Pienet

Pienet - Joulukuu 2023

20.12.2023

Atomik Sahara: Glitch

Atomik Sahara on suomalais-saksalainen rock-duo, jolta luonnistuu ysärin katkuinen kitararock. Nyt terhakkaa kaksikkoa on studion puolella täydentänyt ja vahvistanut Isoscope-yhtyeen Bonnie, jonka kanssa narulle on kiskaistu kolme uutta rallia.

Avausraita Focus vyöryttää välittömästi asemat rouheasti raapivalla kitararockilla ja ykkösluokan aineksista rakennettu iskubiisi edustaa heittämällä EP:n terävää päätä. Aiemmista koitoksista tuttu ysärinen kitarasoundi tykkää murista ja säristä, mutta vallista löytyy uudempaakin murikkaa jyrkkyyttä antamaan. Toisena kuultava nimiraita Glitch uittaa sekaan kiukkuisempaa energiaa, melodian riuhtoessa yhteen suuntaan ja asenteikkaan vokalisoinnin pistellessä aina vain kovemmin kylkeen. Ankkurina maisemaan kajahtava F.P.S. menee vielä pari harppausta pidemmälle, mutta omaan korvaani viimeinen leiskautus kaatuu jo silkkaan yliyrittämiseen. Toki kitara kiristää ja rytmiryhmä puristaa, vaan pihvi taisi luiskahtaa jossain vaiheessa matkaa lattialle.

Yksi kunnari, yksi perusvahva veto ja yksi palo. Ei pahempi saldo, etenkin kun kyseessä on vieläpä yhteistyöprojekti. Ysäriä on mukana yhä paljon, painopiste on vain siirtymässä kohti uudempia aikoja.

Mika Roth

Cassette Fortuna: Cassette Cleaning System
Kumori Records

On vaikea kuvailla riittävän tarkasti sitä lämmintä ja nostalgista tunnetta, kun laitoin Cassette Fortunan esikois-EP:n ensi kertaa soimaan ja musiikki täytti kammioni. Sain taas oivan muistutuksen siitä, miksi ensinnäkään käyn läpi demoja, promoja, sinkkuja ja EP-levyjä. Cassette Fortunan sympaattisessa tekemisessä on näet sitä jotain, joka muuttaa harmaan usvan upeaksi hajavaloksi.

Ryhmän lämpimän melankolinen soundi on kuin äänillä varustettu polaroid-kuva 80-luvun alun Britanniasta, johon on saatu mahtumaan paljon kaikenlaista. Eikä päähäni pullahtaneessa toteamuksessa kuitenkaan ole läheskään kaikki, ei edes puoletkaan olennaisesta totuudesta. Olen erittäin vaikuttunut siitä, että orkesterin melodinen kitarapoprock tuntuu hioutuneen jo miltei täydelliseksi, vaikka ryhmä julkaisi vasta puolitoista vuotta sitten debyyttisinkkunsa. EP:n korkkaava Gideon on kiistaton muotovalio ja kuvitteellisen B-puolen avaaja Standby helkkyy hiljaisempaa valoaan halki tilan, kun taas ankkuriraita Hour By Hour lähtee auraamaan kovemmalla soundillaan aivan uusia reittejä kohti tulevaa.

Cassette Fortuna ei todellakaan keksi pyöräänsä uudelleen, mutta vetojen osumaprosentti on rohkaisevan korkea. Tuohon kun lisää vahvan soundin ja tarttuvat melodiat, niin ollaankin jo kelpo vauhdissa.

Mika Roth

Heidi Simelius: Mä vastaan

Soulahtavaa poppia luova Heidi Simelius oli viimeksi esillä Desibeli.netissä alkuvuodesta 2021, kun Upee-sinkku toi valoa pandemian harmauteen.

