Pienet

Pienet - Lokakuu 2015

28.10.2015


Dead End Scene: Dance of Broken Glass Dead End Scene: Dance of Broken Glass

Raskasta mutta tarttuvan melodista, rokkaavaa mutta tuhdin metallista. Siinä osapuilleen pähkinänkuoressa helsinkiläisen Dead End Scenen ydin. Bändi on julkaissut toisen EP:nsä, jonka kolmessa biisissä raskaus ja rullaus nivoutuvat aineksiin joista voi hyvinkin kehittyä jotain todella suurta.

Avausraita Only One Scene riehuu yli viiden ja puolen minuutin ajan, mutta aavistuksen danzigmaisesta numerosta ei löydy silti turhia rasvoja pois leikattavaksi. Season of the Wicked ruuvaa fiilistä puolestaan kuivempaan ja metallisempaan suuntaan, vain sotkeakseen pasmat harmonisella väliosalla. Tämähän on kuin rajoitteistaan vapautunut nuori Pantera, joka yrittää soittaa Bullet For My Valentinea, eikä anna tuottajan puuttua touhuihinsa. Ja tämä on siis kehu, jos mikä. Kiekon sulkeva Watch Me Fall ei aivan yllä sisarustensa tasolle, mutta kolmannellakin raidalla on omat ansionsa, joten kokonaisuutena Dance of Broken Glass on kunnon myrskyvaroitus. Vokalistin ääni ja etenkin laulutyyli saattavat hieman jakaa mielipiteitä, mutta omaan korvaani kyseessä on enemmänkin vahvuus kuin ongelmakohta. Pari unssia lisää omaa soundia, lisää biisejä ja ei muuta kuin lyömään lakoon tunnettua universumia. Pistetään nimi muistiin, ympyröidään se ja varmuuden vuoksi vielä alleviivataan.

Mika Roth


Folk Bureau Folk Bureau: Folk Bureau

Folk Bureau jatkaa melko loogisesti siitä mihin jäi vuoden vaihteessa julkaistulla River Blues -lyhärillä. Rämeinen blues on edelleen vahvasti mukana eikä folk ole vieläkään mikään varsinainen yläkäsite. Yhtä lailla pitää mainita psykedelia, rock ja kantri. Projektista kiinteäksi kolmen miehen yhtyeeksi muokkautunut Folk-byroo rakentuu edelleen Tryggve Hanssonin aivoituksille ja kädenjäljelle eikä vakinaisempi olotila ole muokannut yhtyeen rupista tunne edellä - toimintatapaa. Turhat hinkkaukset on jätetty muille. Toki viiden biisin paketista löytyy paikoin melko progressiivistakin tiluttelua, mutta hypnoottinen rupisuus ja suoraviivainen, orgaaninen meininki on keskiössä..

Yksi uusi elementti on banjo, jota käytetään mukavan ilmavasti, hypnoottisella näppäilyllä. Treenikämppänauhoitus ei hajoa rupisuudestaan huolimatta haahuiluun vaan biisit etenevät sulavasti eikä rakenteissa ole liikaa läskiä. Vaikka Hanssonin mukavan ruosteisessa laulussa on päällekäyvää otetta, ei biisimateriaali machoile liikaa, saatikka jäykistele turhia. Raajat ovat edelleen notkeassa kunnossa. Ehkä päätösraita Bad Coughin kohdalla voi olla hiukan huolissaan keuhkoista..? Biiseissä on mukavasti imua, vaikka sellaista klassikko-syvyyttä ei vielä saavuteta. Sanotaanko vaikka että Folk Bureaulla on muhimassa mahdollinen tuleva klassikko?

Ilkka Valpasvuo


Kuspiä: Happokuningas Kuspiä: Happokuningas

Melankolista raskasta rockia vuosituhannen vaihteesta soittaneen Tytär -yhtyeen W. Iivarisen räpin ja kokeellisen hiphopin maastoissa liikkuva sivuprojekti Kuspiä julkaisee pelkästään digitaalisessa muodossa seitsemän raidan kokonaisuuden. Kieroutuneeksi suomenkieliseksi puhelauluksi itse antiaan kutsuva Iivarinen saa musiikkimaailmaansa vahvistusta happoisen trip hopin maailmoista ammentavien Taikuri Maksan ja Roope-sedän rytmeistä.

Iivarisen suhteellisen jumittavista sanailuista tulee paikoittain hiukan mieleen Dxxxan häröt sanailut, vaikka Kuspiä on selvästi päällekäyvempi ja suoraviivaisempi. Taustojen puolesta trip hop -mainen jumitus kaartuu melkein industrialiseen uhkaan ja lopputulemassa on uhkan lisäksi piilevää menevyyttä. Musiikki ikään kuin huomaamatta syöksyy huohottaen vaikka samaan aikaan jumitellaan hapokkaasti. Varsinaisia sanallisesti oivaltavia tai musiikillisesti päätä räjäyttäviä hetkiä Kuspiä ei vielä tällä biisiseitsikollaan esittele mutta myöskään metsään ei mennä. Jotain kohtuullisen kiehtovaa öisen kierossa jumittelussa kaikkine happoiluineen on.

Ilkka Valpasvuo


Paper Walls Paper Walls: Paper Walls -EP

Vuosien saatossa Pohjois-Suomesta pääkaupunkiimme kotiutunut nelikko Paper Walls aloittaa uransa komean näköisellä seitsemän kappaleen EP:llä. Musiikillisesti jonkinlainen indie- tai alternative -alkuinen karsina kertonee touhusta jotain, vaikka yhtye ensijulkaisuille tyypillisesti kurotteleekin viitekehyksessään useampaan suuntaan - keveämmästä popista aina äkäisemmän grunge-särön pariin asti. Kitaristit Markku Ruottinen ja Matti Luokkanen vastaavat yhdessä laulusta ja sanoista, rytmiryhmä Kuutti Kosken ja Antti Sykön osallistuessa tasaisen vahvasti biisinkirjoitukseen ja sovituksiin.

Moni kakku päältä kaunis. Valitettavasti EP:n sisältö ei ole ihan yhtä loppuun asti "valmis" kuin mitä kauniit kannet antavat luvan odottaa. Pelinavaus Walls Of Sound lähtee hyvin eikä laulussakaan lähdetä vielä tavoittelemaan sellaisia mihin rahkeet eivät riitä. Pidemmälle päästäessä laulussa ulahdellaan paikoin melkoisen demomaisesti (esim. Wave Goodbyen kerto särähtää). Paikoin taas hyvät ideat hukkuvat yleiseen päämäärättömyyteen, mutta etenkin levyn alussa on myös hyvää värinää ilmoilla. Walls Of Sound sykkii komeasti kun taas Mary Has A Big Gunin kaihoisa poppis lämmittää kepeydellään. Grunge-särön menevyys yhdistetään suhteellisen toimivasti hissuttelevampaan lauluun Nachon säkeissä, vaikka kerto lähteekin repimään ruutupaitaa auki...

Vaikka onkin hyvä ulottua monipuolisesti, niin kokonaisuutta vaivaa ääripäiden kohdatessa entistäkin epämääräisempi jälkimaku. Esimerkiksi Pink Carsin tumman sumuinen maisema voisi olla kaiken osuessa kohdalleen todella maukas, nyt laulun huojuminen ei ole ainoa asia josta jää tunkkainen tunne. Jos halutaan soittaa nykypäivänä grungea, pitäisi sen olla joko todella jotain uutta luovaa tai sitten todella timanttista. Paper Walls ei yllä kumpaankaan. Rauhallisemmissa hetkissään yhtye jättää paremman kuvan jälkeensä, silti päätösraidalle It´s A New Dawn Again kaipaisi huomattavasti terävämpää iskua ja viimeistellympiä soundeja. Autotallikaiku ei sovi haikeisiin kaariin. Alkulevy ja ulkoasu lupasi paljon enemmän kuin mihin lopulta päästään. Pelkästään kolmen ensimmäisen kappaleen voimin lopputulos olisi ollut huomattavasti innostavampi.

Ilkka Valpasvuo


Pearly Gates: Unchained Pearly Gates: Unchained

Pearly Gatesin uutta EP:tä kuunnellessa ei uskoisi, että bändin keski-ikä liikkuu 25-vuoden tietämillä. Ryhmän progehtavaa 70-luvun rock fiilistelyä kuskataan hetkittäin niin lähelle AOR:n portteja, että jopa itsensä Yes myöhemmässä muodossaan kelpaisi verrokiksi. Toisaalta mukana on 90-luvun alternative möyrintää siinä määrin, että soittajat olisivat voineet viettää nuoruutensa Blind Melonin nousun aikoihin. Mikä vaikuttavinta: Pearly Gates on jalostanut eri suuntaukset täysin omanlaisekseen musiikiksi, joka voi vaivatta hypätä tyylilinjalta toiselle ilman, että kokonaisuus kärsisi siitä millään tavoin.

Alkuun kiekon neljästä raidasta kaikki muut paitsi seesteinen ja vähäeleinen Unchained tuntuvat sisältävän aivan liikaa materiaalia. Kuuntelukertojen myötä (eikä niitä tarvita kovinkaan montaa) runsaista aineksista luotu soppa maistuu kuitenkin aina vain herkullisemmalta, kunnes saavutetaan piste jossa vain em. Unchained tuntuu lievästi turhalta raidalta. Vahvimmin allekirjoittaneeseen iskivät ysäriangstinen Sink Hole sekä ilmavaksi sovitettu progehirviö Free Fall, jotka yhdessä levittävät kuulijan eteen koko bändin suunnattoman potentiaalin. Toivottavasti tulevalle pitkäsoitolle tullaan tiivistämään nimenomaan tämänkaltaisia huippuhetkiä.

Mika Roth


Scarecrow: Modulok Scarecrow: Modulok
82

Vuosien varrella monessa horrorpunk-sopassa keitetty Scarecrow on julkaisemassa pian 50 raidan mittaista Maggot Box -pakettia, jolla yhtye nivoo yhteen puolentoista vuosikymmenen mittaista uraansa. Tuota mittavaa laitosta ennakoi tämä neljän raidan mittainen promo, jolla kuullaan kolme yhtyeen omaa raitaa sekä Misfits-laina Walk Among Us.

Avauksena kajahtava Modulok on ainakin uusi raita, mutta mistä iloisesti räyhäävä sekä napakasti (?!) nimetty Iron Fist Fuck tai pahaenteisempi Black Sunday Fallout on kaivettu ylös? Tarina ei kerro ovatko kaikki nämä siivut uusia, vai osa kenties arkistojen kätköistä löytyneitä aarteita, mutta ainakin ne istuvat bändin pirtaan ongelmitta. Erityisesti viimeksi mainittu upottaa koukkunsa kuin huomaamatta kuulijan lihaan, kiitos tarttuvan melodian. EP:n nimibiisi edustaa vuorostaan modernimpaa ja asteen metallisempaa kauhupunkkia, joka istuu nykyhetkeen kenties paremmin kuin melodisemmat numerot. Eräänlaiseksi bonukseksi jätetty lainaraita istuu maisemaan ongelmitta, mutta mieluummin olisin kuullut jotain ryhmän omaa kuin tällaista helppoa lainaa. Matolaatikkoa odotellessa.

Mika Roth


Sirja & Konfuusio: Elämäsi eteinen / Humallun hurmiosta Sirja & Konfuusio: Elämäsi eteinen / Humallun hurmiosta

Vuoden 2014 loppupuolella nykyisen muotonsa saavuttanut Sirja & Konfuusio liikkuu popin ja rockin hämärimmillä rajamailla tällä kahden biisin esikoissinkullaan. Sirja Puurtisen ympärille syntynyt yhtye esittää sinkun kappaleet suurella sydämellä ja sopivalla sykkeellä, liikkuen jatkuvasti siellä mukavan ja epämukavan kutkuttavalla rajalla.

Kumpikin biisi huokuu singer-songwriter –henkeä, eikä niissä välttämättä tarvittaisi bändiä taustalle, mutta etenkin Humallun hurmiosta kasvaa taustapalasistaan kuin Nick Caven parhaimmat kappaleet konsanaan. Ilmassa on jatkuvaa ahdistuneisuuden ja vinouden tuntua, mutta silti valokin paistaa – se tulee vain perille vähintään kahden heijastuksen kautta, jolloin alkupisteistä ei voi olla koskaan varma. Yhtye väläyttää rockinsa yhteydessä termiä ”psykedeelinen”, mutta itse sanoisin tätä ennemminkin psykologisesti latautuneeksi pop-rockiksi joka ei suostu taipumaan taustamusiikiksi. Elämäsi eteinen on itse asiassa ladattu jo niin täyteen voimaa, että biisi kaipaisi ehkä hieman enemmän happea ilmakehäänsä.

Lisäpisteet onnistuneista lyriikoista jotka täydentävät tätä outoa kokemusta. Kahden kappaleen perusteella on vaikea tehdä vielä kovinkaan syviä analyysejä, mutta kyllä tätä mieluusti kuuntelisi lisääkin, vaikka ihan pitkäsoitollisen verran.

Mika Roth


The Backstabbers: High Speed Rock’n’Roll The Backstabbers: High Speed Rock’n’Roll

The Backstabbers oli viimeksi Desibelin sivuilla reilu vuosi sitten, kun yhtyeen In Stereo sai kollega Valpasvuon kaipaamaan suoralinjaiseen soittoon enemmän sävyjä. Ryhmän action rock paukkuu edelleen äänekkäästi ja mullan, viskin sekä muiden asianmukaisten aineiden tuoksun voi tuntea, mutta turhasta sävykkyydestä ryhmää on edelleen vaikea syyttää.

Neljän raidan mittainen High Speed Rock’n’Roll –kiekko on nimensä mukainen rautaisannos, jossa buutsia ei juuri pedaalilta nosteta, eikä vaihdetta vaihdeta ainakaan pienempään suuntaan. Jyrä puree vahvimmin Thundertrain -jyskytyksellä sekä EP:n päättävällä This Town -vetäisyllä, jotka avaavat lupaavimmin ovia ilmavampiin suuntiin. Rovaniemeltä voi olla pitkä matka Memphisiin, mutta onnistuneen rallin avulla etäisyys tipahtaa osiinsa, kunhan vain palaset loksahtavat paikoilleen. Vauhti hallitaan ja voimassakaan ei ole valittamista, joten lievällä varioinnilla ja edes yhdellä rauhallisemmalla rallilla kasaan saataisiin varmasti toimiva pitkäsoittokin. Kunhan riffikynä pysyy vain yhtä pistävässä terässä kuin EP:n parhaimmilla vetäisyillä.

Mika Roth


The Carnival: Hengen juhla The Carnival: Hengen juhlaa
Krypta

The Carnivalin seiskatuumainen on kuin raikas lihakirveen isku vasten kasvoja heti aamutuimaan. Bändi hc-punk on äärimmäisen rosoista, diskanttista ja metallista – eli toisin sanoen, suhteellisen vaikeasti sulateltavaa. Mutta eihän tällaisessa tasoitustyössä olekaan kyse mistään miellyttämisestä vaan paikkojen totaalisesta tuhoamisesta, eikös vaan?

A-puolen tuliryöpystä edukseen erottuvat (ainakin allekirjoittaneen korvissa) selvimmin suorastaan raivotautinen Käärme rakasti minua, sekä asteen rauhallisemmin mäiskintätyön ottava Valtaistuin. Olenko kuulevinani taustalta jopa pientä horrorpunkin fiilistä, vai oliko kyse vain ylivilkkaasta mielikuvituksesta? B-puolen kahdesta siivusta esiin on nostettava puolestaan mainiosti nimetty Henki-mieli-liha, jolla turpaan tulee ja kunnolla. The Carnival hallitsee sarkansa ja osoittaa, että punkilla ei ole mitään hätää ainakaan tässä valtakunnassa.

Mika Roth




Lukukertoja: 1973
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös