Pienet

Pienet - Kesäkuu 2013

28.06.2013


'Frans Frans Höyer: Kuuhun ja takaisin
Kompakti kasetti

Frans Höyerin ensikasetilla ei ole tarttumapintaa juuri ollenkaan. Parhaiten mieleen kiinnittyy julkaisun aloittava mainio Hengellisiä lauluja, jolla kolmikko Maria Sotikov, Ari Suomalainen ja Jussi Reittu vääntävät varmaankin jonkin vanhan älppärin gospelia siihen malliin, että kyseessä voisi olla jokin Paavoharjun tempaus. Aivan samaan korkeuteen tai sävykkyyteen Frans Höyer ei kuitenkaan yllä, vaikka aivan yläavaruudessa kera satelliittiien taidetaan viipottaakin.

Enimmäkseen Kuuhun ja takaisin koostuu analogisilla syntikoilla sekä erinäisillä muilla laitteilla tuotetuista äänistä, joita on kasattu yhteen milloin kokonaisuuksiksi, milloin annettu liikkua melko vapaasti muista välittämättä. Nimibiisillä on ehkä selkeintä yritystä asemoitua leikkisään, mutta vääristyneeseen syntikkahippaan hieman varhaisen Aavikon tapaan, mutta hallitsevampaa kasetilla on tiettyjä kuvioita toistavat ja toisintavat kokeellisemmat tai avantgardistisemmin toteutetut äänikollaasit. Ne jäävät harmillisen usein hahmotelmien asemaan; sinne tänne liikkuvat erikoiset äänet kiehtovat aikansa, mutta kuuntelukertojen lisääntyessä kaipaa jonkinlaista kokoavaa näkemystä.

Samalla on tiedostettava, ettei kotikuuntelu ja nauhoitetun materiaalin muuttumattomuus varmastikaan ole paras lähtökohta Frans Höyerin näkemysten nauttimiselle. Joka tapauksessa, mm. Haamuaika, Jännittävä seikkailu ja mainitut muut kappaleet todistavat, että vähistä aineksista muodostettu äänimaailma voi olla pelottavankin tehokas. Vasta tammikuussa perustetulta yhtyeeltä voi siis odottaa jatkossa lisääkin tajuntaa kutkuttavaa materiaalia, vaikka livetilanne lienee paras paikka nauttia tästä annista.

Jani Ekblom


Iron Birds Horros: Iron Birds
Face Your Gods / K-Tuotanto

Hämeenlinnalainen Horros päästelee toisella seiskallaan kohtuullisen vaihtelevasti tummasyistä ja alavireisesti junnaavaa hardcoren, doomin, crustin ja metallin maailmoista ammentavaa paahtoaan. Vaikka bändin nimi viittaisi uneliaampaankin suuntaan, ei unihiekat juuri silmissä pyöri vauhdikkaalla nimiraidalla. Kipakka ja päällekäyvä meuhka on enemmän homman nimi. Fallen Cities on hiukan enemmän viipyilevää ja vaanivaa, mutta yhtä lailla melskaavaa. Jylhän vauhdikas metallinen kaari meinaa pudottaa kyydistään, mutta onnistuu lopulta pitämään turvavyöt kiinni. B-puolen Silence ei ole mitenkään hiljainen mutta hyödyntää eniten sitä mainostettua doomin laahaavuutta ja synkkää uhkaavuutta. Kyllähän se tuttu meuhka-kaahaus-vaihdekin sitten irtoaa, mutta sellaista kunnon vastakkainasettelua näiden puolien välille Horros ei tällä seiskalla synnytä. Meuhkan puolelle jäädään hiukan liikaa, vaikka viipyilyjarru toimiikin. Tutkielma metelin eri puolista on vielä hiukan pintapuolinen.

Ilkka Valpasvuo


Sanat/Piilo Inka: Sanat/Piilo

Satakuntalainen Inka ei vielä valloittanut maailmaa, mutta on nyt lähenemässä kakkoslevyään. Siitä maistiaisena tarjoiltavat kaksi näytekappaletta kertovat että isot kaaret, seesteisyys ja tummasta kuulaudesta huolimatta aika positiivinen indiepoprock ovat edelleen yhtyeen kaavan ytimessä. Isompi ja iskevämpi kappale on tummasti kimalteleva mutta melko leppoisa Sanat, josta löytyy stadionkokoista riffiä mutta myös sitä inkamaista viipyilyä. Hiukan kylmän oloinen ja toteava laulu sopii hyvin pakettiin, kun kitara kuitenkin kimaltelee ja kappale malttaa hengittää. Akustisempi ja haaveellisempi Piilo lämmittää enemmän, rauhan tunne onnistutaan ikuistamaan hienosti. Silti Inka onnistuu pitämään kiinni "leveistä" sovituksistaan ja nostoistaan. Ihan yhtä lailla kiinnostava paketti kuin seitsemän vuotta takaperin bändin aloitellessa.

Ilkka Valpasvuo


Soitetaan mitä vaan Nicolas Kivilinna & Nahkasikarit: Soitetaan mitä vaan

Suomalais-kanadalaisen musiikintekijän Nicolas Kivilinnan 70-lukuisen suomirockin pastissia kutova yhtye Nicolas Kivilinna & Nahkasikarit tarjoilee viiden biisin näytteen osaamisestaan, joka pitää samalla sisällään ensimmäiset Kivilinnan omat suomenkieliset kappaleet. Badding, Juice ja Kaseva ovat luontevat verrokit. Tähän mennessä Kivilinnalta on kuultu englanninkielistä folkia sekä suomenkielisiä Beatles -vetoja, tänä kesänä on vielä tulossa Eino Leinon teksteihin perustuvia sävellyksiä. Mutta entäs nämä omat biisit ja sanat?

Nahkasikareilla on hyvä boogie päällä, yhtye onnistuu kuulostamaan samaan aikaan sekä uskolliselta juurilleen että tuomaan niihin hyvää biisillistä imua. Siellä täällä svengaa autereisesti ja harmittomasti, Kukka hölkkää reippaammin mutta yhtä lailla iloisella letkeydellä. Jykevämpi ja massiivisemmin säröinen Maailmaa se kaatuu osaa tuoda isoutensa vastapainoksi mukavan pienen askeleen. Haikealla stemma-kaarella hellivä Pulu Pehkonen vakuuttaa torvineen, Paavi kävi Kentuckyssä kumartaa Juicen Napoleonin mopon suuntaan Paavin rock n´ roll -askeltavilla seikkailuillaan. Hyvä.

Ilkka Valpasvuo


Enter The Ninja Radical Ninja: Enter The Ninja

Tamperelainen Radical Ninja on mennyt rokkikohkauksessaan mukavasti monta isoa askelta eteenpäin. Vaikka soitto tai sovitukset ei missään nimessä ole edelleenkään sieltä hiotuimmasta päästä, niin Enter The Ninjalla nelikolla alkaa olla jo hyvä tasapaino rouheuden luoman välittömyyden ja biisikynän imun ja sitä luovan melodiavaateen välillä. Jo Jesperillä on mukavasti kertosäekoukkua eikä kipakka draivi kaada touhun punaista lankaa, mutta etenkin munakkaan rouhea roadtrip Toijalan jälkeen tapahtuu ja aurinkoisemmin svengaava Tullintori State Of Mind pitävät sisällään kunnon kipinää. Solisti Jonne Renvallillin rokkikukkous on mukavan eläväistä mutta palvelee entistäkin paremmin soiton tarpeita. Nuoruuden into ei ole kadonnut mihinkään, mutta sitä on jalostettu paremmin melodisten koukkujen tarpeisiin. The Hivesin munakkuutta muistuttava Rax Rax Rax to The Max ahtaa vatsansa täyteen pizzaa hiukan yksitoikkoisesti mutta nostaa vähintään littipeukun jykevyydellään. Eipä sitä vatsa täynnä jaksa kovin keveästi askeltakaan. Jopa Metallica -laina biisin lopussa toimii kelvollisesti.

Ilkka Valpasvuo


'We Weepikes: We Are Weepikes

Viime vuonna paluulyhärin julkaissut Weepikes on itselleni ennestään tuntematon, mutta ilmeisestikin yhtye keräsi 90-luvulla toimiessaan kulttimaineen omapäisen surinarockin parissa. Kollega Ekblom oli jo paluusta haltioissaan, eikä bändin ote tunnu seuranneellakaan EP:llä herpaantuneen. Tilanne levyn suhteen on kuitenkin vähän eri, kun nimekäs altsuhääräilijä Kramer ei ole tällä kertaa mukana. Kokonaisuudessa onkin vahva kotikutoisuuden tuntu, mutta jotenkin vääntyneellä ja vieraantuneella tavalla – levy on kuin kävelisit tuttuun talon, jonka peräkammarista kuuluu omituisesti puoleensavetävää tuntematonta melua. Sitä on vain pakko mennä seuraamaan ja hämmästelemään lähempää, vaikka ei ole ihan varma miksi se tuntuu hyvältä idealta.

Soundimaailman, tiukan ilmeettömän laulun, ja orastavan melodisesti täyteen mölyyn kääntyilevien sointukulkujen puolesta tunnelma on kuin ysärillä. Jostain syystä päässä kummittelee versio Dinosaur Jr.:sta, jossa Jay Mascista on kielletty soittamasta yhtäkään kitarasooloa, ja vaadittu välttelemään kertosäkeitä. Äkkiseltään Weepikes kun tuntuu melko helposti omaksuttavalta, mutta bändi ikäänkuin lipeää tahallaan sormista aina sillä hetkellä, kun jonkin suuren ilmestyksen pitäisi tapahtua.

En monenkaan kuuntelun jälkeen ole ihan varma, mitä Weepikesista pitäisi ajatella. Alkuun istahtelen mukavasti, mutta Nothing but a Soar kuitenkin jättää olon hieman epämukavaksi. Parhaalta biisiltä tuntuvan Bad Valentinen epämukavuus taas onkin mukavaa, ja levyn loppupuolisko vie mennessään hämmentäviin suuntiin, kunnes päätöksenä toimiva K-X-P -vetoinen remix Falling off the Carpetista jättää ajatukset lojumaan ympäriinsä. Hämmennyksestä huolimatta persoonallinen, levoton ja kimurantti ovat termejä, mitä liittää tänä päivänä musiikin yhteyteen mielellään.

Aleksi Leskinen




Lukukertoja: 5696
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s