säksätykseksi, joka väistelee kaikki genre- ja aikaluokitukset.

Kolme alkukappaletta, kuusi raitaa ja kuusi täysin erilaista tapaa nähdä musiikin mahdollisuudet. Toimikoon tämä EP myös todistuskappaleena, jos joku taas epäilee versiointien tarpeellisuutta.

Mika Roth


The Vantages The Vantages: The Vantages

Jopa rautalankaa kohtalokkaaseen goottirockiin yhdistävä The Vantages saattaa hyvinkin olla seuraava suuri kotimainen, niin tarttuvaa ja laadukasta joukkoa bändin sinkut ovat tähän mennessä olleet. Nyt tutut biisit on kerätty yksiin kansiin, minkä lisäksi kuullaan myös yksi uusi numero.

Debyyttisinkku Leather Jacket on yhä puolitoista vuotta alkuperäisen ilmestymisensä jälkeen täyttä dynamiittia ja puhdasta kultaa. Kohtalokas rock ja vihjeitä puolitosissaan tiputteleva tyyli leviää muillekin raidoille ja lähemmäs rockmetallia kitaravallinsa työntävä Danger pitää sisällään täsmälleen oikean annoksen vaaraa. Näissä kohdin kannattaa myös huomata raitojen viimeisen päälle hiottu soundimaisema, tuotantopuoli on jo aitoa maailmanluokkaa. You tulikin käsiteltyä kattavasti sinkkujen puolella, mutta biisin rauhallisempi muoto istuu etenkin EP:n kovien raitojen väliin kuin risti haudalle. Joukon uusi siivu, Alone, edustaa orkesterin rokimpaa ja rollaavampaa puolta, tosin nytkin draama ja tragedia ovat alati lähellä – kuinkas muutenkaan.

The Vantages on avannut uransa vahvalla ketjulla sinkkuja, mutta se suurin pamaus ja voittamaton biisi antavat yhä odottaa itseään. Näillä näytöillä moisen saapuminen on kuitenkin vain ajan kysymys.

Mika Roth


Yaya Bey: the evidence Yaya Bey: the evidence
Big Dada

New Yorkista kotoisin oleva Yaya Bey luo sielukasta ja retroisen ilmavaa poppia, jossa soul ja r'n'b yhdistyvät toisinaan hyvinkin moderneihin elementteihin. Tuplasinkulla kumpikin maailma pääsee esittäytymään, tyylikkyyden toimiessa ohjenuorana.

Kappaleiden nimissä ei käytetä isoja kirjaimia, eikä soundeissa turvauduta sen suurempiin valleihin. Ensimmäisenä kuultava crying through my teeth on kädenojennus huoneen hämärämpään laitaan, loungeisemman soulin tipauttaessa valot lähes sammuksiin. Himmeäksi jätetyt pohjat toimivat maalailevien vokaalien alla ja piano hädin tuskin kuuluu kaiken alta – tehden silti vaikutuksen. Nopeampi nimikappale ylittää sentään rimaa hipoen kahden ja puolen minuutin rajan, ja nyt rytmit ovat energisempiä, rakenteet aktiivisempia, tosin mistään tiukasta väännöstä on edelleen turha puhua. Moderni ja runkoonsa asti karsittu r'n'b lienee lähinnä osuvaa kuvausta, biisin killuessa bassokuvion ja parin vokaalikoukun varassa.

Minimalismi on herkkä taiteenlaji, jonka Yaya Bey hallitsee tuplasinkulla rautaisella otteella. Hattua onkin nostettava timmin tuotannon sekä pehmein ottein koviakin arkielämän asioita käsittelevien lyriikoiden edessä. Elämä on kamppailua monelle, mutta lannistua ei tule koskaan.

Mika Roth


Blood Service & I, Cursed: Split Blood Service & I, Cursed: Split
Meara Music

Split-EP on mainio muoto, kun kaksi puolta voivat täydentää toisiaan. Porilaiset yhtyeet ovat päättäneet sivakoida yhdessä siten, että pidempiä metallinjuonia suosiva saa esittää neljä raitaa ja nopeampaa rutistelua suosivalta orkesterilta kajahtaa peräti viisi numeroa eetteriin.

Ensinnä lyöntivuoroon pääsee Blood Service, jonka tuima death metal on perinteistä, rankkaa ja lievästi Amerikan eteläisille rämemaille tuoksahtavaa. Eli nyt ei väännellä mitään synia ja turhia lisämelodioita taustalle, vaan runtataan niin että veri lentää ja läski tummuu. Tekstien puolella pistetään myös kaikki punaiselle ja riffipiiskaus on upea kokemus.

Ankkuriraita ja sinkuksi valittu Glorious Fate karkaa sellaiseen laukkaan, mistä voi vain unelmoida karmeimmissa/kauneimmissa death painajaisissa. Kyse ei ole painosta vaan kulmasta, mikä saa kitkeryyden kukkimaan. Acts of Violencekin likistää ja puristaa jo lupaavasti, mutta jokin jää puolitiehen. Olisiko melodisempi ja raskaampi Darkest Dreams sitten se hallavin hevonen? Mahdollisesti, mutta bändin superperinteistä death-kaavaa voisi mielestäni myös päivittää rohkeasti joistain kulmista.

Moottorin kierrokset kääntyvät punaiselle, kun I, Cursed pääsee vuorollaan paukuttamaan metallin olennaisuuksia kuulijan otsasta sisään. Jotain rouheisuudesta kertonee jo se, että vain kaksi viidestä numerosta yltää yli puolentoista minuutin, eikä yksikään kellota kahta minuuttia. Turpaan tuleekin niin että tukka lähtee, mutta sehän on grindissä juoni.

Sinkkubiisi Heresy on EP:llä alle minuutin rysäys metallihelvettiä, mutta EP:n bonuksina saapui peräti kaksi muuta versiota siivusta. Noise Edit on pidempi, mutta vain loppukohinoiden takia ja Silence Edit ei ole ainakaan hiljaisempi mitä nyt lopun hiljaisuus on pidempi. Ihan kiva, melkein naurattaa, vaan pari oikeaa lisäbiisiä olisi ollut osuvampi lisä. Liminal vaihtaa vaihdetta ja paljastaa ihka oikeaa tarttumapintaa, kun taas Myriad menee aivan liian pitkälle – eli osuu suoraan maaliin. Olisi herkkua enemmänkin lautaselle mahtunut, noin pienenä vinkkinä.

Mika Roth




Lukukertoja: 1008
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s