Pienet

Pienet - Joulukuu 2017

18.12.2017


Kosmillinen purppura: Ilo käydä töissä Kosmillinen purppura: Ilo käydä töissä

Kosmillinen purppura nyrjäytti allekirjoittaneen aivot raikkaasti radaltaan noin vuosi sitten, kun Keväinen vallankumous viihtyi aikansa levysoittimessa. Toisella kierroksella yllätysmomentti oli poissa laskuista, mutta pari mojovaa yllätystä oli silti luvassa.

Viiden biisin mittainen EP on kuin musiikillinen rekiretki, jossa kuskin paikalla istuu puuttuva lenkki YUP:n ja D.R.I.:n v√§lilt√§. Thrashin, punkin ja kotimaisen outorockin muodostamasta Bermudan kolmiosta ei nouse kovinkaan montaa lupaavaa yhtyett√§ n√§in√§ p√§ivin√§, ja Kosmillinen purppura sijoittuu tuon rohkeiden joukon k√§rkiryhm√§√§n. Pikalaukkapaahto ja kumpaakin silm√§√§ iskev√§t lyriikat pit√§v√§t sykkeen korkealla, mutta vauhtisokeus ei sent√§√§n p√§√§se iskem√§√§n ‚Äď aivan.

Vaikea n√§in kimurantista musiikista on pit√§√§, mutta hankala t√§st√§ on olla pit√§m√§tt√§k√§√§n. Etenkin napsakasti paukkuva Taajama p√§√§ttyy osuu suorempana iskuna leukaperiin. Esiin on nostettava my√∂s kiekon p√§√§tt√§v√§K√§sikultivaattori Martta, joka on miltei viiden minuutin mittoihin kasvavana tarinana omanlaisensa tapaus. Kiehtovaa, haastavaa ja arvaamatonta ‚Äď eli ehdottomasti suositeltavaa.

Mika Roth


Mind of Doll: Speak No Evil Mind of Doll: Speak No Evil
Secret Entertainment

Mind of Doll oli viimeksi esillä Desibeli.netin sivuilla, kun yhtyeen esikoispitkäsoitto Low Life Heroes oli ilmestynyt. Tuon jälkeen ryhmä on pyöräyttänyt myös toisen pitkäsoiton, ja verkkainen julkaisupolitiikka jatkuu nyt viiden biisin mittaisella EP-kiekolla.

Vuodet ovat vierineet, mutta bändin katu-uskottava hard rock on edelleen suoraa sukua genren suurille nimille. Ai kenelle? No, mikäli gunnareiden loistava Appetite for Destruction, Aerosmithin räävittömimmät hetket, tai voimiensa tunnoissa kukkoillut Backyard Babies ovat tuttuja, ymmärrät myös Speak No Evilin kielen. Matador taistelee tiensä halki areenan, piiskaten kitararoita vasemmalle ja oikealle, kun taas Nothing Man pääsee nimestään huolimatta lukuisiin kiehtoviin paikkoihin. Ryhmän rock on ronskia ja etupainotteista, mutta kovassa tahdissa käy ilmi, että biisien koukut ovat niitä, jotka ovat tipahtaneet osin kyydistä. Yritys on kovaa ja ansiomerkit heltiävät kovasta puurtamisesta, mutta täydelliset rock-ässät jäävät tällä kertaa puuttumaan joukosta.

Mika Roth


 Moise: Batibat Moise: Batibat

Puolitoista vuotta sitten Moise julkaisi mainion Molokai EP:n, jolla yhtyeen instrumentaali post-rock/metal keitos muhi lupaavasti. Nyt ryhmä on kaventunut duoksi, mutta Mikko Itkonen ja Otto Daavitsainen ovat kahdestaan luoneet kenties vieläkin majesteetillisemman kokonaisuuden.

Kiekon avaava Oneirism on kaihoisuudessaan ja melodisuudessaan vielä suhteellisen kevyehkö numero, mutta metallisemmin nakuttava Angina saa jo niskalihakset hakemaan tahtia. Biisin ilmavissa rakenteissa motorikmainen soitto ja metalambient käyvät kehätanssia toistensa kanssa, lopputuloksen kaartuessa kraut rockin suuntaan. Vast ja Batibat ovat EP:n jättejä, kappaleiden yhteismitan ylittäessä 20 minuutin rajapyykin, mutta näiden väliin puristuva 71890 on viiden minuutin mitassaan ehkä sittenkin se onnistunein numero. Mutta tämähän on kuin vertailisi timanttien keskinäistä hohdokkuutta, ja yrittäisi löytää niistä kauneimman. En tiedä miten Batibat on saanut nimensä, mutta ainakin duo on saanut valjastettua sisäiset demoninsa musiikin suitsilla mitä oivallisimmin.

Mika Roth


Napalm Ted: Coffin Liquor Napalm Ted: Coffin Liquor
mögähead

Taas paukkuu leukaperiin ja lujaa, sillä Napalm Ted on sorvin ääressä. Ahkerasti pikkujulkaisuja pyöräytellyt yhtye lupaili keväisessä haastattelussa uutta materiaalia ilmestyväksi, ja kahdeksan sivalluksen mittainen Coffin Liquor ilmestyikin jo lokakuun puolella kaikkien grindin nälkäisten riemuksi. Toimitukseen saapui itse asiassa vieläpä kasettijulkaisu, jonka B-puolella biisit tarjotaan myös instrumentaaleina, mistä syvä kiitos. Tätä harvinaista herkkua on tehty vain 66-kasetin mittainen erä, eli siitä piisaa kappaleita vain vannoituneimpien keräilijöiden kammioihin.

Mutta itse asiaan. Grindi ryskyy, deathin katku nousee vahvana ylöspäin ja kuvasto on varsin lihaisaa. Mutta, ja tämä on suuri mutta, trio ei pätki biisejään otsa kurtussa, vaan antaa kummankin silmäkulman pilkahdella mätkeen lomassa. Huumorin kukka puskee esiin betonisista raoista, mutta mihinkään hölmöön vitsailuun kolmikko ei sorru, vaan hoitaa sarkansa kovalla työmoraalilla. Näin soitto on tiukkaa, mutta rentoa.

Fear of Napalm Ted -instrumentaalilla käynnistyvä paketti saa lentävän lähdön, kun kakkosiskuna tauluun lävähtää Death Island. Kypsää ja asianmukaisesti roikkunutta grindiä, sanoisin. Päräyttävällä rummuttelulla ryyditetty A Market rikkoo sopivasti kaavaa, ja syvemmälle deathin kainaloon painautuva Meatwave on myös muotovalio, jos se pysäyttävin läsähdys jääkin tällä erää uupumaan. Melkoinen grind-sauna silti, ja takuuvarmaa Napalm Tediä. Suositellaan runsaan liha-aterian kera, eikä sitten paisteta niitä pihvejä liiaksi.

Mika Roth


Roll Caps Roll Caps: s/t
Airiston Punk-levyt

Roll Caps on saattanut saada kasteessa hieman lepsun nimen, mutta bändin melodinen punkrock on kaikkea muuta kuin lepsua. Miehistöltä löytyy kokemusta Maakuntaradio ja The Dwyers -yhtyeistä, joten lastentautejakaan ei tarvitse kärsiä, vaan jo tällä ensimmäisellä seiskatuumaisella hypätään itse asiaan.

A-puoliskolle sijoitetut Anywhere the Shit Wind Blows ja Closing Time esittelevät bändin tuvan ja tavat. Ensinnä mainittu on suora punkrock-kaahaus, jossa viesti runtataan enemmänkin hartioilla perille, kun taas jälkimmäisellä vetäisyllä mukaan hiipivät äänekkäimmän powerpoprockin perintötekijät. Meno on niin jenkkiä kuin olla ja voi, mutta mitäpä tuosta kun asiat osataan tehdä ensiluokkaisesti. B-puolen kaksi muuta viisua toistavat näitä elementtejä, eivätkä sen kummemmin kaavaa varioi. Pinnat kuitenkin stemmahoilauksista, joita kannattaisi käyttää rohkeamminkin. Peruskamaa, mutta toimivaa sellaista.

Mika Roth


Teemu Diver: Sharkbay Tapes Teemu Diver: Sharkbay Tapes

Teemu Diverin uusin C-kasetti on neljän biisin retki eksoottisiin maisemiin. Matka käynnistyy progehtavan pop-rockin ja uhkaa huokuvan öisen elokuvamaailman kujista muistuttavan äänimaisemoinnin yhdistelmästä, vieden kuulijaa kuin litran mittaa. Biisien elementit haastavat toisiaan ahkerasti, mutta A-puoli on kiistatta kiinnostava ja kiehtova kahden biisin ja reilun 16 minuutin mittainen trippi. At the Sharkbay on helpoimmin lähestyttävä ralli teemudivermaisessa popmaisuudessaan, kun taas Stardust Man on kymmenminuuttinen sukellus hiljaisen bluesrocktunnelmoinnin minimalistisimman siiven suojiin.

B-puolen äänisuhina kasvaa jo davidlynchmaiseksi huminaksi, jonka alla on musiikkia, mutta jonka tarkoitusperä on hieman hämärän peitossa. Onko särinä vain viallisen kasetin sivutuote, vai kuuluuko rohina mukaan musiikkiteokseen? Niin tai näin, puolisko on käytännöllisesti katsoen kuuntelukelvotonta kamaa.

Mika Roth


Tiina Vaattovaara: Sininen EP Tiina Vaattovaara: Sininen EP

Tiina Vaattovaara on oululainen laulaja-lauluntekij√§, joka EP:n saatteen mukaan on kasvanut ‚ÄĚLove Recordsin levyjen ymp√§r√∂im√§n√§‚ÄĚ. Ensimm√§iselle pidemm√§lle soolojulkaisulleen Vaattovaara on kirjoittanut nelj√§ kappaletta, jotka on sovitettu taustab√§ndin kanssa huolella.

Avauksena soiva Vakan alla on ilmavaa ja sielukasta poppia, Vaattovaaran laulun noustessa flyygelitorven kera valokeilaan. Biisi soi hienosti ja vaikuttavasti, mutta syystä tai toisesta se ei tahdo jäädä oikein mieleen. Susi on nipun ainoa neljän minuutin mitan ylittävä numero, eikä tämäkään siivu oikein aukene, vaikka Vaattovaaran laulu kirpoaa taas korkealle radalle. Onneksi seuraavalla kahdella raidalla palaset loksahtavat jo aivan toisella tavalla paikoilleen.

Pahat mielessä on tinkimätön rakkaudentunnustus, jonka maarithurmerintamainen tyyli ja ronski bluespopsoulrock-lataus räjäyttää katon paikoiltaan. Huippupisteet irtoavat myös riemastuttavista lyriikoista, noiden nopsasti kiitävien rivien pienistä oivalluksista ja terävistä pistoista. Kiekon sulkeva Maailmanlopun boogie on puolestaan nimensä veroinen loikka aurinkoisen soul-kadun riehakkaammalle puolelle, suomalaista pohjavirettä unohtamatta. Ja tämä on todella toimiva kaava, uskokaa pois. Pistoa on siis moneen suuntaan ja EP jättää itsestään kovin ristiriitaisen jälkimaun. Taitoa on, samoin kykyä luoda, mutta oma tyyli ja ilmaisumuoto tuntuvat vielä olevan lievästi hakusessa. Lupaavaa silti.

Mika Roth


Garden of Worm / The Wandering Midget: split Garden of Worm / The Wandering Midget: split
Acidmen Records / Pariah Child / Rämekuukkeli

Splittiseiska jolla kuullaan vain kaksi biisiä? Okei, ei siinä mitään, kuunnellaan sitten edes ne yhdet biisit.

A-puolen itselleen valloittanut Garden of Worm oli alkujaan puhdasverinen doom-bändi, mutta Whirls on kyllä melko lailla etääntynyt siitä, mitä itse pidän doomina. Bändin iloista, hipahtavaa, progehtavaa ja psykedeelistä soittoa kuunnellessa voi kyllä aistia doomin rangan äänten alla, mutta päälle on kertynyt aikojen saatossa melkoinen määrä muuta ainesta. Biisi vaatii aikaa ja rauhallisen kuunteluympäristön, jotta sen nyansseista voi nauttia, mutta onhan tämä tavallaan kaunista(kin).

B-puoliskolle sijoitettu The Wandering Midget ottaa doomista perinteisemmän otteen ja leiskauttaa tantereeseen siivun, joka on mitä selvimmin Black Sabbathin lasten tekemä. Mukana ovat kieltämättä melkein kaikki doom metal -genren pakolliset kuviot, joista moni voi vetäistä jotain nenäänsä. Biisin pahaenteinen tunnelma ja voimaa tihkuva soitto osuvat kuitenkin allekirjoittaneen makuun huomattavasti vahvemmin, joten erävoitto on julistettava vaeltelevalle kääpiölle.

Mika Roth




Lukukertoja: 1287
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs