Pienet

Pienet II ‚Äď Elokuu 2010

13.08.2010


Glassy Mood Glassy Mood

Pieni vinkki: saatekirjeessä ei kannata kertoa kuinka yhtyeen musiikki on tällä kuulemallasi demolla vain tällaista, mutta jatkossa kaikki tulee olemaan niin paljon paremmin kosketinsoittajan, kunnianhimon tai vaikka uusien laulukamojen hankkimisen myötä. Sekä vaatimattomuus että uho tulevat näin kohdennetuksi väärin. Helsinkiläinen Glassy Mood on tulevaisuutensa suhteen luottavainen, mutta esikoisdemon sisältö ei varsinaisesti lyö laudalta. Avauskappale Disaster rymistellään läpi kipakan duuripunkin merkeissä. Yhteensoiton horjuvuus ja solistin rumankarhea ilmaisu toimivat reippaassa tempossa paljon paremmin kuin demon kahdessa hitaamassa kappaleessa, joiden apaattinen post grunge meets suomirockballadi -akseli ei kiitosta kirvoita. Soolokitaristille voisi suositella itsehillintää, koko yhtyeelle taas panostamista hiukan räiskyvämpään läsnäoloon. Tästä Disaster antaakin jo oivallisia viitteitä.

Antti Hurskainen


The Good Ones Gosh! Mr. Medor: The Good Ones

Metkalla Gosh! Mr. Medor -nimellä siunattu pumppu räimii mutkatonta punkrockia, jossa rempseä meininki kompensoi puutteet taidollisella puolella. Oulusta kotoisin oleva viisikko on muutaman viime vuoden aikana julkaissut aktiivisesti omakustanteita ja demoja, joista edellinen käsiteltiin myös Desibelin sivuilla.

The Good Ones on lähes pitkäsoiton mittova hipova teos, joka olisi pienellä tiivistämisellä selvästi nostanut tasoaan. Sinänsä on kunnioitettavaa, että materiaalia tarjotaan avoimella kädellä, mutta nyt paras tekeminen olisi kannattanut niputtaa kolmeen-neljään timanttisimpaan vetoon. Esille nousee ennen muuta huutolaulua ja hoilotettavaa kertsiä maukkaasti yhdistelevä nimibiisi ja napakka avausraita Slave. Näiden seuraksi olisi voinut poimia yhden tai kaksi keskitempoista näytettä. Nyt ylipitkästä kokonaisuudesta jää hieman puutunut olo.

Jari Jokirinne


Ground Frame: Collision Leftovers

Ground Frame on Vimpelist√§ kotoisin oleva b√§ndi, joka saatteessaan kertoo soittavansa ‚ÄĚprogressiivisvivahteista alternative/pop/rock/metallia‚ÄĚ. Vaikka luonnehdintaa voikin pit√§√§ hivenen ymp√§ripy√∂re√§n√§ kertoo se mielest√§ni olennaisen yhtyeest√§. Soittotaidoiltaan Ground Frame p√§rj√§√§ vertailussa varsin hyvin, mutta persoonallisuuden kanssa on viel√§ niin ja n√§in. Tool, System Of A Down ja kumppanit ovat nostaneet genren riman sen verran korkealle ett√§ tutuilla tempuilla ei kovin korkealle ponnisteta. My√∂nnett√§v√§ toki on, ett√§ paikoitellen yhtye onnistuu teht√§v√§ss√§√§n hyvin, esimerkiksi eeppinen Stillborn on varsin kekseli√§s kappale. Ankaran m√§t√∂n rinnalla seesteinen v√§liosa yll√§tt√§vine piano-osuuksineen toimii hienosti.

Ground Frame on selv√§sti oikealla tiell√§ ‚Äď erityisesti kun huomioon ottaa ett√§ b√§ndi on perustettu niinkin v√§h√§n aikaa sitten kuin kev√§√§ll√§ 2009. Pienell√§ seikkailunhalulla ja silkalla hulluudella yhtyeen visio voi kantaa vaikka kuin pitk√§lle tahansa.

Jari Jokirinne


Hauho Hauho

Tamperelaistrion nimen ei ole vaikea kuvitella viittaavaan Juice Leskisen Slam-aikaiseen hittiin. Alkuvuodesta perustetun Hauho:n esikoisdemo kumartaa kaikilla osa-alueillaan Juicen suuntaan, mutta myös esimerkiksi Freud Marx Engels & Jungin ohut country on läsnä. Täkäläisittäin monumentaalisten esikuvien sarjan täydentää Hector, jonka viimeisimpien vuosien tummempaa ja vähemmän mystistä sointia voi kuulla Hauhon solistin Juha Savosen tulkinnasta. Vilpittömässä tavanomaisuudessaan demon kappalenelikko kykenee luomaan sympaattisia tunnelmia. Pelkistetty ja lämpimästi helisevä triosoundi muistuttaa etupäässä Juicen Coitus Int- ja Slam -kokoonpanoja. Hauho ei kovistele tai suurentele vaan on enemmänkin vaatimaton. Sävelmistä parhaiten tämän moodin tavoittaa surullisesti muisteleva Huijari kuvassa, mutta kovinkaan suuria eroja ei kappaleiden välille pääse syntymään. Vaikka Hauho onnistuukin lyhyellä ensitapaamisella kääntämään tasalaatuisuuden hyveeksi, tarvitaan jatkossa perinteet tiedostavan läsnäolon oheen myös jotain hiukan omaperäisempää.

Antti Hurskainen


Mona: Virta

Helsinkiläinen poprock-yhtye Mona pistelee kepeästi mutta kirkkaalla naislaululla ja myös mukavan menevällä askelella. Reilun vuoden verran toimineen viisikon kolmen biisin sinkulla aloitellaan haikealla mollilla kiireettömästi. Nimibiisi Virta maustuu elektromakuisilla iskuilla ja kuulaasti maalaavalla synalla. Maija Kauhasen kirkas suomenkielinen laulu kantaa kelvosti ja soitto on tasapainossa. Aivan liian kauan heleilee seesteisemmin, mutta nousee myös komeaan kaareen, kun taas päätösraita Et kai aikonut yksin tanssia? esittelee kipakimman askeleen. Vauhdistaan huolimatta yhtye onnistuu pitämään sellaisen pienesti kauniin raikkauden tunteen yllä, joka eniten kumpuaa Kauhasen heleästä laulusta. Monan poppi on ihan lupaavaa mutta biisikynä ei vielä räjäytä pankkia. Pientä ja kivaa.

Ilkka Valpasvuo


Stop The Reggae: Rep The Stogei EP

Nyt jäi hiukan epäselväksi että mikä tämän oululaisen Stop The Reggae-yhtyeen viiden biisin EP oikeastaan on? Suppeassa saatteessa todetaan että äänitteellä soittaa yhtyeen haamuprojekti Rep The Stogei emoyhtyeensä vanhoja biisejä… Koska yhtyeen kotisivutkin tottelevat edelleen tuota vanhempaa mallia niin lähden siitä että Stop The Reggae, joskin tyhmä nimi bändille kuin mikä, on edelleen aktiivinen orkesteri jonka nimen alla tätä tuotosta voi ruotia? Onko tässä nyt sitten vaihtunut jengiä vai miten…?

Oli miten oli, vaikka rockin ohella sivuilla mainitaan sellaisia tyylikarsinoita kuin punk ja funk, niin p-alkuista touhussa on lähinnä rupinen toteutus ja f-alkuista en minä ainakaan varsinaisesti löydä. Kyseessä on mukavan rullaava, mutta säröstään huolimatta enemmän voimapoppia kuin kipakkaa rockia tarjoileva trio, jonka biisikynässä ei ole mitään mullistavaa. Toisaalta, biisit kulkevat ihan kelvollisesti, laulussa on mukavasti melodiaa ja kaarta vaikka tulkinta hiukan teknisesti haparoivaksi jääkin ja touhussa on ihan positiivinen tekemisen meininki.

Ilkka Valpasvuo


U.O.M.A.: Pelkkiä ääniä

Käsillä on jo U.O.M.A. -yhtyeen (kyllä, jäsenten etunimien alkukirjaimista se tulee) toinen tallenne vuoden sisällä. Osittain tämä peräti 11 kappaleen mittainen omakustanne pitääkin sisällään samaa materiaalia kuin edellinen promo. Pateettisen suomirockin ties monennenko aallon merkeissä liikuskellaan yhä. Ulla Sepän voimakkaassa laulutyylissä on paljon Kaija Koota, yhtyeen musisoinnissa taas Kolmas nainen kohtaa Maj Karman. Edelleen U.O.M.A. haluaa turvautua ankean ponnettomiin metallikitaroihin, mutta tarpeen tullen kurkotellaan myös junttipunkin suuntaan.

Soitto rullaa jo moitteitta, eikä yhtye musiikillisesti syyllistykään kuin sävellykselliseen keskinkertaisuuteen ja hiukan lepsuihin soundivalintoihin. Ratkaisevimmat ongelmat pakkautuvat tekstipuolelle. Sormea heristelevää moralisointia (johon samalla sisältyy kosolti ylpeyttä jostain hämärästä kansanluonteesta), korneja sanavalintoja ja haukotuttavaa maisemakuvausta harrastetaan sietämättömyyksiin saakka. Tätä peltoa U.O.M.A. kuitenkin haluaa kuokkia etsien keskiraskaan hitin aineksia. Vielä ei ole löytynyt.

Antti Hurskainen


Verne Verne

Kokeellista popmusiikkia niin lofi-syna-maailman kuin särön kautta tarjoileva tamperelainen Verne on tiivistänyt ydinmehuaan jälleen muutaman raidan verran kasaan. Rummuista, koskettimista ja laulusta vastaava Tatu Henttonen sekä kitarassa ja laulussa kuultava Markus Tapio onnistuvat toisaalta kuulostamaan useammankin tekijän kokoonpanolta mutta myös osaavat keskittyä olennaiseen. Minimalistinen elektro sekä hyvin pienieleinen ja popahtavalla kaavalla toteutettu psykedeelinen indierock saattavat olla niitä ääriä joiden välillä astellaan, mutta soundillisesti kyseessä on silti melko yhtenäinen kokonaisuus. Teknillisesti mistään loppuunhinkatusta patjasta ei ole kyse vaan vielä löytyy kimmoisuutta ja sopivasti rosoa. Biisikynän kohdalla on menty eteenpäin ja koukkuakin löytyy mutta todellisiin klassikoihin on vielä matkaa ja laulutulkintaan soisin vielä tätäkin enemmän varianssia ja vereslihaa. Vasta alkuvuodesta kuunnellulla esikoisdemolla homma ei ollut vielä näin tiiviissä kaavussa mutta sama pohja-ajatus avautuu tästäkin. Pitääpä seurata myös jatkossa mitä herrat saavat aikaan.

Ilkka Valpasvuo


Sekaannus / Abortti 13 Sekaannus / Abortti 13: Vapaa vai elossa?
Killer

Sekaannus- ja Abortti 13 -punkyhtyeiden yhteinen split vuonna 2010 ei ole mik√§√§n ihme. Tai ihme sin√§ns√§ on se ett√§ molemmat yhtyeet ovat j√§lleen aktivoituneet. Perusasiat ja ‚Äďarvoj√§rjestykset lienev√§t suunnilleen samoilla linjoilla kuin pari vuosikymment√§ takaperin, vaikka maailma onkin muuttunut melkoisesti.

Nykyisin Järvenpää-Tampere-akselilla toimiva Sekaannus pistelee kolme biisiä, jotka kulkevat enemmän tummasti junnaten ja kumartavat nykypäiväisen, yleensä möykkälaululla varustetun ja nopeusennätyksiä tavoittelevan, hardcore-maailman suuntaan lähinnä synkkyydellään ja kipakkuudellaan. Tosin synkän valleilevaa ja hidasta se soitto taisi olla alun perinkin. Mikä ei tarkoita löysyyttä vaan enemmän sellaista synkkää lanausta… Tienvarsipommin ajankohtaisuus on yhtä lailla nykypäivän sissisotaa kuin menneiden vuosikymmentenkin, samoin Saatanan lampaat on aika ajaton todellisuuskuva. Perushyvää systeeminvastustuspunkrähinää, ei sen enempää tai vähempää.

Turku-Pori-akselilta l√∂ytyv√§t Abortti-veikot pist√§v√§t puolestaan nelj√§n biisin verran. Samanlaista r√§hin√§√§ ja vastustavaa kipakkuutta tarjoilee my√∂s t√§m√§ yhtye, ei ehk√§ ihan yht√§ ‚ÄĚlanaten‚ÄĚ kuin Sekaannus vaan hiukan suoraviivaisemmin mutta yht√§laisella aggressiivisuudella. Ja samoin kuin Sekaannuksen puoliskolla, ei n√§ist√§k√§√§n biiseist√§ sen vahvempia mielikuvia j√§√§, mutta ne my√∂s toimivat asianmukaisesti. Periksi ei ole annettu vaan edelleen potkitaan yht√§ lailla.

Ilkka Valpasvuo


Ill Omen / Get Stitches Ill Omen / Get Stitches: Split 7
Poolside / Killing The Legacy

Pienten koosteen toinen punk-splitseiska jakautuu kahden turkulaisen hardcore-tulokkaan kesken. Päällekäyvän metallista hardcorea apinan raivolla mutta mukavan melodisesti (tuplabasareistaan huolimatta) tahkoava Ill Omen kuulostaa sarjassaan aika perinteiseltä mutta vauhdistaan ja säröstään huolimatta onnistuu tuomaan laulunsanansa melkein ymmärrettävälle tasolle. Mikä on positiivinen poikkeus. Nuoreksi HC-bändiksi melko valmiin kuuloinen jo tällä seiskalla. Toki molempien bändien sinänsä järkevä bonussolistien käyttö saa miettimään miten homma mahtaa livenä kuulostaa? Vai pakataanko vahvistukset mukaan keikkapakuun?

Get Stitches! pistelee yhtä lailla kipakasti mutta ehkä hiukan bulkimmin kuin Omen kääntöpuolella. Vokaalipuoli toimii onneksi hyvin myös Tikeillä. Metallisuus on tässä lähempänä järkälemäistä hevimetallia kuin sulavampaa titaania. Kahden biisin kokonaisuus ei iske ihan yhtä vahvasti kuin Omen, mutta parivuotiaaksi yhtyeeksi myös Stitchesillä on ihan kelvosti pullat uunissa.

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 4029
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs