Pienet - Marraskuu 2026
ama: aman lauluja
EJK Collective
Melankolia on suomalaisten supervoima, mutta melankolian ei tarvitse olla lohduttomuudessa piehtarointia. Rovaniemeläinen laulaja-lauluntekijä ama julkaisi ensimmäisen virallisen sinkkunsa ymmärtääkseni viime keväänä, mutta aman lauluja -projekti käynnistyi verkon puolella jo vuonna 2022. Moderni pianopop rakentuu minimalistista osista ja silti riittävän vivahteikkaista äänikentistä, raikkauden ja keveyden ohjatessa toimintaa.
Melankolia on pääavain ja esikois-EP:n kuudessa laulussa olennainen syntyy vähäeleisistä vokaaleista sekä koskettimista. Tämä ei tarkoita sitä, että reunat olisivat ehdottomat tai kaiho johtaisi ehdoitta. Isolla vallilla ja tamppaavalla rytmillä pidä musta kii on klubien tanssilattioiden helmi, joka ei kainoile suuruuttaan. Toisenlaisen tanssin tarjoaa valssiksi paljastuva yritän, leijuen ilmassa syksyisen vaahteranlehden lailla. Kauniina, keveänä ja arvokkaana, traagisuuden piirtyessä harvoista voimakohdista. Surumielisyys näyttäytyy kauneutena, viehättävinä kaarina ja dramaattisuutena, joka iskee loppuhetkien äänipyörteenä.
Tunteista väkevimmät ovat vaativia ilmaistaviksi, etenkin kun pysytellään spektrin sinisemmässä päässä. aman lauluja vie kertojan erilaisten haasteiden eteen, keväisin ei vain osaa päästää menneestä irti ja mökkilaituri saa pohtimaan elämän syvimpiä kysymyksiä. Voiko debyytiltä enempää pyytääkään?
Mika Roth
AUQ: RAGE ROOM
AUQ -nimen takana on sooloartisti
Aukusti Koskinen, jota nostetaan uuden suomalaisen trap/rage-sukupolven keulille. Vajaa vuosi sitten julkaistu
LENTOTILA-debyyttialbumi summasi ensimmäisen vuoden ja RAGE ROOM EP niputtaa kuluvan vuoden sinkkuja heittäen sekaan kolme uutta raitaa.
AUQ on räiskyvää energiaa ja vallatonta, rajojaan röyhkeästi koettelevaa asennetta. Vokaaleihin vaikutteita on saatu räpistä, mutta melodisuutta ei ole uhrattu negatiivisten tuntojen alttarilla. Sinkkubiisi
AITOO on salakavalan tarttuva, ovelasti pohjalla kulkevan kuvion kautta.
Gason kanssa esitetty
FROM THE TOP on puolestaan suorempaa rage rapin särinää, jossa selvästi syntetisoidut soundit ovat prässääntyneet ja vääristyneet. Paine vain kasvaa heti perään soivan
RAGE ROOMin puskiessa painetta kovemmaksi, eikä edes pieni hengähdystauko ole todellisuudessa mikään tauko.
MÄ OON OUT hellittää hivenen, antaen melodian jälleen elää leveämmin ja lopputulemana on tarttuva tuokio.
RAGE ROOMin vauhti on huimaa, eikä yksikään kappale kellota edes kolmea minuuttia. Tiivistetty voima ja kiteytetty ilmaisu kääntyvät kuitenkin eduksi ja AUQ nostaa näin pelin uudelle tasolle. Merkittävää on pienten vaihdosten ja sävyjen voima, jonka ansiosta syöveri ei ole vain monotonisesti yhteen suuntaan repivää.
Mika Roth
Elohopea: Viisi vuotta
Elohopea on perinteinen post punk -yhtye, jonka toinen EP edustaa genren melodista ydintä. Hämmästelin kuinka en törmännyt alkuvuodesta 2021 ilmestyneeseen esikois-EP:hen aikoinaan. Pandemian sulkemassa maailmassa oli aikaa kuunnella musiikkia ja näin tummasävyinen tavara olisi ollut kyseiseen aikaan suorastaan täydellistä.
Eivätkä ajat ole juuri kirkkaampia nytkään, mistä uuden EP:n neljä kappaletta muistuttavat.
Jos et sinä nyt menee raadollisuudessaan suoraan asiaan, kun on heittäydyttävä toisen edestä surman suuhun – vai onko? Valinnat tekevät meidät ja nopea biisi tyrkkii valitsemaan nopeammin, uskaliaammin.
Alan kädestäni kirii myös kärkisijoille jalostaen tummuuden teräväksi piikiksi, tekstin saralla surrealistisuus kantaa kaunista kukkaa.
The Curen laulukirjasta melko suoraan poimittu
Aina antaa kitaran helkkyä ja bassolinjan purra, mutta kiire ei mielestäni jalosta kappaletta, vaan ennemminkin syö tehoja. Tasapainon kanssa onkin halki kiekon hakemista, sillä EP:n toisessa päässä
Polttava tyyny ylittää ainoana numerona neljän minuutin rajan ja nyt karsinnalle olisi mielestäni ollut tilausta.
Viisi vuotta summaa kaiketi viimeisen puolen vuosikymmenen kuulumiset. Muodot ovat hallussa ja tiukka pidättäytyminen genren sisäkehissä on tiettyyn pisteeseen asti etu, mutta pieni laajennus – ja mittavampi annoskoko – voisivat olla eduksi. Elohopea liikkuu vinhaan post punk -mittarissa.
Mika Roth
Free Carmen: Beekeeping
61 N Entertainment
Hienoa musiikkia syntyy jatkuvasti, eikä sitä kaikkea ehdi millään kuulemaan. Americanan juurilla aarteita luova
Free Carmen julkaisi viime vuonna kaksi hienoa albumia, jotka löysin vasta Beekeeping EP:n myötä. Jos minulta kysyttäisiin juuri nyt, miksi jaksan kuunnella uutta musiikkia, voisin kiepauttaa vastaukseksi vaikka
Yonug-kappaleen.
Kitaravetoinen poprock on laaja kangas, jolle Free Carmen hahmottelee nipun tilanteita. Unenomainen
At Year’s End on herkkä, balladimainen ja tunnusteleva biisi, joka pohtii rikkaan ja silti karsitun äänikentän avulla ihmisiä ajan rattaissa, kohtalon käänteissä. Em. Yonug on biisiviisikon rokein tuokio ja selvimmin
Solstice I ja
II -albumeiden sukulainen, muiden raitojen leijaillessa ilmavammin. Yonugin rakenne on tuttu ja silti tuore, hauskan rämisevän ja romuisen soundin korostaessa outoa tuokiota. Ankkuri
Atom Bomb kuulostaa
Syd Barrettin viimeisiltä demoilta, mutta pimahtamisen sijaan Free Carmen löytää ihmisen hulluudesta uudenlaisen valon – tai näin valitsen tulkita kuulemaani. Vähemmän on enemmän ja kauniisti kulkee myös
Sliding Off, jota on vaikea kuunnella liikuttumatta.
Beekeeping on siro, hiljainen ja vähäeleinen kappalenippu, jonka luvuissa ihmisyyden outouksia valaistaan eri kulmista. Yhtye pyörittelee isoja kysymyksiä lapsenomaisella helppoudella, hivenen sivusta tarkastellen.
Mika Roth
Hannele Juutinen: Tulkoon mitä vaan
Tamperelainen laulaja/lauluntekijä
Hannele Juutinen julkaisi puolitoista vuotta sitten
Hyvää tapahtuu EP:n, joka esitteli neljä hyvin erilaista kappaletta. Bluespohjainen kitararock, soul ja folk olivat sopuisia naapureita ranskalaisen laulelman kanssa, tekstien kiriessä silti valokeilaan. Osasin näin jo ennakkoon odottaa uudelta EP:ltä laveaa pelikenttää, enkä joutunut pettymään.
Tulkoon mitä vaan heijastaa otsikkoaan eri tavoin. Nimikappale pujahtaa afrikkalaiselta soundaavaan helkyntään, jossa rytmien poljento hehkuu toisenlaista lämpöä. Sielukas laulu on uskossaan eloon jopa gospelmaista ja viulu vetää lopputulemaa folkin sekä rootsin suuntaan. Avauksena soiva
Palapeli-ilta ei ensi alkuun vaikuttaisi olevan kauempana sisaruksestaan, mutta kantrinkin kanssa paloja jakava muoto sopii tekstin tarkkanäköisyyteen. Dramaattisin ja tummin hetki koetaan, kun ankkuri
Rakastan sua joskus tipauttaa otsikkonsa kolmannen sanan. Joskus ja riittääkö ovat yksiä julmimmista sanoista, kun rakkauden riittävyyttä yritetään jotenkin mitata ja musiikin muodot repivät tummia draaman pilviä taivaalle.
Juutinen esittää neljä uutta kappaletta, jotka edellisen EP:n tavoin ovat kuin neljä tyystin erilaista tuokiota elon matkalta. On täysin kuulijasta kiinni, onko kirjo jo liiankin lavea, mutta jokainen luku toimii ja yhdessä debyytin kanssa biisit rakentavat mielestäni vivahteikkaan kuvan. Tai ehkäpä kiehtovan palapelin.
Mika Roth
I Think I Broke Something: Another Escape
Elektronisen punkin purkupartio
I Think I Broke Something on täällä taas, pistäen biittiä ja bittiä päreiksi. Kolmen vuoden takaisen
Nothing Under Control EP:n jälkeen duo on pistänyt ulos ison pinon sinkkuja, joista kolme uusinta on mahtunut mukaan Another Escape EP:lle.
Kaikki kunnia sinkuille, mutta pelin avaava
Happy And Negative iskee niin isolla lekalla tuulilasin muruiksi, ettei moisesta toivu ihan heti. Duo osaa ryskyttää, mutta myös luovia industrialin energisemmällä ja big beatin tarttuvammalla puolella, eikä tämäkään titaanimöhkäle juutu matkallaan. Keskelle EP:tä sijoitettu
Scandal on puolestaan kiekon bilekeskus, jonka junttaava raverytmi tipauttaa huippuun remiksatun
Nine Inch Nailsin saliin. Periaatteessa neliminuuttinen jätti ei mene sisarustensa tavoin eteenpäin, mutta etenkin kuvaa täydentävänä voimaraitana palanen on korvaamaton.
Entä sitten ne sinkut? Ei huolta, tanssittavampi
Heads Up vie elektropunkit tuomiopäivän diskoon ja
Illegal viskaa laittomalla niskalenkillä pulisijat tantereeseen. ITIBS ymmärtää massiivisten vallien voiman, osaten upottaa niihin kuitenkin riittävästi tarttumapintoja ja yllättäviä salalokeroita. Biisit avaavat tiloja tiloihin ja avaruuksia umpikujilta vaikuttaviin paikkoihin, etkä koskaan voi olla täysin varma. Tiedäthän.
Mika Roth
Kalle Chydenius: EP 1
Monet tulevat eri tavoin ulos kaapeistaan.
Kalle Chydenius tekee sen vapauttavalla ja katarsiksen kaltaiseksikin kutsutulla julkaisulla. EP 1 on näet monessa mukana olleen artistin ja tuottajan puhdas tekno-EP. Rakkaus teknoa ja elektronista musiikkia kohtaan on toki hakenut jo muotoja remiksausten kautta, mutta nyt musiikki on luotu rehdisti omalla nimellä.
EP 1 painaa ajan viisareita kohti 90-lukua, osin jopa 70-luvulle asti, ja ollen silti kiistatta myös tätä päivää. Aiemmin jo pari teknosinkkua julkaissut Chydenius hakee musiikissaan toiston ja hitaiden muutosten kautta muovautuvia tiloja. Biisien tapa muokkaantua onkin sukua trancen sykkeelle, mutta Chydenius tuo siihen annoksen düsseldorfilaista ja belgialaista koulukuntaa.
Kraftwerkin tanssittavimmat osat ovatkin suht liki
BURNERin jylhyyttä ja
ALL BLUES ajaa ilmaisua sinne, mistä mm.
Front 242 on löytänyt elektroparatiisinsa. Autobahnien ja loputtomien betonikenttien seassa on kuitenkin muutakin, jotain orgaanista ja elävää, mistä avausraita
PANDEMIA hienosyisemmällä äänikentällä muistuttaa. Toisto johtaa yllättäviin portaisiin ja rohkeisiin soundiavauksiin, jotka kertovat linjojen vasta aukenevan tästä.
Omien raitojen jatkona kuullaan Chydeniuksen tekemä remix
Fourestin
Volition-biisistä, jonka arvo on lähinnä marginaalinen. Omat eväät riittäisivät kuullun perusteella jo vallan mainiosti.
Mika Roth
Milou: Saisons en moi
Milou on ranskankielisen taidepopin kotimainen taitaja, jonka neljän vuoden takainen
Je m´aime -debyyttialbumi on jäänyt mieleen elinvoimaisena ja leikkisän kepeänä. Levy kruunasi pienjulkaisujen ketjun, koostumalla yllättäen vain aiemmin kuulumattomista biiseistä. Jatkoa saatiin odottaa harmillisen pitkään.
Saisons en moi (eli vuodenajat minussa) on neljän vuodenajan muodostama kokonaisuus, joka kiertyy kesästä, syksyn ja talven kautta kevääseen.
Légèreté on nimensä mukaisesti kevyesti leijuva tuokio, vokaalien harmonisten kerrosten muodostaessa melodian rungon. Syksyn muassaan tuova
Il est temps de dire antaa ukulelen pienten nuottien ja taustan efektien luoda grooven, joka puolivälin jälkeen yltyy hetkeksi miltei gospelmaiseen liitoon. Talvinen
Moment calme on Miloun näkemys
Enyan soundista, jossa hengityksen huurteen voi tuntea ja jälleen kerran laulun rakentama melodia on upea. Nämä kappaleet olisi saanut sovitettua valtaviksi pop-jäteiksi, mutta se ei ole Miloun tie. Ei ainakaan tällä erää.
Vuoden kierto kulkee vahvasta tuokiosta toiseen ja kun kevät viimein saapuu
Peut-être que cette annéen muodossa, voi orgaanisen energian pyörteilyn tuntea ympärillään. EP:n sulkeva luku jättää samalla kaiken avoimeksi ja toivon sydämestäni elinvoimaisen taidepopin tarinan jatkuvan.
Mika Roth
Nobody: The Birds Know
Yhden miehen dark folk -yhtye
Nobody jatkaa tutun kalmaisilla poluillaan. Tiivis julkaisutahti on jatkunut sitten puolentoista vuoden takaisen
Saint Devil in the Fields EP:n ja tässä välissä ehti ilmestyä toinenkin EP-levy. Eikä kaikki ole enää kuten ennen, sillä nyt mukana on kolmella raidalla basisti.
Basso on ennenkin kuulunut Nobodyn, eli
Tuomas Kauppisen, hallitessa myös kyseisen soittimen kitaroiden ja rumpujen ohella. Jokaisella soittajalla on kuitenkin tyylinsä ja aavistuksenomaisesti uudistunut äänikenttä on tuonut matalaan päähän erilaista syvyyttä, mitä etenkin sinkuksi nostettu
You Don’t Get to Love hyödyntää. Teksteissä pienet ja hiukan isommat kivet lentelevät eri suuntiin.
Drugs and Gods hämmentää uskonnollisella kuvastollaan, joka sekoittuu pimeiden puolten varjoihin ja folkahtavan doomin piirteitä kierrossaan omaava
You Don’t Know Them on huuruinen tarina. Nobody näkee maailmassa vikoja ja virheitä, eikä avaa niiden synnyttämiä ajatuksia aina kovinkaan yksiselitteisesti.
Menevin poljento ja syvimmät uurteet löytyvät silti ankkuriraita
Incognitosta, joka veivaa pisimmälle ja kertoo ylivertaisesta rakkaudesta. Sellaisesta joka saa jopa yliluonnollisia ja orjuuteen viittaavia piirteitä, taikuutta? Magiaa tai ei The Birds Know on jälleen yksi näyte siitä, että Nobody on todellakin somebody.
Mika Roth
Nuoku: Hullu / Niinkuin pelkäsinkin
Nuokun ensimmäinen julkaisu on instrumentaalinen tuplasingle, jolla pianolähtöiseksi jazzyhtyeeksi itsensä lukeva kvartetti luottaa elokuvamaisiin tunnelmiin ja pitkiksi venyviin äänikenttiin. On klisee todeta musiikin vievän paikkoihin, mutta näin minulle käy tuplasinkun parissa. Eikä ole niinkään merkityksellistä, missä nuo paikat sijaitsevat, kuin mitä siellä ollessani tunsin. Muistan tunteneeni luonnon ihmeellisyyden synnyttämää rauhaa ja onnellisuutta.
A-puolen
Hullu ei ole otsikkona positiivisin, mutta kappaleista maalailevampi ja asettuneempi vaikuttaa korvaani hyvinkin tasapainoiselta. Rytmi on rennon nopeaa, vaivattomuuden ja paineettomuuden leimatessa rytmiryhmän työtä. Piano paimentaa alta kulkua, saksofoni täydentää kuvaa ja mielestäni myös viulu soi liki huomaamattomana, ja silti taustaa täydentäen. B-puolen
Niinkuin pelkäsinkin aaltoilee ja kääntyilee sisarustaan levottomammin, kunnes kitaran luoma vaihe hetkeksi silottaa kuohupäitä. Uusi sykli nousee ylemmäs, antaakseen saksofonille seuraavan rauhoittajan tehtävän ja näin kuljetaan aina lopun syvempiin suvantoihin ja isoon rokkikohtaan asti. Kappaleen virtaus on alati voimakas ja silti silkkisen hellä.
Nuoku avaa pelin komeasti ja vaikka yhteismitta yltää 11 minuuttiin asti, kantaa nelikon soitto ongelmitta. Musiikin orgaanisuus ja eloisuus ovatkin elementtejä, joille tulevaa kelpaa rakentaa. Ansiokas esikoinen.
Mika Roth
Regina Launivuo: Juuret on
Laulaja/lauluntekijä
Regina Launivuo turvasi reilu vuosi sitten bändin soundiin, kun
Kiitos perhosista EP leikitteli niin groovaavan poprockin kuin folkahtankin suunnan kanssa. Nyt bändi on vaiti ja artisti esiintyy trubaduurimaisesti, silkalla laululla ja akustisella kitaralla varustettuna.
Launivuo tutkii juuriaan ja pohtii niiden merkitystä. Keitä olemme ja missä määrin ympäristömme määrittävät meidät? Maailma on vaikea paikka monelle, eikä kenenkään huominen ole yhtä ennustettava kuin ennen. Tummista nuoteista rakentuva
Kuplassa on sodanvastainen julistus, joka toisaalta on tarina sivuun asettumisesta. Kertoja valitsee kuplassa elon suoman suloisen tietämättömyyden, vaikka osa hänestä tietää samaan aikaan asioiden olevan pielessä. Ahdistus puhkuu niskaan, kun
Hukka näkee perheen hajoavan ja
Lottovoittaja elää paariana lottovoittajien keskellä. Launivuon synnyinmaa pommittaa siviilejä, mutta tekeekö se hänestä sotarikollisen? Ei tietenkään, ja silti mikään ei häivytä pois pilkkahuutoja.
Totuus on sodan ensimmäinen uhri, sanotaan. Viattomuus ja ihmisyys tekevät nopeasti seuraa. Launivuo tutkii juuriaan ja kokee kipua, kun
Nevan sillat eivät enää aukene. Karsittu folk reagoi aikaan ja nostaa kätensä ilmaan, ei antautuen vaan tunnistautuen. Musiikkiin turvautuen ja paikkaansa pohtien. Tämä on väkevä kannanotto ja huomio jota ei tarvitse huutaa, sillä sanojen voima on lopulta suurin.
Mika Roth
Riku Kaminen: Found Songs
Yhtyetoiminnan ainakin toistaiseksi taakseen jättänyt
Riku Kaminen luo viehättävän pehmeää ambientin sukuista popmusiikkia, jossa klarinetti ja saksofoni yhdistyvät sopuisasti elektroniseen äänikenttään. Reilun kahden vuoden takainen, pienemmistä palasista koottu
Lost Tapes -mosaiikki oli jännittävä kokonaisuus, ja uusi kolmen raidan instrumentaalikokonaisuus vie jälleen ideoita edemmäs.
Kaminen on pystyttänyt treenikämpän ja kotistudion, mikä on vapauttanut hänet turhista aikataulupaineista. Nyt musiikkia on luotu omin ehdoin, DIY-hengessä aina alusta loppuun asti. Totaalinen vapaus voi tosin kääntyä uhaksikin, jos itse hiominen vie liiaksi huomiota hiottavasta. Kolme kappaletta on nimetty simppelisti ja
Found 3 osuu mielestäni herkullisimmin
Radioactivityn aikaisen
Kraftwerkin ja
Jan Hammerin
Escape from Televisionin välimaastoon, napaten kummastakin maailmasta parempia perintötekijöitä itselleen. Aikakausien limittäminen on herkkää työtä ja tulokset kiittävät tekijää.
Orgaanisilta vaikuttavat elektroniset osat ohjaavat rauhaisaa
Found 1 -raitaa, jolla Kamisen kauniin melankoliset puhaltimet pääsevät paremmin esille.
Found 2 on kiihkeämpien elektronisten linjojen ansiosta modernein numero, jolla lämmitellään mestarillisesti ambient popin avaruudellisempia sfäärejä. Kolme raitaa on hiukan niukka tilaus, kun mahdollisuudet vasta aukenevat edessä, joten odotellaan jatkoa.
Mika Roth
Siltakoski: Rakoliiterin katolla
Siltakoski-nimen takaa löytyy itsenäinen biisintekijä
Seppo Siltakoski, joka on omaksunut tinkimättömän musiikintekemisen filosofian. Kuuleman mukaan ainoa sääntö on se, ettei mitään sääntöjä ole. Unohdetaan siis genret, tyylilajien nimet ja muut turhuudet, vaan mistä Siltakoski sitten meille kertoo?
Sain arvioitavaksi kertarysäyksellä kolme biisiä, jotka ilmestyivät digitaaliseen maailmaan lokakuun viimeisenä päivänä. Äänessä on lähinnä mies ja sähköinen kitara, jota soitetaan säästeliään hiljaa. Vokaalitkin muistuttavat lausuntaa ja ilmassa on vahvaa protestilaulun tuntua, etenkin kun
Trump petti, soi trumpetti ja Ukrainan kansa myydään ’hyvässä’ diilissä. Sodan business on isojen firmojen business. Asteen svengaavampi ja ruosteisen rootsin henkinen
Rakoliiterin katolla leikittelee melodian ja nokkeluuksia livauttelevan tekstin kanssa. Ilmastonmuutos on jo täällä, eikä auta kuin kiivetä ladon katolle. Autotallitason rummut kruunaavat paketin, jossa maailmanlopun näkymät lähinnä todetaan lakonisesti.
Ankkuriksi jätetty
Baby Blue lähtee maalailemaan synilla ja koskettimilla sentään hiukan sirompaa kuvaa ja tulkitsen biisin ihan oikeaksi rakkaus/kaipuulauluksi. Onni ei tietenkään ole kertojan osa, mutta eikö jo onnellisten hetkien muistaminen ole sekin jotain? Enemmän ainakin kuin ei mitään. Näin demomaista materiaalia tulee harvoin vastaan, mutta tekstien ansiosta Siltakoski on koosteessa. Tässä on aitoa sydäntä.
Mika Roth
Tokola666: TAKE NO BULLSHIT
Mörssi Records
Rap-artisti
Tokola666 on kolmen ja puolen vuoden aikana julkaissut ison pinon sinkkuja, sekä vuoden 2024
Haaskalinnut EP:n. Isoihin kirjaimiin luottava uusi EP summaa kolme uudempaa sinkkuja, pistäen niiden kavereiksi kolme uutta raitaa.
Ensimmäisenä lyöntivuoroon pääsee reilun vuoden takainen
Kaikki aseet -sinkku, jonka avaruus on täynnä varjoja ja kipua. EP:n voi nähdä myös yhden tarinan kaarena, jonka alussa kertoja avaa sydämensä – vain pettyäkseen.
Make Me Sick ottaa selkään isketyn veitsen ja viskaa sen trapahtavan soundin kera kiukkuisesti takaisin. Svengaava sanataiturointi ja groovaava bassolinja pistävät kellarin jytisemään, eikä sinkuista uusin eli
Uudesti syntynyt juutu kisassa telineisiin. Kertoja nojaa syvemmäs varjoihin vahvempana, varmempana ja ehyempänä, minkä jälkeen voi viimein alkaa uusi nousukiito.
EP:n jälkimmäinen puoli heittää tuleen kolme uutta raitaa, joista ankkurina soiva
Good BadBoy uskaltaa avata jälleen herttaa ja ojentaa raajoja siinä samalla raukean r’n’b:n suuntaan. Tokola666 osaa sylkeä sanoja ja iskeä piikeillä, mutta kuvassa on myös syvyyttä. Tarinan täydentävissä luvuissa ei ole samaa sinkkupotentiaalia, mutta henkisesti tärkeä numero on peilikuvaansa tyytyväinen
Bämä (Ootko sä Baddie), jonka myötä alun synkkiinkin paikkoihin päätyneelle tarinalle suodaan positiivinen loppu.
Mika Roth
Venom Harvest: Fall / Woods
Venom Harvest on näin tummalle yhtyeelle erinomainen nimi. Aiemmissa bändeissä jo kannuksia ansainneiden soittajien musiikki liikkuu jossain alternative rockin, post-metallin ja doomin välimaastossa, tosin maalailevat soundit laventavat tiloja.
Esikoisjulkaisu on tuplasinkku, joka on saatavilla myös rajoitettuna C-kasettipainoksena. Toimitukseen saapui vain äänitiedostot, mutta nekin pystyvät kyllä välittämään olennaisen. Rokkaavampi
Fall lähtee oitis kiertämään mystisempää rytmikehää, naisvokalistin venytellessä sanoja tunnelmallisesti. Alla virtaavat energiat voi aistia iholla ja siivet kantavat jo mallikkaasti, mutta olisiko draaman kaarta voinut hahmotella vieläkin rohkeammin – luulisin niin. Kakkosraita
Woods jää niin mystisyydessä kuin tarttuvuudessa armotta kakkokseksi, mutta kappaleen grungehtava rakenne avaa toisaalta aivan uudenlaisia etenemissuuntia. Eikä löpö lopu ja mielenkiinto simahda edes liki seitsemän minuutin mitassa, mitä voi pitää jo erittäin lupaavana merkkinä.
Venom Harvest avaa pelin tasokkaalla julkaisulla, josta löytyy hartioita ja näkemystä. Kappaleet eroavat selvästi toisistaan, mutta kyse on enemmänkin lupaavasta rikkaudesta ja mahdollisuuksista. Veret punnitaan seuraavalla julkaisulla, etenkin jos kyseessä on tuplasinkkua mittavampi annos. Merkit ovat lupaavat.
Mika Roth
Vortex Of Thorns: Tormented, Finally / Heavy is the Hollow
Mustaa ja synkkää, mustempaa ja synkempää,
Vortex Of Thorns. Kotimainen äärimmäisen black metalin voimakaksikko on käynyt tutuksi aiemmilta julkaisullaan, eikä duo anna armoa. Siispä
Darkmosst ja
Mörkdusst, olkaa hyvät.
Tuplasinkun A-puolena kuullaan
Tormented, Finally, joka on tiivistetty 142 sekunnin mittaan, eli edes kahta ja puolta minuuttia ei ylitetä. Raa’at kitarasoundit ovat yhtä diskanttihelvettiä, rytmipuolella ei pidetä niin kovaa kiirettä, vokaalien levittyessä kaiken taakse. Nopeat kitarajuoksutukset tuovat varoittamatta melodisuutta kehään, kunnes on viimeisen rynnäkön aika ja turpaan tulee oikein kunnolla. Kymmenen sekuntia sisarustaan pidempi
Heavy is the Hollow on hengeltään rokimpi tapaus, vaikka sama routainen kylmyys tantereesta nouseekin luihin ja ytimiin asti. Hitaampi väliosa kääntää kuitenkin uuden lehden julkaisulla ja leveämmäksi käyvä kitarasoundi puree ärhäkästi. Alkuun hieman vierastin näin ’heviä’ muotoa, mutta kenties Vortex Of Thorns vain jalostuu uuteen aikaan.
Blackin ajaminen äärirajoille on taitolaji, jossa hyvätkin yritykset voi pilata liialla puristamisella. Darkmosst ja Mörkdusst ovat löytäneet jotenkin tasapainon, jossa muoto on ehdoton ja silti riittävästi sävyjä sisältävä. Ehkäpä juuri siksi yhtye nousee toistuvasti genren edustajana esiin.
Mika Roth
Lukukertoja: 379