Mä vastaan EP kerää yhteen tänä syksynä ilmestyneet kaksi sinkkua, joiden kavereina kuullaan kolme muuta kappaletta. Ajat ovat muuttuneet ja sävyt tummuneet, vaikka mitään dramaattista kumousta Simeliuksen musiikissa ei olekaan tapahtunut. Viiden kappaleen joukkoa sitovat yhteen sydänsurut ja rakkauden karikkojen monet luodot, jotka puhuttelevat kertojaa kovin monin eri tavoin. Mitä jos -ajatukset saavat etenkin yön hämäryydessä tilaa, kun omia valintoja epäillään ja punnitaan. Mä vastaan -raidalla linja jää kirjaimellisesti auki menneeseen, kun taas ykkössinkuksi nostettu Meitä ei ole enää karistaa menneisyyden tomut jaloistaan. Ero sattuu syvältä ja tuntuu yhä sydämessä, eikä sitä pysty peittämään, ei vaikka kuinka bailaa.

Sydämen asiat ovat EP:n ydin ja kun ankkuriraita Kaitafilmii tuo viimein kepeämmän askelluksen takaisin, saattaa tulevaisuus näyttää valoisalta – ehkä jopa toiveikkaalta. Pimeydestä on siirrytty valoon, menneestä tulevaan ja matka EP:n alun itkuisesta yöstä uuteen päivään on suorastaan mullistava.

Mika Roth

Heikki: State of Mind
Small Bear Records

Joensuusta Mansaarelle asti päätynyt Heikki julkaisi reilu vuosi sitten 30 Years in the Making -EP:n, jolla kitaravetoinen rock sai pitää rosonsa ja saumansa. The Band ja Nick Cave tuli mainittua, joten olin jo lähtökohtaisesti innoissani kiekon saadessa nyt jatkoa.

Toinen EP polkaistaan käyntiin päälle kuuden minuutin mittaisella Flip Flopilla, eli kuulija singotaan välittömästi altaan syvään päätyyn. Kertoja pui sielunsa varjoja, eikä tunnetta jää puuttumaan, mitä raaka soundimaisema entisestään korostaa. Iskut eivät ole välttämättä kovimpia, mutta lujuus löytyy syvyydestä. Red Handed kaivelee myös syyllisyyden mutakuoppia ja bluesrockin lapio iskee kipinää sielun kovasta peruskalliosta. Biisinelikko on jaettavissa kahteen osaan, alun rymistelyyn ja lopun rauhallisempaan menoon. Jako on luonteva ja onnistunut, koska kertojassakin on selvästi puolensa.

Huomattavasti sisaruksiaan melodisempi, pehmeämpi ja pyöreämpi Anaesthesia ei sentään puuduta päätä ja nukuta kuulijaa, vaan hyppää ainoastaan täysin toiseen vaunuun. Vieläpä onnistuneesti. Jälkimmäisen puoliskon rubiini on kuitenkin rosoa ja silkkiä yhdistelevä Rain, jolla Heikki saa lisättyä jotain oleellista lauluunsa. State of Mind onkin kuin yin ja yang, tasapainon voi löytää jopa pyörteen silmässä.

Mika Roth

Hämmästyttävä Jees-mies: Demos

Hämmästyttävä Jees-mies hämmästyttää muullakin kuin nimipolitiikallaan. Yhden miehen yhtye on kotoisin Helsingistä ja tyylilajina on tietysti ”urbaani sähkörunous melodiatwistilllä”. Luomisprosessissa on haluttu välttää vertailua muihin tekijöihin ja tavoite onkin kiistatta saavutettu. Tartutaan siis runoilijaa kädestä ja katsotaan mihin päädytään.

Runoutta en arvaa sen kummemmin arvostella, mutta sanat ovat mielenkiintoista tilanteiden, tunteiden ja ajatusten virtaa. Kertsit sun muut tutut muodot voi unohtaa, mutta enpä niitä ensinnäkään odottanut tällä reissulla. Ensimmäisenä kuultava Kiikkulauta hyödyntää ambientmaista äänimaisemointia, jonka alle on sijoitettu lo-fi henkistä rahinaa ja jotain perkussioiksi tulkittavaa kilkettä. Äänikenttä tiivistyy Tyynesti ja tyylikkäästi keskinkertainen -raidalla, joka on yllättävänkin biisinkaltainen. Melodiakulku keinuu ees ja taas, enkä voi vältellä Alangon veljesten tekemisten pohtimista – aina niitä verrokkeja jostain löytyy. Hetkestä kii kipuilee digikuuluisuuden someruutujen äärellä, äänikenttä vuorottelee hälyisen sirpalepellon ja seesteisemmän suvannon välillä, levottomuus on valtti ja avainsana.

Toimivatko sanat, puhutteleeko äänitaide? Allekirjoittanutta kyllä, mutta muodot ovat taatusti mielipiteitä jakavia. Elektronisuus on toimiva työväline kollaasimaisten kenttien luonnissa, etenkin kun kytkimessä on muitakin asentoja kuin nolla ja ykkönen. Runous toimii jo, nyt vain elektroniikat suvereenimmin haltuun.

Mika Roth

I Think I Broke Something: Nothing Under Control

Elektronisen punkahtavaa ja industrialista mäiskettä tarjoava I Think I Broke Something on ollut päälle vuosikymmenen luottonimi Desibeli.netin sivuilla. Ryhmältä on jo ilmestynyt kolme albumia sekä vaikuttava pino pienjulkaisuja, eikä vauhti hyydy. Neljän raidan mittainen Nothing Under Control EP summaa kuluneen vuoden kaksi sinkkua, sekä kolme uutta vetoa.

Superenerginen Raw-sinkku on malliesimerkki kaikilla sylintereillään takovasta breakbeat hardcoresta, mutta ässää ei pelata ensimmäisenä pöytään. Itse asiassa niin Raw kuin ykkössinkku Corpse löytyvät EP:n lopusta ja valinta on kova, sillä Corpsen melodisempi tartuntakyky ja Raw’n brutaali voima olisivat kovia tekijöitä jo alkurähinöissä. Vaan eipä Full Deliriumkaan paperista kyhätty tiikeri ole. The Prodigylle tehdään kunniaa, mutta tyylillä ja taiten. ITIBS onkin jo aikaa sitten imeyttänyt vaikutteet erottamattomaksi osaksi uniikkia soundiaan. Fakta korostuu etenkin EP:n sulkevilla sinkuilla, joilla duon tyyli pyrähtelee uusiin, tai ainakin sopivasti päivitettyihin suuntiin.

EP:n kaksi muuta raitaa eivät aiheuta aivan yhtä suuria aaltoja, mutta esimerkiksi albumin osina ne tukisivat loistavasti kärkiluokan ääniohjuksia. Nothing Under Control onkin jo tällaisenaan toimiva pienoismaailma, jonka sisällä tapahtuu monenlaista ja jossa on niin tasoja kuin taitoksiakin riittämiin.

Mika Roth

IHME JA KYLLÄ: Tauti / Vampyyrit

IHME JA KYLLÄ losautti pohjoista asennetta isommalla kauhalla kuppiin jo keväisellä Päm-pädä-päm-päm! -albumilla. Luomuinen lo-fi ei välittänyt karmeista kaulassaan, eikä pikkujutuista murehdita myöskään tuoreella tuplasinkulla.

Rock’n’roll on tikkuinen juttu Tauti-raidalla, jonka tunkkaiseksikin katsottava muoto ei anna paljoa kyynärpäille liikkumatilaa. Vaan veivaus toimii ja simppeli muoto kääntyy (ainakin tällä erää) oululaisten voitoksi. Tekstin kaikkia puolia on vaikea avata, koska sivuista osa taitaa olla kadonnut matkalla, mutta se lienee osa taikaa tällä erää. Vampyyrit eivät liihota tummuutta hohtavilla goottisiivillään, vaan kevyt, ohut ja hämmentävästi hiukan itämainenkin soundi luottaa hanakammin liitämisen voimaan. Folkahtava muoto kuitenkin räjäyttää potin ja saa kuuntelemaan lyriikoita toisellakin Nosferatu-korvalla.

Tuplasinkun perässä pitäisi kuuleman mukaan tulla kokonainen pitkäsoitto, vieläpä kuluvan vuoden puolella. Aika on käymässä vähiin, mutta vaikea tässä on olla vihainen ryhmälle, joka jaksaa pistää julkaisuja ulos näin hillittömällä vauhdilla. Onhan vuoteen 2023 mahtunut jo kaksi pitkäsoittoa, EP, sekä pino sinkkuja.

Mika Roth

ITE EEROLA: Kolmen päivän levy III
Omakustanne / Panama-levyt

ITE EEROLA on luonut sapluunan, jolla syntyy levy kolmessa päivässä. Annetaan kansan, tässä tapauksessa somekansan, ehdottaa biisien nimiä. Tehdään valinnat ja kääritään hihat tositarkoituksella. Kolmessa päivässä sävelletty, sanoitettu, sovitettu, äänitetty ja miksattu paketti on kolmannella kierroksella seitsemän raidan ja reilun 24 minuutin mittainen.

Kuten arvata saattaa, soundit ovat välittömyyttä välittäviä, eikä biiseissä ole montaakaan raitaa päällekkäin. Hiljaisuutta suosiva laulutyyli on joidenkin mielestä ehkä jo silkkaa lausuntaa, mutta lyriikoissa on ytyä ja hetkessä syntynyttä neroutta. Vereslihalle ajettu Kivi pinnan alla kaikuu cohenmaista runoutta ja Taivaalletuijottaja löytää sielun kauneutta luonnosmaisen muodon toistaessa tekstin viestiä. Sanatonta laulua hyödyntävä Tulitauko ei jää kaipaamaan lyriikoita tuekseen, sillä hiljaisen kaunis ja vavahduttava melodiakulku välittää kyllä tarvittavan määrän tunteita.

Kolmessa päivässä voi saada aikaiseksi monenlaista pörinää ja kalketta, mutta ITE EEROLA on päätynyt yllättävän kauniiseen ja siroon paikkaan. Toki näitä raitoja olisi voinut hioa ja hinkata, mutta tuskinpa moinen olisi tuonut paljoa lisäarvoa lopputuleman sielulle. Aamulla kello neljä kaikki kirkastuu ja kun ankkuri Hiekka hupenee hiljalleen pistää folkpoprokaten reippaammin, on viimeistään aika hymylle.

Mika Roth

JJJ Experience: Lapua Magnum
Jyystö Records

JJJ Experience on 20-luvulla perustettu voimatrio Tampereelta, ja tämä orkesteri todella jytää, kuusiraitaisen kiekon saatekirjettä lainatakseni. Kiekko on puolestaan äänitetty Lapualla, mihin EP:n otsikko viittaa ja pohjanmaalaista periksiantamattomuutta on tarttunut muutenkin mukaan studion kamanoista.

Bluespohjainen kitararock on toisinaan suorempaa, toisinaan taas enemmän progehtavaa kaartelua, mutta aina mukana on jämäkkyyttä. Kahden Jussin ja yhden Juhon soitto ansaitseekin prinikat rintaansa. Kolmen J:n otsikolle voi kuulemma keksiä muitakin selityksiä, joten tarjoan näitä alkusanoja: jyrnytys, jytäys ja jyskytys. Trion musiikki kun kääntyilee ja vääntyilee, mutta samaan aikaan menoa hallitsee aina voimallinen eteenpäin puskeminen, juna jyskyttää jne. Rullaavammat renkaat sujahtavat alle, kun Mullon niin vaikeaa vääntelee aikansa käsiään ja samalla setillä päästään vieläkin huimempaan vauhtiin 150-senttinen mulkku -raidalla. Teksti voi olla tiukkaa, mutta niin se on myös takovalla Nistit-vedolla, inhorealismin muotoillessa takoraudasta koruttomat karmit karulle tarinalle.

JJJ Experience tekee tuttua juttua, mutta tinkimättömän kovalla asenteella ja terveellä paineella. Näin JJJ Experience alleviivaa saatekirjeen sanoja: tämä on kunnon jytäkokemus.

Mika Roth

K.E.K.: Puukko selässä

Kipakkaa ja säröisen kireää punkkia sekä punkrockia saadaan taas koko rahan edestä, kun kiukkuinen K.E.K. kerää vuoden sinkut yhteen. Neljän jo aiemmin tutun rallin kyljessä soi neljä muuta numeroa, kokonaismitan asettuessa 16 minuutin tuolle puolen.

Roisia on siis meno musiikin saralla, eikä myötäkarvaan silitellä myöskään tekstien puolella. Elämä on yhtä ylämäkeen luistelua ja väärä pää edellä puuhun nousemista, etenkin kun joku pöllii Jallut, mutta periksihän ei tietenkään anneta. Ei etenkään silloin, kun se olisi kaikista fiksuin siirto ja muut menevät moista taktiikkaa ehdottelemaan. Kaiken takana on nainen saattaa olla jo kohtalokas askel pimeälle puolelle, vaikka biisi ei edes ole se takavuosien kauheus. Rupinen meno jatkuu 10 kaljaa kusematta -lanauksella, jonka klaustrofobisessa välitilassa koko elämä voi oikeasti jäädä elämättä, kun vauhtisokeus iskee ja äly ottaa vuorotteluvapaata. Puu kaatuu ja oksat pöllyävät pahemman kerran, mutta K.E.K. ei eksy äänisyöveriinsä. Moiseen konkarijoukko on aivan liian ovela sekä taitava.

Maailma ei ole ainakaan helpompi paikka kuin aiemmin, mutta Slava Ukrainin sulkiessa kiekon, huomaa sentään joidenkin yhä välittävän asioista. Niistä tärkeistä ja aikaamme leimaavista asioista.

Mika Roth

Kallio Calibro: Kulkijana yössä
Luova Records

Jokin napsahti kohdilleen, kun Kallio Calibro ryhtyi tekemään yhteistyötä laulaja/lauluntekijä Satu Liin kanssa. Toki puolen vuosisadan musiikista innoitusta hakeva instrumentaalibändi oli jo aiemminkin soundiltaan rikas, mutta Liin vokaalit nostivat kaihoisuuspisteet ja tartuntamahdollisuudet kertarysäyksellä aivan erilaisiin sfääreihin.

Yhteistyön ensimmäinen sinkku, Vieras, saa kunnian avata tyylikkäästi soundimaisemoidun EP:n, jolla viisi tunnelmapalaa saadaan mahdutettua alle 20 minuuttiin. Kaiken takana on halki matkan kaiho. Ensinnäkin kielisoitinten ja koskettimien nuotit tihkuvat sinistä kaihoa, mutta todellinen kruunu on tarkoin valikoiduissa sanoissa. Toinen sinkku Sen ainoan hetken svengaa ja groovaa musiikkinsa puolesta, mutta tekstissä muistellaan mennyttä rakkautta. Onnen aika oli ehkä lyhyt, mutta se säteilee yhä kertojan nykyhetkeen. Aivan vastaavia mestariteoksia ei EP:ltä löydy enempää, tosin pari askelta sivuun siirtyvä Tunnen saa tuntemaan väreitä groovaavamman soundin ja voimaannuttavan tekstin avulla.

Kaksi kovaa sinkkua saavat siis ympärilleen kehykset, jotka tekevät muutakin kuin vain keskittyvät korostamaan johtotähtien loistoa. Peräti päälle viisiminuuttinen Kulkijana yössä avaa kuitenkin myös mahdollisuuksia uusiin suuntiin, joten yhteistyön tulevia hedelmiä kelpaa jäädä odottelemaan.

Mika Roth

Kauriinpää: 1976

Kauriinpää jatkaa taiturointia suomalaisen kantrirockin ja amerikkalaisen countryrockin välillä, sillä noita lajeja erottaa muukin kuin vain kirjoitusmuoto. Southern rock ja suomirock jakavat perintötekijöitä, angloamerikkalaisen puolen päätyessä dominantiksi.

Huomionarvoista on se, että vaikka sinkkuja on pistetty viimeisen parin vuoden ajan tasaiseen tahtiin pihalle, on neljän raidan mittainen 1976 täysin uudesta materiaalista koostuva EP. Tämä kertoo ensinnäkin uskosta omaan tekemiseen, mutta myös omista valinnoista ja ratkaisuista. Ja mikäs tuossa on linjoja vedellessä, kun Ikkunan takana osuu komeasti melankoliahermoon ja summaa yhteen eri lohkojen parhaita puolia. Sielukkaampaa ja suurempaa soundia hyödyntävä Tytöt kukkamekoissaan nojaa etenkin koskettimien jylyyn, mikä tuo kummasti lisä-mojoa pakettiin. Perinteisemmän countryrockin kanssa rivissä tanssaava 1976 pitää puolestaan pinnassa niin murean kitarasoundin, ettei paremmasta väliä.

Kuten todettua, ainesten yhdistely on haastavaa ja arkaakin puuhaa. Kauriinpäällä ei kuitenkaan ole hätäpäivää, mikäli tuoreen EP:n biiseistä on päätelmiä tehtävissä. Tässä on sopivasti ison maailman isoa soundia ja pienten pohjoisten piirien maanläheisempää vibaa, joka saa tekstit kuulostamaan todellisilta.

Mika Roth

Michael Bleu: Missä muruseni on / Sama nainen (feat. Pekka Laine)
Nowhere Boy

Nyt ovat kovat piipussa. Michael Bleu ja Pekka Laine ovat näet juonineet yhdessä instrumentaalista jatkoa Bleun Suomi-iskelmälevylle Kesäyön romanssi, joka oli jo häpeilemätön aikamatka 60- ja 70-lukujen huolettomampiin päiviin. Tavoitteena on ollut luoda 2000-luvun suomipop nostalgiaa rautalangan muodossa, westerniä huokuvan kitaran nivoutuessa yöttömän yön satumaahan.

Tuplasinkun kumpikin raita on coveri, mutta taiturimaisen kosketuksen omaava Bleu on sovittanut ne istumaan tyystin toisenlaiseen aikaan ja maailmaan. Ykkösenä kuullaan Jenni Vartiaisen Missä muruseni on, jolla 60-lukulaiset torvet ja suomilänkkärikitara kääntävät maailman päälaelleen tuosta vain. Kakkosraitana on Chisun Sama nainen, jolla vokaalit ovat korvautuneet niin ikään Laineen moneen taipuvalla kitaralla. Rautalanka soi, kohtalokkuus nousee morriconemaisiin sfääreihin, ja silti kaikki on kepeän valoisaa kesäyötä, kotoisia koivikoita, tyyniä järviä ja sinivalkoista mielen maisemaa. Eli toisin sanoen Bleu & Laine ovat luoneet melkoista äänialkemiaa.

Kaksi coveria ja täysin toisenlainen maailma, jonka päivitetyissä soundeissa mennyt ja nykyisyys sekoittuvat joksikin, joka on puolitotta. Idylliseksi kuvaksi maailmasta, jota ei ehkä ollutkaan, mutta johon haluaa uskoa.

Mika Roth

Pillow: Desert / Ideas
Panama-levyt

Garagepoppia suloisen kauniisti soittava Pillow palaa vielä kerran viimekeväisen Simple Pleasures -albumin pariin. Tuttuun tapaan tuplasinkun A-puoli on mahtunut levylle, kun taas B-puoli on vain sinkulle päätynyt spesiaaliherkku.

Pitkäsoitolla Desertin kohtalo oli jäädä kahden eri tavoin vahvan raidan väliin, mutta sinkun tähdeksi nostettuna herttainen powerpoprokkailu saa melodiastaan enemmän irti. Kauniisti vaalittu melodiasydän voi nyt avautua rauhassa, kosketinten korostaessa tekstin tunteikkuutta ja monitasoisten vokaalien nostaessa panoksia vain entisestään. Sinkuksi rauhallisen A-puolen viimeistelee räväkkä B-puoli, joka tarvitsee vain reilut 2 minuuttia viestinsä välittämiseen. Ideas ottaakin rouhean kitarariffin ja jauhaa siitä sielukkaat bileet ympärilleen. Jälleen garageinen voima syntyy soitinten melodisesta mutta tylystä kuviosta ja päälle puristetuista vokaaleista, mutta soolon kohdalla kiipparit pääsevätkin tekemään toisenlaista taikaa.

Pillow on nyt sulkenut yhden luvun historiassaan ja horisontissa odottavat jo uudet haasteet. Tarina ei kerro, jatkuuko bändin taival heti tämän jälkeen, vai keskittyvätkö jäsenet välillä muihin kiireisiinsä, mutta omasta puolestani Pillow voisi antaa meille vielä paljonkin ilon aiheita semisäröisen garagepoprockin saralta.

Mika Roth

Saasta: Black | Death | Doom

Saastan EP on otsikoltaan poikkeuksellisen osuvasti sisältöä kuvaava. Tummaa ja raskasta metallia soittava kotimainen orkesteri hallitsee varmoin ottein doomahtavan deathin, eikä mustimmankaan metallin vaikutuskehä nyt niin kaukana ole tästä rytistelystä.

Mustaa on siis luonteeltaan meno, mutta kun sinkkunakin ilmestynyt Sickness pääsee kunnon vauhtiin, voidaan doomin tomut karistaa hetkellisesti saappaista irti. Sen sijaan jylhä vuonojen maan metalli soi nyt eeppisemmin, maanläheistä säröisyyttä unohtamatta. Ryhmän tuore vokalisti Leevi Kärsämä hallitsee tuiman murinan ja kärinän eri asteet, mutta voimallisempi ilmaisu tuntuu istuvan laulajalle ehkä sittenkin rahdun luonnollisemmin. Murhattu-raidalla käyttöön otetaan ensimmäinen kotimainen, ilman pienintäkään heilahdusta tai notkahdusta mihinkään suuntaan. Painoluokissa julmimmat numerot tauluun saattaa napauttaa taas nimiraita Black | Death | Doom, mutta yksikään numero ei ylitä edes neljän minuutin rajapyykkiä.

Saasta sijoittuu mielenkiintoiselle vyöhykkeelle eri metalligenrejen välimaastossa, mikä saattaa avata yllättävänkin mittavan kuulijakunnan huomion. Asiaa auttavat tietysti myös tarttuvuutta osoittavat melodiat, sekä riittävän isoilla vasaroilla rakenteita heiluttelevat riffit.

Mika Roth

Surplus: Casual Ties

Surplusin yhteydessä on puhuttu popistakin, mutta puolentoista vuoden takainen Wannabe-sinkku oli kyllä oikeasti aika rosoista ja narskuvaa kitararockia. Sama meno jatkuu grungehtavalla Casual Ties EP:llä, jonka rähjäinen räkäisyys ei pysty peittämään kaikkialta esiin puskevaa melodisuutta.

Jostain syystä voimansa osoittanut Wannabe ei ole mahtunut uudelle EP:lle, mutta sitä uudemmat sinkut Make Believe ja Heaven Burns on kylläkin kelpuutettu mukaan joukkoon tummaan. Siivuista ensinnä mainittu on kirkkaasti nipun pisin numero lähes viiden minuutin mitalla, mutta niin vain rallin renkaat rullaavat jouhevimmin ja taival taittuu. Hieman samoilla linjoilla kulkeva Bask in The Glory ei pysty täysin toistamaan menestyksen kaavaa, mutta huomattavasti veljiään rauhallisempi ja minimalistisempi Specific Ocean osuu hiljaisella teemallaan kohdilleen. Kovaksi luuksi osoittautuu myös ankkuriraita Hide Behind The Sun, jonka keskiharjanteen rouheampi rämistely kruunaa kuuden raidan EP:n.

Surplusin käheän rosoinen soundi vaalii pienuutta, tunteiden välittömyyttä ja pyyteetöntä aitoutta. Tuohon kun lisää riittävän erilaiset kulmat ja onnistuneet sovitukset, niin helppohan tässä on plussia summailla.

Mika Roth

Lukukertoja: 1062