Pienet

Pienet - Syyskuu 2017

30.09.2017


Celesti Alliance: Time to Rise Celesti Alliance: Time to Rise

Helsinkiläinen Celesti Alliance on julkaissut aiemmin jo pari pikkukiekkoa, joista etenkin parin vuoden takainen Eagle’s Nest osui ripeän power metallin rikkaimpiin multiin. Sitten kyseisen EP:n kokoonpano on mennyt totaalisesti uusiksi, mutta tyyli on pysynyt osapuilleen samana tuttuna, ja tällä kertaa koko yhtye on saanut sovittaa kitaristi Tuukka Nurmi-Ahon rustaamia siivuja.

Aiemmin tulin verranneeksi orkesteria Judas Priestiin, eikä vertailu vieläkään kovin metsässä ole. Tosin tätä nykyä CA:n mäiske viistää lähempää saksalaista koulukuntaa, kitaraharmonioiden ja koskettimien luomien taustatapettien ollessa niin Saksaa, niin Saksaa… Mutta mikäpä siinä, ei se teutonien maa ole läheskään niin paha kuin mitä keihäänheittäjä sanoisi, ainakin melodisen power metalin saralla. Kiekon sulkeva Time to Rise on (oman)voimanjulistajana sellaista luokkaa, että Kai Hansenkin tarjoaisi jo oluet, eikä kärkeen sijoitettu One with the Wildlife suhahda sekään ohi maalitaulun. Mustan hevosen viittaa itselleen hamuaa puolestaan kovin priestmainen Tomorrow’s Embers, joka tosin tuo samalla esiin vokalistin paksun finglishin.

Mika Roth


Dead End Scene Dead End Scene: Dead End Scene

Helsinkiläinen Dead End Scene väläytti jo osaamistaan parin vuoden takaisella Dance of Broken Glass -pikkukiekolla. Bändin luoma metallin ja raskaan rockin sekoite kun ravisteli raskaudellaan, yllätti tarttuvuudellaan ja vakuutti kestävyydellään. Ryhmä lupaili samoihin aikoihin tehdyssä haastattelussa kovempia iskuja tulevaisuudessa, joten nyt on tullut aika ns. punnita veri.

Tällä erää tuliannos on kokonaisen kuuden raidan ja noin 25 minuutin mittainen, eli pari biisiä lisää ja kasassa olisi ollut ihan pitkäsoitto. Orkan itsensä mukaan nimetty EP saattaa silti olla julkaisuna viisaampi ja kestävämpi, koska näissä kuudessa siivussa ei ole turhaa tyhjäkäyntiä, kiekon pyörähtäessä helposti kertaistumalta. Matka käynnistyy runttauksella kun Order in Chaos ja In Disguise täyttävät ensimmäiset +8 minuuttia melodisella metallirock-hybridillään. Vahvin isku on kuitenkin kiekon toisessa päässä, kun lähes viisiminuuttiseksi paisuva Dawn jytisee ja tunnelmoi itsensä aivokuoreen. Monivivahteisempi This Is the End heiluttaa venettä sopivasti, kun polveilevasta biisistä nousevat vuorollaan mieleen niin Faith No More kuin Suburban Tribekin – ja hyvällä tavalla siis, ei mitään sarvia tai hampaita.

Bändi julistaa tämän kiekon myötä löytäneensä oman soundinsa, enkä voi kuin kompata. Harva omakustanne/pienjulkaisu -tasolla oleva ryhmä on saavuttanut näin vahvan oman pisteen, jossa kaikki palaset tuntuvat loksahtelevan kuin luonnostaan paikoilleen. Kaikki valmista, sanoisin minä.

Mika Roth


Ei: II Ei: II
Suicide Records

Joskus yksinkertaisuus on neroutta. Jopa bändin nimissä. Ei on neljän tamperelaisen kaveruksen vuonna 2015 perustama bändi, jonka musiikkia voisi luonnehtia rapsakaksi hc-punkiksi. Seiskatuumaisen kummallekin poskelle on ikuistettu neljä vetäisyä, joiden viitteet 80-luvun kultaiseen hc-kauteen ovat – no – sydäntä lämmittäviä nyt ainakin.

Ravista ei siis laskeuduta laukkaan ja tuo jatkuva kiihdytyskaistalla viipyminen vie Ein positiivisesta (?) negatiivisuudesta parhaan terän. Myllytys on kyllä kovaa ja roiskeet lentävät julistaessa suusta, mutta ilman poikkeavaa vertailukohtaa kovinkin vauhti alkaa kahdeksan raidan matkalla jo maistumaan ei-niin-mahtavalle. Poliittisesti napakoin julistus lienee Hauho 1918 ja kyllähän jo nimellään paljon kertova Ei pyhimys eikä poliitikko osuu maalinsa.

Kasari hc:t taidetaan, mutta pelkällä nostalgialla ja kapealla temppulistalla ei pitkälle pötkitä. Tai sanotaanko näin: monipuolisempi kattaus saisi viestit taatusti uppoamaan tehokkaammin.

Mika Roth


Heikki Hakkarainen: Tuulen selkään Heikki Hakkarainen: Tuulen selkään
Mykkälevyt

Uusikaupunkilainen yhtye Heikki Hakkarainen julkaisi noin puolitoista vuotta sitten esikoisalbuminsa, joka sai suomenkielisen progehtavan kevytrockin rullaamaan etenkin A-puolellaan. Tuolloin ongelmia tuotti materiaalin lievä simahtaminen jälkimmäisellä puoliskolla, mutta sehän ei ole ongelma, kun formaattina on EP. Eihän?

Kolmen biisin mittainen Tuulen selkään on reilun vartin mittainen annos avaraakin avarampaa progepopfolkkia, jossa iskelmä saa iskeä silmäänsä ja retrorockinkin lähentelyt sallitaan. Nimibiisi kaivertaa ilmaan melankoliaa kitaran ja monikerroksisen taustan voimin, vokalisti/kitaristi Jouni Korhosen laulun noustessa ehkä tarpeettomankin paljon etualalle. Barcelona ei ole tarina jalkapallosta, vaan ennemminkin finnhitsin lämpöinen kaukokaipuun tilitys. Rakkaus ja läheisyyden voima – onhan noista tehty jo monta kappaletta, mutta Barcelonan jälkeen jopa kyynisin Desibeli-setä ei voinut kuin kuivata silmäkulmansa. Alla sateenkaaren putputtaa puolestaan progepotkureilla sellaista vauhtia kohti auringonlaskua, että bändi vie mukanaan kuin huomaamatta. Kerran toisensa jälkeen.

Hakkaraiset osaavat löytää historiasta palasia, joiden kierrättäminen tuntuu kaikkea muuta kuin ideamattomalta. Tuulen selkään onkin mitä puhtaimmin 70-lukulaista päivähattaraa, mutta aivan loistavasti tehtyä sellaista. Minä pidän, ja todella paljon.

Mika Roth


Notio: Alive Again Notio: Alive Again

Notio on kahden henkilön muodostama musiikkiprojekti, mutta Alive Again -EP:llä kuullaan lähes ainoastaan duon toista puoliskoa. Tarina ei kerro kuinka työ jakautui Notion ensimmäisellä julkaisulla, joka esitteli kuuleman mukaan projektin tummempia ja aggressiivisempia puolia, mutta ainakin nyt iskut osuvat huimaavalla prosentilla lähelle häränsilmää.

Päälle kuusiminuuttinen nimibiisi Alive Again on oikeastaan kaikki tarvittava, sillä mittavan raidan aikana Notion luomat pelisäännöt käyvät tutuiksi. Metallinen rock heittää melodiaa raskaamman vallituksen sekaan, rytmipuolen tehdessä jatkuvasti pientä ja kivaa – jotain. Peruskomppia ei juuri suosita, seuraavan mutkan iskeytyessä varoittamatta silmille, eikä koskaan osaa oikein arvata mitä seuraavaksi annetaan. Tällainen kikkailu on yhdeksässä tapauksessa kymmenestä ainakin jossain vaiheessa rasittavaa briljeerausta, mutta ei Notion tapauksessa.

Metallisempi The Other Way on biisikolmikon mitäänsanomattomin numero, ja sekin on vahva vetäisy, mikä kertonee tilanteen loistavuudesta. The Secrets of This Life kulkee rauhallisena ja pystypäin, saaden kopealla ryhdillään pohtimaan miltä Anatheman ja System of a Downin mahdollisen yhteistyön hedelmiä. Aluksi raita tuntuu aina loppuvan kesken, mutta muutaman pyöräytyksen jälkeen vain kolmeen minuuttiin likistetty olemassaolo osoittautuu oikeaksi ratkaisuksi.

Ei mitään nakit & muusi -perussetteilyä, mutta kun palikat pysyvät pystyssä niin miksei tehdä tornia kattoon saakka? Erittäin lupaavaa.

Mika Roth


Rutsa: Rauha ja tasapaino Rutsa: Rauha ja tasapaino
Kumiversal Music / Rämekuukkeli-levyt

Nimet ovat enteitä, jotkut sanovat. Rutsa on sanana rujo, eikä tältä seiskatuumaiselta löydy juuri rauhaa tai tasapainoa, vaikka otsikko sellaista vihjaileekin. Eli puolittain piti kutinsa vanha viisaus, mutta jääköön rauha ja tasapaino toiseen kertaan.

Melko tarkkaan puolitoista vuotta sitten ihmettelin yhtyeen itsensä mukaan nimetyn kasetin antia, eikä visvainen grindcore ja rusentavin death/doom ole sitä siloisempaa. Soundit mankeloivat takaseinään, epämääräisen epämukavuuden ryömiessä alati ihon alle. Periaatteessa Rutsan mekkaloinnissa ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, mutta jotenkin ryhmä osaa järjestää raastavat äänensä tavalla, joka saa miettimään lähimpiä pakoreittejä ja öisiä teollisuusalueita. Eihän tämä kaunista ole, mutta kaikessa totaalisuudessaan, ehdottomuudessaan ja rujoudessaan Rutsa on saavuttanut jotain ainutlaatuista. Rumuuden estetiikkaa? Kenties, mutta tarvitaan sitäkin tässä epätäydellisessä maailmassa.

Mika Roth


Seer of Ages: Essence Seer of Ages: Essence

Seer of Ages on kolmen vuoden ikään ehtinyt metallipumppu, jonka toinen EP käynnistyy lievästi hämmentävällä tavalla. Alussa on veden ja lintujen ääniä, tuulen huminaa sekä aksenttinen miesääni, joka ylistää luonnon monimuotoisuutta ja ylivertaisuutta ihmiseen verrattuna. Minuutin kohdilla meno on jo muuntunut äänekkääksi soitoksi, mutta genreviittoja on edelleen hankala lyödä maahan. Tämähän on lupaavaa.

Yhtyeen luoma metalli on monikerroksista, monisyistä ja niin melodioihin kuin riffeihinkin nojaavaa. Mukana on runsaat määrät pohjoista melankoliaa, mikä vain korostuu EP:n teemoissa: me ihmiset kun olemme matkalla kohti sukupuuttoa, sillä emme yksinkertaisesti pysty elämään tuhoamatta kaikkea ympäriltämme. Synkimmät juonteet vievät ajatuksia folkahtavan doomin puoleen, vaikka biisien tempot ovat reippaita, pakanametalliksikin tätä voisi kutsua. Toisaalta raskas runttaus rakentaa siltoja vapaamman deathin suuntaan, mutta mukana on myös pehmeyttä, joka johtaa ajatukset aina Lake of Tearsiin saakka.

Seer of Ages on löytänyt mielenkiintoisen taskun metallin kentiltä, mutta ongelmia tuntuu tuottavan vielä biisien riittävä kehittäminen ja oman soundin täydellisempi hyödyntäminen. Essence on parhaimmillaan kuin raikas tuulahdus, mutta jäin kaipaamaan pientä tiivistystä ja rohkeampia vetoja, jotka olisivat vahvojen tekstien arvoisia.

Mika Roth


Solastalgia: Extraterrestrial Undertaker Solastalgia: Extraterrestrial Undertaker

Pyrin yleensä tutustumaan uuteen yhtyeeseen/artistiin ns. puhtaalta pöydältä. Eli musiikki saa ensin puhua, ja sitten vasta lueskellaan ne biografiat ja muut itsekehut. Solastalgian tapauksessa verhot jäivät kuitenkin ikuisesti ikkunoihin, sillä bändistä ei löydy mitään tietoa – ellei sitten halua loikata sen erään valtavan some-jättiläisen sivuille. Okei, puhukoon musiikki siis tästäkin eteenpäin.

Neljän biisin nipusta avaus suhahtaa kerran toisena jälkeen ohi, mutta toisena soiva Gothic Skies napsahtaa jo lähemmäs paratiisin portteja. Kasarigoottirokkareiden jäljillähän tässä mennään, mutta kaavaa osataan rikkoa rosoisilla, asiallisen postpunkeilla soundeilla, sekä pienillä koristeilla. Ja juuri kun kajaaleja on saatu silmiin tulee Road 675 ja sotkee kuviot leppoisalla yörockillaan, kuka kutsui David Lynchin ohjaajan tuoliin ja miksi The Crampsin surffigoottipsykobilly kaikuu taustalla? Kakun mansikka on silti viimeiseksi sijoitettu nimibiisi Extraterrestrial Undertaker, joka kulkee massiivisen 16 minuutin mitassaan niin Black Sabbathinsa paremmin omaksuneen Type O Negativen, kuin Jethro Tullin goottiversionkin jalanjäljissä.

Solastalgialla ei ole puutetta kunnianhimosta, minkä etenkin päätösraita osoittaa. Toteutus ei yllä aina lähellekään visioiden sfäärejä, mikä on harmillista, mutta plussat selättävät vaivatta miinukset tässä tapauksessa. Erittäin mielenkiintoista, virkistävän erilaista ja sopivissa määrin hullun rohkeaa, tätä lisää!

Mika Roth


A.R.G. / Worthless</b> -split A.R.G. / Worthless -split

Hyvää rässiä ei ole tässä maailmassa koskaan liikaa, joten kun genren kotimainen konkariorkka A.R.G. lätkii biisejä splitille, niin pakkohan siinä on olla korvat pystyssä. Puolisko on saanut kasteessa nimen Hellcome Misery, eikä perinteitä unohdeta kun reilun 17 minuutin mittainen selkäsauna tarjotaan.

Ryhmän neljän biisin osuus lähtee vahvasti käyntiin Bonegrinderin järsiessä thrashin ydinluuta isolla hampaalla. Avaus on peräti niin väkevä, että seuraavilla raidoilla on vaikeuksia pysyä alkuhyökkäyksen tahdissa. Submit to None puristelee mukavasti pikatulta sieltä paremman Kreatorin laidasta, mutta vasta Zero Nine (!) laina Rolling Thru the Night saa jäsenissä aikaiseksi avauksen kaltaista levottomuutta. Eihän nollaysin palikka tahdo painua läpi thrash-sapluunan ilman naarmuja, mutta ehkä juuri se onkin se juttu.

A.R.G. / Worthless</b> -split Rankempaa deathia takova Worthless on saanut kimppaan mukaan niinikään neljä biisiä, joilla metallin tummempi terä saa puhua. Chaotic Nausea kahlaa deathin häijymmillä soilla, mutta löytyykö sieltä samanlaista iskuvoimaa kuin parin vuoden takaisella Grim Catharsis -albumilla?

Loins of Babylon ei ole avauksena vakuuttava, ja puoliskon nimibiisikin jättää hieman nälkäisen olon meuhkaamisestaan. Thrashimpi Requiem of Justice möyrii sen sijaan jo niin, että takahampaissa saakka tuntuu mukavasti. Bändin iänikuinen vertaaminen Celtic Frostiin saattaa jo nyppiä vastaanottajapuolella, mutta minkäs sille voit, kun rytinästä nousevat toistuvasti ne mielikuvat. Tides of Oblivion pistää vielä yhden vaihteen paremmaksi, päättäen splitin suorastaan riehakkaisiin tunnelmiin. Mihinkäs se paita tulikaan heitettyä tässä riehuessa?

Mika Roth




Lukukertoja: 1175
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös