Pienet

Pienet - Huhtikuu 2016

26.04.2016


Lempi: Demo 2016 Lempi: Demo 2016

Lempi sai alkunsa heinäkuussa 2015, kun Valtterin ja Alexin muodostama duo heitti ensimmäisen keikkansa. Toisensa lapsesta asti tunteneet kaverukset olivat soittaneet jo aiemmin yhdessä ”monissa erilaisissa bändeissä”, joten yhteinen sävel löytyi nopeasti ja luonnollisesti.

Kaksikon kemia räiskyy ja rätisee lupaavasti etenkin Mitä kai kutsutaan rakkaudeksi -raidalla, joka yhdistää göstasundqvistmaisen kikkailun moderniin, menevään ja radioystävälliseen folkkiin. Temppu saattaa kuulostaa helpolta, mutta kuinka monta tällä reseptillä valmistettua, sekä nopeasti päähän tarttuvaa, rallia olette oikeastaan kuulleet? Tekstien puolella kynä voisi olla tappavammassakin terässä, mutta toisaalta naivissa kompastelussa on aina omanlaistaan vetoa. Kuka määrää? vaikuttaa ansioistaan huolimatta lähinnä biisin puolikkaalta, mikä on sääli, ja Rappioromantiikkaa suunnataan nimensä mukaisesti melankolisempaan päähän, eikä ”itkuvirren melankolia” iske oikein mitenkään. Mutta jopa epäonnistuessaan duo saa hymyn huulille, mitä täytyy pitää erittäin lupaavana merkkinä.

Lempi herättää mielenkiinnon ja osaa hämmentää sopivasti soppaa, mutta ainakin tämän demon perusteella kaksikolle itselleenkään ei ole vielä selvinnyt, että mihin tässä ollaan nyt menossa ja mitä seuraavaksi. Eli toisin sanoen, raakile-tasolla sitä vielä ollaan.

Mika Roth


Moise: Molokai Moise: Molokai

Asiat voi aina tehdä eri tavoin ja kaikkeen, siis kaikkeen, on löydettävissä tuore kulma, kun vain jaksaa nähdä vaivaa ja ponnistella riittävästi. Kuopiolainen Moise on paperilla post-rockin ja tunnelmallisen metallin lähimailla viihtyvä bändi, mutta kuivahko kuvaus ei todellisuudessa kerro juuri mitään ryhmän musiikin rikkaudesta ja syvyydestä.

Molokai on viiden raidan ja reilusti yli kolmen vartin annos, jota bändi syystä tai toisesta nimittää EP:ksi, vaikka pitkäsoitonkin rajat täyttyisivät vaivatta. Avauksena kaiuttimista leijuva Nebula kietoo kuulijan hiljalleen post-rockin säröiseen harsoon, josta on lyhyt matka kraut rockin tehdaskomplekseihin. Running man Ruddy Turnstone ei periaatteessa siirry paljoakaan paikaltaan, mutta trion naksuttava, miltei motorikmainen soitto luo hypnoottisen fiiliksen, joka huipentuu yli 11 ja puoliminuuttisessa Jaws-raidassa. Levyn ensimmäisen puoliskon jälkeen jännite tuntuu hieman purkautuvan, eivätkä EP:n kaksi viimeistä kappaletta saa purtta enää samanlaiseen kiitoon kuin levyn alussa. Päälle vartin mittaisen Black Kiten puhesamplet ovat toki yllättäviä, muuten instrumentaalin materiaalin seassa, mutta varsinaista lisävoimaa niistä ei heru.

Molokai on kokonaisuutena haastava ja hankala, mutta jättimäisten raitojen seasta voi löytää myös lumottuja hetkiä sekä timanttisia ideoita, joiden ansiosta matka kannattaa taivaltaa useampaankin otteeseen. Ehkä pieni kappalejärjestyksen muokkaus ja/tai pari intromaista pikkuraitaa johonkin väliin olisi selkeyttänyt post-kakkua riittävästi. Mielenkiintoista.

Mika Roth


Mournful Lines: Heartstrings Mournful Lines: Heartstrings

Mournful Lines julkaisi ensimmäisen pikkukiekkonsa vajaa kolme vuotta sitten, mutta vasta kolmannella kierroksella bändi vaikuttaa löytäneen oman suuntansa. Siinä missä My Sweet Serpentine vielä flirttaili 70- ja 80-lukulaisen meloheavyn kanssa ja Seas of Gold katseli murheellisten hautuumaiden suuntaan, ottaa kolmas EP suunnakseen melodisen hard rockin, jonka kohtalokkuudessa on mukana myös pieni ripaus villevalomaista goottailua.

Melodia on siis kuningas ja tunnelmanluojina käytetään perinteisen bändin tukena jousia sekä koskettimia, mutta vaikka ryhmä fiilistelee, se ei tarkoita automaattisesti sitä, että kappaleiden tarvitsisi laahustaa eteenpäin. Päinvastoin, esimerkiksi runsailla jousilla ryyditetty Guiding Lights puksuttaa eteenpäin vahvana ja voimakkaana. Verkkaisin veto Two Souls, One Heart ei sekään ole varsinaisesti mikään hitaasti eteenpäin käyskentelevä heppa, vaan ennemminkin tuo mehukkaalle melodialle rakentuva viisu on kun lämminverinen ratsu, jonka selässä voi nauttia itämaisista ja himahtavista vivahteista. Eeppisimmillään ryhmä on päätöksenä soivalla Crystal Clear -raidalla, joka sekin on rakenteensa puolesta melko reipas tapaus, vaikka mittaa teokselle kertyy päälle kuusi minuuttia. Kolmen vokalistin yhteistyö aiheuttaa pientä ruuhkaa taajuuksilla, mutta lopulta eeppinen teos kääntyy kuin kääntyykin kunnon voitoksi.

Mournful Lines on astunut selvästi eteenpäin ja kokeiltuaan hieman eri suuntia, tuntuu bändi viimein löytäneen oman paikkansa. Tälle perustalle kelpaakin rakentaa tulevaisuutta, joka toivottavasti antaa lisää vahvoja riffejä, voimakkaita melodioita sekä onnistunutta yhdistelyä.

Mika Roth


Napalm Ted: Into a Black Ooze Napalm Ted: Into a Black Ooze

Napalm Ted avasi julkaisu-uransa näyttävästi viime vuoden loppukesästä, tuiman Swallow-kasetin esitellessä oululaisten näkemyksen hard/grind/death -coren parhaista puolista. Toisella julkaisulla biisejä on seitsemän, eikä lainoja ole tällä kertaa kelpuutettu mukaan, vaan kaikki iskut ovat trion omia tuotoksia.

Äänivalli on jälleen suttuisen tuntuinen, mutta äänitystekniset puutteet ja rajoitukset on saatu käännettyä näppärästi eduksi. Into a Black Ooze huokuukin asianmukaisesti mustaa voimaa, jolla trioksi kasvaneen bändin moottori hyrrää julmilla kierroksilla. Toisena otsaan läsähtävä Vegadeth intoutuu miltei progressiiviseksi väliosassaan, mutta mutkistaan huolimatta iskusarja on ärhäkkä. Grindin, punkin ja deathin suhteet vaihtelevat siivulta toiselle, mutta vauhti pysyy kiivaana ja Pig Headin kaltaisten onnistumisten myötä reilu 13 minuuttinen löylytys tuntuu sopivan kirpsakalta. Jälkimmäisellä puoliskolla jekkusäkki osoittaa lieviä kevenemisen merkkejä, mutta päätöksenä napsahtava The Chosen nostaa napalmistien laatutason taas takaisin ovenkamanan tienoille. Ei mikään persoonallisin tapaus, mutta viihtyisin tämän näytteen perusteella herrain keikalla oikein mainiosti.

Mika Roth


POLANSKI: Medicine POLANSKI: Medicine

Grunge elää ja voi hyvin – tai siis juuri sopivan kurjasti. POLANSKIn tapauksessa flanellipaitojen kulta-ajat jatkuvat aliceinchainsmaisena runttauksena, jossa metallinen sivuvire on vahva ja kappaleet taotaan isoilla vasaroilla kasaan. Soundit ovatkin yhtä suuret kuin kirjaimet, joilla bändin nimi kirjoitetaan, mutta kuinka on sen sisällön laita?

EP:n kolmesta biisistä selvästi iskevin on avaukseksi sijoitettu Medicine, jonka kitkerän väkevässä maussa yhdistyvät POLANSKIn parhaat puolet. Tuskaa tihkuva laulu ja uhkaavasti rullaava rytmiryhmä kutovat yhdessä verkon, jota vahvistetaan kitsaasti käytetyillä kitaroilla. Livenä studiossa ikuistetut soittoraidat pusertavat mukavasti rintaa ja säästellen päälle ripotellut soolot ovat se mansikkakuorrute kakun päällä. Toisena kajahtava ja tempoltaan asiallisen vetävä Billy Keen n’ I muistuttaa jo liiaksikin esikuviensa töitä, mutta ankkuriraita No Will No Way onnistuu taas käyttämään omaa ja omaksuttua sopivassa suhteessa.

Medicine esittelee genrensä temput omaksuneen bändin, joka kyllä soundaa vahvalle, mutta maailmassa on jo yksi Alice in Chains. Peräänhuudan siis edelleen persoonallisuutta ja uskaliaampaa sovituskynää, jolla tästäkin materiaalista olisi saatu taatusti enemmän irti.

Mika Roth


Rutsa Rutsa: s/t

Joskus julkaisun kansi kertoo jo kaiken oleellisen, ennen kuin yhtään saatteen sanaa on ehtinyt lukea. Raflaavasti nimetyn Rutsan itsensä mukaan kastetun kasetin kannessa tunnelma on lyijynraskas, suorastaan rusentava, eikä taivaalla loista ainakaan lempeä aurinko. Näiden tähtien alla raaka grindcore saa kukoistaa/mädäntyä täysin rauhassa, eikä kenenkään sovi astua kivirekan tavoin jyräävän murskaimen eteen.

Kuuden biisin mittainen EP antaa ryhmästä ehdottoman, joskin samalla hieman yksisuuntaisen kuvan, mitä myös kappaleiden sapluunamainen nimeämispolitiikka alleviivaa. Samasta ydinpuusta veistetyt möhkäleet tippuvat silti pienistä puutteistaan huolimatta alasinjonon tavoin nuppiin, ja vasta viimeisenä rusahtava $ilmä ylittää kolmen minuutin haamurajan, lähennellen siinä samalla jo doomin valtakuntaa. Tuota suuntaa voisi vastaisuudessa tutkia enemmänkin, jotta keskitykseen saataisiin rahdun verran lisäväriä. Raastaa jo osataan, mutta ainakaan vielä se ei oikein riitä viemään bändiä maaliin saakka.

Mika Roth


Siimes: Käärmelinna III Siimes: Käärmelinna III
Tajuttomat levyt

Siimes sai tuoreimman tekeleensä valmiiksi jo viime vuoden lopulla, mutta syystä tai toisesta levy saapui Desibelin toimitukseen vasta nyt. Alkutalvi on vaihtunut jo kevääksi, mutta mihin tällainen progehtavan utuinen post-rock nyt puolella vuodessa vanhenisi?

Ajallisesti edellistä osaa kookkaampi kolmas Käärmelinna on soundillisesti tuttua hämärää huvipuistoa, mutta samaan aikaan on tapahtunut kehitystyötä, jonka myötä lopputulos liikkuu lisäksi uusissa laitteissa. Etenkin kahteen osaan jaettu Ei kenenkään sisar rakentaa pinaakkeleitaan jo sellaisella pinkfloydmaisella kunnianhimolla, että pysyviä muistijälkiä syntyy taatusti. Klisheisesti voisikin todeta, että matkan taittaminen on nyt tärkeämpää kuin perille pääseminen, enkä ole varma onko mitään pääteasemaa edes olemassa. Maininnan ansaitsee myös Kuihtuvan laulu, joka kiihkeimmässä vaiheessaan kylmää ihon ja nostaa sykkeen.

Siimes viihtyy edelleen hämärissä varjoissa, mutta entistä rikkaammat rakenteet luovat kappaleille lisää tarttumapintaa. Vokaalien sijoittaminen äänikakun syvyyksiin ei palvele mielestäni kokonaisuutta, sillä sanoissa olisi ollut enemmänkin voimaa valjastettavissa.

Mika Roth


Sysi & Savi: Painajaisen käsikirjoittaja Sysi & Savi: Painajaisen käsikirjoittaja

Sysi & Savi jatkaa billysti rokkaavan ja iloisen metallisesti kolisevan musiikkinsa tekoa, jossa teksteillä on muutakin virkaa kuin taustojen tapetointi. Vuoden takaisella Kadotus-kiekolla bändin pajatso kilisi jo lupaavasti, vaikka tuliannos olikin vaivaisen kahden raidan mittainen. Painajaisen käsikirjoittaja pistää onneksi edeltäjäänsä paremmaksi, tarjoten neljä uutta raitaa, sekä muutaman newtonin verran kireämpää rollausta.

Vaatii taitoa ja hyvää vainua, että rymistellessä ei tule nojattua liika eteen, eikä toisaalta seiso liian pystyssä. Sysi & Savi on siitä onnellisessa asemassa, että ensinnäkin ryhmän musiikki kuulostaa vain siltä itseltään, ja toisekseen neljästä raidasta jokainen rullaa renkaillaan vaivattomasti, vakuuttavasti ja vääjäämättömästi. Onkin suorastaan hämmentävää, että vasta vuonna 2014 kokoonpanonsa vakiinnuttanut yhtye on saanut kiteytettyä soundinsa ja juttunsa näin nopeasti sekä tehokkaasti. Äkkiväärät lyriikat sotkevat sopivasti kuuntelua, antaen kiivaasti etenevälle musiikille sopivan sivulinjan. Kyllähän tätä vielä mittavammassakin annoksessa nauttisi, miksei vaikka albumimitassa?

Mika Roth


Vindiction: Rapture Vindictive: Rapture

00-luvun viimemetreillä alkunsa saanut Vindictive on metallibändi ilman tiukkoja raameja. Ryhmän modernissa ja melodisessa mäiskeessä voikin havaita palasia mm. thrashin, metalcoren sekä progemman möyrinnän jäljistä ilman, että syntynyt vaikutelma olisi kuitenkaan hajanainen. Kiekon kaksi uutta ja kaksi hieman vanhempaa siivua luovatkin yhdessä mielenkiintoisen ja monisyisen kuvan ryhmästä, jonka kunnianhimo voi kantaa vielä pitkälle.

Avausraidaksi sijoitettu nimibiisi Rapture napsahtaa leukaperiin kuin Machine Headin vasara, jota on vain päivitetty sopivilla lisäosilla. Toinen selkeä ässä on Heaven’s Not Having Me, jonka koukut tarttuvat hanakasti korviin ja jolla bändi viistää jo sieltä nu-metalin sekä deathin ojien kautta, eli kummallisemmaksi vain menee. Normaalisti näin kirjava kattaus saisi varoittamaan liian levittäytymisen vaaroista, mutta jotenkin tässä on nyt sellainen olo, että Vindictive hoitaa hommat himaan. Jalostustyötä on toki vielä tehtävänä, enkä väitä että Rapture olisi virheetön tekele, mutta se on erittäin lupaava näyte. Pidetään siis antennit herkkinä bändin suuntaan.

Mika Roth




Lukukertoja: 1816
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös