Pienet

Pienet - Heinäkuu 2017

21.07.2017


Joni Fred: Across the Void Joni Fred: Across the Void

Joni Fred on vuosien varrella julkaissut nipun soolopikkukiekkoja, joilla herran kitara on kertonut niin metallin kuin hard rockinkin tarinoita. Tällä kertaa tuliannos on hieman mittavampi, sillä Across the Void on kokonaisen kahdeksan raidan ja vajaan puolen tunnin mittainen annos melodioita, tiluttelua ja hiukan tunnelmamaalailuakin. Kaikki biisit ovat instrumentaaleja, joten kitara toden teolla saa näyttää mihin pystyy.

Fred on vastannut kaikista soittimista rumpuja lukuun ottamatta, ne kun ovat nyt softalla luotuja, mutta groovea ja vetoa tuo pieni myönnytys ei ole kaavasta poistanut. Tällä kerralla setti on lähempänä menevän peliautomaattihardrockin laitaa, metallisen raskauden ja tummuuden jäädessä selkeään oppositioon. Näitä raitoja onkin helppo luukuttaa autossa, lenkillä, junassa tai vaikka lähiostarin kaupassa kylmälaareilla seikkaillessa, sillä tempo on useimmiten hanakka ja meno ns. etupainoista. Yhden miehen luomaksi maailmaksi Across the Void on myös ilahduttavan monivivahteinen ja vaikka artistin tyyli käy tutuksi kahdeksalla raidalla, se ei missään vaiheessa muutu tylsäksi tai ennalta-arvattavaksi. Uskallan silti väittää, että parikin lauettua siivua toisi kummasti vaihtelua ja sitä kautta pitkäikäisyyttä niin biiseille kuin kiekollekin.

Mika Roth


Korpolompolo: 4D Korpolompolo: 4D

Alkuvuodesta käsittelin Korpolompolo-yhtyeen kolmen vuoden ajalle levittäytyneen kolmen EP:n kokonaisuuden, jota trio kutsui vaatimattomaksi triptyykiksi. Tuon kolmiosaisen taideteoksen jälkeen pöytä oli pyyhitty puhtaaksi, joten tuleva saattoi tuoda muassaan vaikka mitä – vai saattoiko?

Jo aiemmin ryhmä on tuntenut vetoa niin retrohtavan boogierockin, savuisen stonerin, kuin folkimman nuotiomeininginkin suuntaan, siellä taustalla häilyvää mystistä itää unohtamatta. Niinpä ei ole suuri yllätys, että Vainooja soi Hawkwindin ja parin muunkin 70-luvun jytääjän jalanjäljissä. Mutta, ja tätä haluan korostaa, trio osaa nyt lyödä sekaan omat kulashakerinsa sun muut mausteet ronskimmalla ja vahvemmalla kädellä, minkä ansiosta/takia trion soundi on persoonallisemman ja raikkaamman tuntuinen. Pinnat vielä biisin häiriintyneestä ja raastavasta kitarasoolosta, jossa hendrixmäinen tiluttelu on kauempana kuin rauha Syyriasta. EP:n toinen kulmakivi on päätöksenä kuultava Mars, joka ottaa kantaa viimeaikaiseen maailmantilanteen kehitykseen sangen mielenkiintoisesta kulmasta.

4D on samaan aikaan pieni pettymys ja kelpo kiekko. Olisin odottanut bändiltä rohkeampaa askelta johonkin uuteen suuntaan, kun edellinen pikkukiekko oli sulkevinaan isompiakin ovia. Toisaalta - stoneria tässä louhitaan ja ai että, kuinka maukkaasti homma toimiikaan.

Mika Roth


LieteAllas: Routa LieteAllas: Routa

Tyrnävän lahja maailman rämärokkareille ja agripunkkareille, eli LieteAllas, on rysäyttänyt kasaan uuden EP-levyn. Viisi rallia ottavat aikaa noin vartin verran, eikä juoni ole juuri muuttunut sitten Kakkonen-albumin.

Obelix Mätä on edelleen yhtä aito ja teknisesti rajoittunut laulajana, mutta miehen sanomia asioita tulee kuin luonnostaan kuunneltua tarkemmin. Tällä kerralla mustan huumorin määrä ei taida olla aivan samalla tasolla kuin ennen, mikä ei ole välttämättä lainkaan paha asia. Tietysti esimerkiksi metallisesti mäiskyvä Demonit saattaa olla osittain vinolla virneellä varustettua vääntöä (niissä demonisissa nauruissa nyt ainakin), mutta itse kipale on täyttä timanttia. Toinen biisiviisikon ässä on avauksena maisemaan kajahtava Routa, joka jäytää nilkkaa kuin jokin nuoren Stam1nan ja nälkäisen Soulflyn menestyksekkäästi yhdistänyt sekasikiö.

LieteAllas tuntuu saaneen niin soundipakettinsa kuin biisikynänsäkin astetta parempaan vireeseen. Routa ei sisällä mitään uskomattoman vahvaa tappobiisiä, mutta kakkosketjun tehohirmuja tässä on ainakin pari-kolme, joten hyvältä näyttää.

Mika Roth


Olli: Bye Olli: Bye
Soliti

Olli on iältään vasta 16-vuotias, mutta nuorelta herralta on ilmestymässä peräjälkeen kaksi julkaisua. Näistä ensimmäinen on 6 raidan ja hieman alle 9 minuutin mittainen Bye EP, joka niputtaa artistin vanhempaa materiaalia. ”Vanhempaa” on tosin hieman suhteellinen käsite, sillä musiikkia Olli on tehnyt vuodesta 2015 lähtien.

Ollin itsensä mukaan hänen musiikkinsa on kuvattavissa seuraavalla tavalla: ”3rd grade sleepover birthday party pop music”. Itse en lähde edes kääntämään tuota kuvaushirviötä, mutta avantgardistisen, rajojen yli loikkivan ja perinteiset rakenteet hylänneen musiikin kuuntelu herättää monenlaisia tuntemuksia. Sirpaleiset kudelmat ovatkin oikeastaan enemmän äänimaisemia kuin varsinaisia kappaleita, kokeiluhenkisyyden ulottuessa jonnekin Brian Enon 70-luvun jälkimmäisen puoliskon töihin ja Ambient-sarjan tasolle. Ja tämä on siis mitä mittavin kehu.

Äänimosaiikkien vallattomuus ja arkisten äänten sekoittuminen mitä ihmeellisempiin pulputuksiin rakentavat jotenkin lämpimän kotoisen tunnelman, aivan kuin Olli istuisi omassa keittiössäni ja loisi sieltä löytyvillä välineillä musiikkia juuri minulle. Please Don’t Give Up On Men aikana käydään alakerran käytävässä ja sen varrella löytyvässä teknisessä tilassa, itämaisen sivuvaikutelman syntyessä yhdellä kielisoittimenkaltaisella. Lähes kaksiminuuttiseksi matkaksi kasvava But I Just Didn’t Want to Be Alone jatkaa edellisen jäljistä, mutta harsoisen melankolian kautta kappaleen loppuosa on kuin yhtä ääntä. Kraftwerk rakensi koko uransa näille tempuille, mutta Olli antaa äänten huojua inhimillisinä, herkkinä ja lämpiminä – vaikka kaapelit ja johdot peittävät lattiat, ne eivät peitä inhimillisiä tunteita ja kosketusta.

Mika Roth


ShockBalls: High Heels ShockBalls: High Heels

Parin vuoden ikäinen ShockBalls on sijoittanut tälle ensimmäiselle julkaisulleen vain kaksi biisiä. Näin mitään kovinkaan syvällisiä analyysejä on hieman vaikea luoda, mutta angloamerikkalainen hard rock on toisaalta melko monesti puitua viljaa. Eikä ryhmä ota varsinaisesti suurempaa etäisyyttä genren suuriin ja mahtaviin, vaan toistaa toimiviksi havaittuja kaavoja.

Bändin tyyli ja tekotapa ovat yhdistelmä Rainbown näyttävyyttä ja Peer Güntin pohjoista rockjäykkyyttä, jossa klisheet saavat palvella sitä suurta kuvaa. On täysin kuulijasta kiinni pitääkö tätä joko vanhahtavana jäykistelynä vai esikuiville kunniaa tekevänä jyrnytyksenä, mutta ainakin soittajat seisovat selvästi oman juttunsa takana. Nopeampi High Heels on melko heppoinen sivallus, josta ei suurempaa muistikuvaa muodostu. Sisarustaan bluesimpi Ace Up My Sleeve on puolestaan rokkisiivu, jolla bändi antaa riittävästi aikaa itse biisille. Räyhäkkäästi etenevä ralli saakin käydä läpi oikein esimerkillisen suvantovaiheen, joka johtaa takaisin tutulle ladulle pienen valistusvaiheen jälkeen (”gamblin is for fools”). Ei tässä pyörää keksitä uudelleen, mutta hetkellisesti kivet rullaavat jo sangen mallikkaasti.

Mika Roth


The Backstabbers: Ambassadors of Action The Backstabbers: Ambassadors of Action

The Backstabbers jatkaa höyryävän hard rockin, ytimeltään melodisen mätkeen ja raskaan, vaan ei kankean, runttauksen yhdistelyä. Muodoltaan bändi on edelleen trio ja tätä osataan myös käyttää aiempaa tehokkaammin hyväksi. Biisit puskevatkin päälle höyryjyrän lailla, mutta ryhmä ei menetä grooveaan vaan saa jopa ne kattauksensa metallisimmatkin palaset rokkaamaan vallattomasti. Ja tuo ei ole mikään helppo temppu.

Edellisellä EP-levyllään kolmikko osasi vakuuttaa vauhdilla ja voimalla, eikä kaava ole muuttunut dramaattisesti näissä vajaassa kahdessa vuodessa. Etenkin avausraita Here We Are ja päätöksenä otsaan napsahtava Firesoul ovat alle kolmen minuutin mittaisina turpasaunoina jo haastavia, mutta bändi on jossain vaiheessa oppinut ujuttamaan pahimmankin/parhaimmankin tulimyrskyn sekaan sen verran suvantoa, että iskuhumala ei muuta kuulijaa tahdottomaksi lihaklimpiksi. Todellinen pihvi löytyy kuitenkin alun ja lopun välistä, sillä niin Breaking Free kuin nimihirviö My Fuel – Injected High osoittavat The Backstabbersin kasvaneen esikuviaan yhdistelevästä sivuillevilkuilijasta oman tiensä kulkijaksi.

Mika Roth


Walaja: Sammalparta Walaja: Sammalparta

Walaja ilmoittaa takovansa ahjossaan ”maanläheistä ja raskasta kansanmetallia”. Ja jotta touhu ei jäykistyisi liian suomalaisugrilaiseksi nillitykseksi, luvataan räiskettä lantrata grooovella. Eli polvienkin pitäisi taipua ja selän kaartua tämän rytkeen äärellä, mutta kuinka sitten kävikään?

Helsinkiläinen ryhmä ei ole ensimmäinen, joka on keksinyt napsia Kalevalasta osia ja liittää niitä kiinni moderniin raskaampaan musiikkiin. Onhan tällä kaavalla lyöty jopa kansainvälisestikin läpi, joten mikäpäs siinä yrittäessä. Miltei seitsemään minuuttiin venyvässä Siannahkakenkä-tarinassa lyijy muuttuukin jo hetkittäin kullaksi, enkä osaa olla pitämättä siitä, kuinka Sammalparta paskiainen ottaa faithnomoremaisen biisin ja työstää lopputuloksesta jotain totaalisen outoa ja kiehtovaa. Poika ja piiska tuntuu sen sijaan joko vääriin juhliin eksyneeltä pogoajalta, tai sitten sekaan olisi pitänyt saada toinenkin riehakas ja punkahtava murjonta.

Walaja julkaisi EP:nsä alkujaan viime vuoden puolella, eli Sammalparta on tavallaan jo vanhoja uutisia. Keikkasetti koostuu kuuleman mukaan tätä nykyä jo kokonaan omasta tuotannosta, joten bändin nykytilanne on pieni mysteeri. Sen verran persoonallinen ja mielenkiintoinen keitos on kuitenkin saatu kasaan, että kuulisi tätä mieluusti enemmänkin.

Mika Roth


Yellow Plague: Pienen kaupungin pojat Yellow Plague: Pienen kaupungin pojat

Yellow Plague on paimiolainen punk-rock trio, joka on ollut toiminnassa täydet 15 vuotta – ja vieläpä täsmälleen samalla kokoonpanolla. Tarina ei kerro mikä oli se alkuperäinen visio bändiä perustettaessa, mutta olen satavarma, että yksi herrain kunniassa pitämistä yhtyeistä on Social Distortion.

Pienen kaupungin pojat on kokonaisen kahdeksan rallin paketti, jossa vauhti on lähes kautta linjan joko kova, tai erittäin kova. Reilussa 20 minuutissa ehditäänkin käydä läpi myös melkoinen määrä inhimillisiä tunteita, sävellysten ollessa riehakkaan alkuvoimaisia ja tekstien sävyjen taipuessa tummempaan laitaan. Vääryyttä muistelee liian aikaisin poistunutta toveria onnistuneesti, kun taas Sitä saa mitä tilaa taitaa olla heitto tarpeettoman kovaan kansallistunteeseen sortuneille – tai voihan tuon toki vaikka kuinka tulkita. Mukana on tietysti myös sodanvastaisuutta, mutta Vain valheen vuoksi ei ole nipun onnistunein veto, vaikka mukana on oikein ulkopuolisia auttajia.

Homma on paketissa, vaikka punkin iskulauseita kierrätetään melko rohkeasti/härskisti. Onneksi mukana on Palataan asiaan -rallatus, näitä riemuralleja olisi saanut osua kiekolle enemmänkin.

Mika Roth


Dark Bottle Dark Bottle / New York Wannabes: split

Tampereella pari vuotta sitten perustettu punk-folk/country -yhtye ja saksalainen garage/punk -duo ovat päätyneet julkaisemaan splitti-seiskan. Mitä yhteistä näillä bändeillä lopulta sitten oikein on? Hmm - no, ainakin tämä seiskatuumainen.

Punk-folk/country -yhtye Dark Bottle antaa palaa täydeltä laidalta, eli mukana ovat kaikki cowboy-vermeet aina niitä kirottuja banjoja myöten. Kun tuon hillbilly-soittimen äärelle päästään, saan yleensä voimakkaita allergisia oireita nopeammin kuin ehdin sanoa ”jiii-haaa!”. Mutta pakko se silti on tunnustaa, että Road Dust saa lehmukat tanssaamaan ja preerian vilisemään silmissä. Piti siitä sitten tai ei. Vanha trad. Way Down the Old Plank Road on sen sijaan askel liian pitkälle näissä rivitansseissa, eikä hilipatinpimppaa lähde edes riittävästi lapasesta, vaikka raastamiseen ja runttaamiseen on selvää yritystä. Eli luottakaa vaan omaan tekemiseen ja antakaa tummien pullojen kilistä iloisesti.

New York Wannabes New York Wannabes on duo, jossa rumpali Sue la Bête takoo patteriaan erittäin säästeliäästi mutta kovaa, korostaen biisien rakenteiden jo valmiiksi suuria kontrasteja, heijastuspintoja ja kaikutiloja. Kitaristi/vokalisti Lucky la Bête riipii puolestaan kitarastaan esiin vain niitä karumpia palasia garagen kaikkia oppeja kunnioittaen, ollen siinä samalla niin cool kuin olla ja voi, tietysti. Karismaattisen herran laulu on – niin, onko tämä nyt ärtynyttä lausuntaa vai laulua? Kas siinäpä vasta kysymys. Kaksikon kappaleissa painotus on tunteella, ja ne tunteet on tietysti puserrettu sinne varjoisempaan laitaan huonetta, jossa on mukava kärsiä ja kitua juuri sopivissa määrin. Garagessa on pohjimmiltaan kyse tunnelatauksen voimasta, ja noilla mittareilla mitattuna New York Wannabes on vahvassa vedossa.

Eli mitä jäi käteen? Erittäin outo pari tämä on, mutta tavallaan karun sincitymäisen garagen ja ranchien katkuisen rälläyksen välillä on kai jokin yhteys – siellä Sin City -sarjassa nyt ainakin.

Mika Roth




Lukukertoja: 1398
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös