Fullsteam

Jo muutaman ensimmäisen kuuntelukerran perusteella on helppo sanoa, että Young Desire on Lapkon tähän astisista pitkäsoitoista paras. Se on myös ensimmäinen kerta kun trion live-tilassa esiin tuleva dynaamisuus ja tunteenpalo välittyvät levymuotoon asti. Kuten varmasti monet muistavat, trion ensilevy oli debyytille tyypillisesti enemmän innokas kuin laadukas, ja vaikka Scandal tilannetta petrasikin, kärsi sekin paikoin liiallisesta epätasaisuudesta. Nyt lastentaudit ovat takana ja Lapko on oikeasti valmis niihin suurtekoihin, joita ahnas media on siltä jo jonkin aikaa odottanut.

Young Desire nostaa hymyn huulille monestakin eri syystä. Ensinnäkin, yhtyeen kirjoittamat kappaleet on järjestäen tasoa kovempia kuin aiemmin. Koukukkaita melodioita riittää, biisien rakenteet ovat eheitä ja tyrmääviä riffejä tippuu taivaalta kuin lehtiä syyssateella. Toinen merkittävä seikka on huimasta parantunut tuotantopuoli. Suuri kiitos tästä on annettava levyn tuottaneelle Karo Bromanille, joka on selvästi tajunnut mistä Lapkossa on kyse. Trion voimakkalle ja erittelevälle soundille on jätetty tilaa, jolloin pienimmätkin jipot pääsevät esiin. Broman ja lapkolaiset eivät ole myöskään lähteneet turhaan koristelemaan äänikuvaa, vaan se on ymmäretty jättää asiaan kuuluvan kuivaksi ja kireäksi. Syntikat, jouset tai muut härpättimet eivät tähän soppaan sovi.

Jos joku kuvittelee, että Lapko on Young Desiren (ja Bromanin pestin) myötä ottanut askeleen kohti popimpaa ilmaisua, ovat luulot vääriä. Paikoin, kuten äreässä Dead Discoossa, Lapko kuulostaa jopa alkuvuosiakin aggressiivemmalta. Liki ainoa myönnytys kevyempään suuntaan onkin sinkku Killer Whales, jossa ei siinäkään mitään vikaa ole. Tai pikemminkin päinvastoin, onhan kyseessä yksi Lapkon uran klassisimmista sävellyksistä.