Ajankohtaista

Raskaampi albumikooste – Toukokuu 2024

16.05.2024

Asile: Psyche

Asile on turkulainen metallibändi, joka päätti nauhoittaa debyyttialbuminsa kustannustehokkaasti treeniksellään. Äänityksistä vastasi kaupan päälle oman porukan rumpali ja miksauskin luonnistua samaiselta herralta, joten langat on pidetty visusti omissa käsissä. Aikaa urakka otti lähes kolme vuotta, mutta mukana on iso lohko pandemiapäiviä, jolloin ylimääräistä aikaa riitti yllin kyllin. Entä kuuluuko DIY-ajattelu lopputuloksesta läpi? Ei mielestäni ainakaan negatiivisella tavalla.

Pääosin vuosikymmenen vaihteessa kirjoitettu materiaali liikkuu luonnollisen tuntuisesti metallin eri alalajien katveissa, sitoutumatta yhteenkään lokeroon liiaksi. Pureskeltavaksi tarjotaan epäselvää alternative-termiä, mutta melodinen ja tummasävyinen metalli lienevät osuvampia koordinaatteja. Osalla raidoista on kiistatonta raskaamman rockin vibaa, joka saa mm. Underfinedin notkistamaan polvia bassolinjallaan ja Verdictin kolistelemaan oikeista kohdin. Suoranaista hittipotentiaalia voi nuuhkia myös sinkuksikin valitulla Perfect?-raidalla, jonka kysymysmerkki osuu kohdilleen siinä missä kertsikin.

Pohjoisamerikkalaisuus mielletään raskaamman musiikin saralla usein tyrkyttäväksi myynniksi ja/tai kompromissien tekemiseksi, mutta Asile tuntuu löytäneen keinot ainesosien persoonallisempaan yhdistelyyn. Instrumentaaliraita Kuuva rikkoo keskellä levyä onnistuneesti blokkeja ja Undefined lähtee jo alkulevystä seilaamaan progehtavamman sekä savuisemman materiaalinsa kera uusille ulapoille. Alkuun Not Wanted töksähti korvaan energisine räyhineen, vaan sekin asettui lopulta osaksi isoa kuvaa.

Psyche on debyyttialbumi, jonka tunnistaa värikkyydestään ja tyylillisestä rikkaudestaan nimenomaan esikoiseksi. Omimman soundin kanssa tehdään vielä erilaisia kokeiluja ja biisejä on kelpuutettu mukaan ehkä turhankin hövelisti, mutta toisaalta: näin ryhmän alkutaipale on tullut samalla ikuistettua. Tummaa on, mutta pää kestää ja musiikkikin jalostuu prosessissa, joten nyt vain eteenpäin.

Mika Roth

Folkrim: Embers
Rockshots Records

Tiedän vallan hyvin, ettei bändejä saisi personoida yksiin levyihin, tai mikä pahempaa, irtobiiseihin. Silti folkmetallia paukuttavasta Folkrimista tulee mieleen ensinnä Crack a Cold One -sinkku. Eihän kyseessä mikään sävellystaidon merkkipaalu ole, mutta jos sihijuomia nautitaan ja allekirjoittanut pääsee riittävän/liian lähelle musiikin lähdettä, niin mahdollisuudet Folkrimin kaikumiseen maisemassa kasvavat kummasti. Mitä ihmeellistä tässä nyt on, minulta usein kysytään, enkä voi kuin vastata: kuunnelkaa itse.

Olen sitä mieltä, että folkin ja metallin (ryyppy)kaveruus on monen musiikkiteollisuutemme koviksi vientituotteiksi kasvaneiden tarinoiden taustalla. Hilipatihippaa ja raskasta riffitulta voidaan pistää pataan monin reseptein ja kolmannella albumillaan Folkrim tuntuu lisänneen metallin osuutta. Tutut kimppahuudot ja erittäin räkäinen kärinä ovat osa kaavaa, samoin kuin perusbändin ympärillä operoivat muut soittimet. En osaa sanoa mikä lähtee kiipparista ja mikä oikeasta soittimesta, mutta tähtäimessä ovat olleet haitarit, viulut sun muut näissä pippaloissa käytetyt, plus tuntematon määrä torvia.

Biisien saralla en voi kuin ihmetellä, miksi Raise Your Swordin kaltainen yhteishoilausässä on vielä jäänyt rannalle sinkkuja valittaessa. Rälläämisen siunauksista ja kiroista kertova Bottle of Poison onkin ollut jo automaattinen valinta, kun aihepiirikin osuu tuttuun tonttiin. Banjolla ryyditetty Suoherran Hovi lipsuu teatraaliselle puolelle, progemetallin ja kummien soundien kaivautuessa aivoihin, mutta ei tuokaan paha siirto ole. Mielipuolisuuden syöveriin syvemmälle imeytyvä Hag’s Hut Lullaby on jo todella kummaa osastoa, jopa Folkrimin mittapuulla, mutta pistetään samaan pinoon vaan kaikki halot.

Folkrim kaataa kolmannella albumillaan kummia shotteja laseihin. Muoto onkin kehittymässä suuntiin, joissa sumuisuus on mahdollisuus. Huuruisen hauskaa ja sopivan haastavaa, Spirit of the Forest toimikoon viimeisenä todistajanani.

Mika Roth

Huoneen syyllisin mies: Jäähyväiset sivilisaatiolle
Kaulakiikku

Oululais-kuusamolainen Huoneen syyllisin mies vastaa tämän koosteen yhdestä ääripäästä. Yhtyeen metallinen punk kun on saanut mahdutettua kokonaiset 14 raitaa reiluun 29 minuuttiin. Annos on siis kasvanut ajassa reilu pari minuuttia, kun Murhenäytelmästä tilastotiedoksi -kasetti otetaan verrokiksi, mutta pitkälti meno on aika lailla samanlaista kuin ennenkin – ja hyvä niin.

Valtatie etelään ei johda kuin raivon hurrikaanin silmään, jossa vimmainen soitto liiskaa satunnaisen kuulijan alle minuutissa jyrän ja asfaltin väliin. Pekka lanaa maiseman pyhällä raivollaan puhtaaksi ja Uusi aamu julistaa lopun tulleen tässä ja nyt, eikä siinä muuten auta niin mikään. Hardcoren raasto on kuitenkin vain yksi puoli saadusta juurihoidosta. Lemminkäinen taitaa tuoda kanteleenkin mukaan pirskeisiin hetkeksi, ja vaikka melodisuus vaihtuu nopeasti tutumpaan turpasaunaan, leviää mennyt myös tekstin puolelle. Tietysti kauheudet tapahtuvat yhä ja aina, mutta sävyjä niitä on helvetissäkin. Kuulemma.

Suurin ’vastuu’ venyneestä kokonaismitasta lankeaa Pimeys-ankkuriraidalle, jonka täydet kuusi minuuttia saivat alkuun raapimaan parikin kertaa päälakea. Synkkää ja mustaahan tämäkin myrkky on, mutta venyminen arvelutti – kunnes oivalsin siivun olevan juuri tällaisenaan täydellisen albumin sulkijaksi. ”Ihmiskunnan elinikä on vain välähdys / sitä ennen ja sen jälkeen koittaa pimeys”, eipä tuohon ole paljoa lisäämistä. Sivilisaatio summaa myös viisaiden apinoiden pitkän ja liukkaan alamäen poikkeuksellisen onnistuneesti, siinä missä Majava avaa tuttuun lauluun uuden kulman.

Raskasta on ja kovin tikkuista, mutta kolmen huutajan voimin päästään pitkälle. Alkuun soundin totaalisuus puristi ehkä liikaakin ilmoja pihalle, vaan sekaan viskotut toisenlaiset tuokiot, tyyliin Syyllisyys, ovat jo laventaneet albumia lupaavasti. Punkkilevy jossa riittää sulateltavaa, niitäkin tehdään yhä.

Mika Roth

Kalmantach: F60.2: Remissio

Kalmantach oli nimenä heti tuttu, mutta otti hetken muistaa reilun 12 vuoden takainen Valkoinen on kuoleman väri -EP, jonka tiimoilta yhtyettä myös haastateltiin Desibeli.netissä. Kyseisen EP:n jälkeen ei virallisia julkaisuja ole kuulunut, ennen kuin Remissio-sinkku katkaisi hiljaisuuden viime joulukuussa. En tiedä mihin yhtye tässä välissä katosi, mutta tärkeämpää on rässähtävän progehtavaa deathia soittavan metalliorkesterin paluu. Uudella albumilla on vain viisi raitaa, joista kolme on jo kuultu sinkkuinakin, mutta yhteismitta painuu 32 minuutin tietämille.

Ilman turhia taustalöpinöitä toimitukseen saapui vain nippu äänitiedostoja, sillä levyhän syntyi ainoastaan digiversumissa. Soundi on kuitenkin perinteinen ja kun joukosta ei löydy ainuttakaan alle viiden minuutin pikarykäisyä, niin palasilla on aikaa hakeutua kohdilleen. Kiekon mammutti on uusimmaksi sinkuksikin valittu ankkuriraita Seitti, joka yli yhdeksän minuutin mitallaan pitää kyllä purren peräpään tukevasti paikoillaan. Progehtavaa metallia kuunnellessa mielessä käväisee kasarinen Metallica, josta on vain karsittu turhat amerikkalaisuudet pois ja tilalle on soviteltu pohjoisia hirvensarvia. Tiukka siivu on myös tammikuinen sinkkuisku Ei, jonka kiivas ja vaiherikas vyörytys nostaa siivun suosikiksi.

Kalmantachin soundissa ja kaavioiden avainasemassa on mielestäni pureva tylyys. Tekstit pursuvat moneen muotoon kasvanutta mustuutta, vokaalit äristään kiukulla maisemaan ja peruspalikoilla pelaava yhtye antaa kitaroiden mellastaa teknisesti nopeiden pohjien päällä. Rummut ja basso vastaavat perustuksista, joissa tärkeintä on voima, mutta myös pientä groovea ja imua on mukana seoksessa. Ei ylenpalttisesti, vaan juuri sen verran, että vaikutus on ilmeinen. Kitarasoolokaan ei ole kirosana, mutta tärkeimpiä ovat kokonaisuudet.

Kalmantach on palannut väellä ja voimalla. Tietoa ei ole, josko paluu on pitempikestoinenkin, mutta ainakin kovin verihurmeisia kuvastoja sisältävä paketti on omanlaisensa merkkipaalu. Death jalostuu ja muuntuu.

Mika Roth

Koitos: En taida kuulua tänne

Koitos oli esillä Desibeli.netissä jo loppukesästä 2019, kun Sä oot liian täynnä itseäs -sinkku sai pohtimaan niin Peer Güntin kuin uudempien aikojen death’n’roll ryhmien tekemisiä. Vetoa oli jo tuossa vaiheessa moneen suuntaan, vaan kun Ilman kurssia -sinkku aloitti debyyttilevyn odotuksen loppuvuodesta 2022, oli meno vieläkin tuimempaa.

Ja tässä se nyt sitten on. Neljä sinkkua ja puolitoista vuotta myöhemmin bändin esikoispitkäsoitto on viimein tosiasia ja kiekossa riittääkin haltuun otettavaa. Soundien ja tekniikan puolelta on edelleen nostettava hattua yhtyeelle, joka on tehnyt kaiken oleellisen itse. Materiaali on tietysti lähtöisin omista kynistä, mutta myös äänitykset ja tuotanto on pidetty tiukasti omissa käsissä. Soundimestari ja kitaristi Hannu Nieminen ansaitseekin prinikat rinnuksiin, sillä saaviin on kaadettu tavaraa useammasta eri lähteestä, mikä aina ennakoi potentiaalisia ongelmia. Ryhmän soundissa metalli, pop, rock, punk ja jopa proge ovat kuitenkin löytäneet toisensa ja useimmiten myös toistensa paremmat puolet.

Sinkuista Tämä maa viistää lähimmäs ’isoja kotimaisia’ runttaorkestereita, mutta satunnaiset suomirässin vaikutteetkin sopivat mielestäni kuvaan mukaan, kun mikään ei mene rikki. Sinkuista uusin, eli Hei äiti, mä oon (tainnut kasvaa kieroon), tyrkkää itseään syvimmälle soundin punkimpaan päähän, kertosäkeen kuvion tarttuessa hanakasti ja tiukasti. Koukkua piisaa myös jo alkurytinöissä kuultavassa Virtaa-vedossa, jolla äärimetallin hiukkaset tahtovat valloittaa itselleen kovin paljon tilaa. Liiaksikin? Kas siinäpä vasta kysymys, johon ei yhtä vastausta taida vielä debyyttialbumi antaa.

Debyytillä pään sisäiset helvetit ja sielun syöverit täyttävät tekstit. Tasojen tummuus ja suoranainen mustuus ei kuitenkaan sulje aurinkoa tyystin ulos, mistä kiitoksen ansaitsee myös moneen taipuva vokalisti.

Mika Roth

Korpituli: Pohjola
Korpituli Productions

Korpituli palaa mustimmalla liekillä ja uusi albumi menee niin sanotusti asioiden ytimiin. Alkuvoimaista ja melodista black metalia soittava yhtye on siirtynyt käyttämään suomen kieltä ainakin uuden levyn tiimoilta, mutta toisaalta: millä muullakaan kielellä Pohjolasta voisi kertoa näin totaalisen mustanpuhuvasti? Albumi on jaettu kahteen viiden raidan mittaiseen kokonaisuuteen, jolla pakanallisuus ja suoranaiset folk-vaikutteet nostavat terhakkaasti sarvisia päitään.

Ensimmäinen osa on alaotsikoltaan Pohjoisen kansan taruja. Nimi kertoo tietysti jo oleellisen, mutta yllätyin silti, kun kansalliseepoksestamme tuttu Pohjan akka saapui maisemaan. Lalli antaa jo kannessa kirveensä puhua, mutta musiikissa on melodista nostoa, jopa omanlaistaan hurjaa kepeyttä. Karu maailma ja kova kohtalo ovat kuitenkin naarmuisen kolikon toinen puoli, mitä alkukahinoissa kuultava Pohjola onnistuneesti edustaa. Folkin eeppisempi puoli sotkeentuu kaamoksen pimeyteen ja vereen, eikä pakoa ole, soundien heijastellessa hienosti hidasta tukahtumista – ehkä jopa luonnon voimaa.

Levyn jälkimmäinen puoli on otsikoltaan puolestaan Suomalaista sielunmaisemaa. Eikä se maisema tietenkään ole helpoin kyntää, valoisin tarkastella, tahi hilpein kokea. Sinkkuraita Soittajapaimen pistää kyllä tarttuvaa ykkösluokan melodiaa koukkuun ja Yksi kaksi kolme neljä nakuttaa numeronsa vaivatta otsaan, mutta kaiken alla virtaavat kaaoksen voimat, yön loputon pimeys ja sieltä kumpuavat hirviöt. Sellaiset toisen kansan jäsenet, jotka vääntävät Kalliolle kukkulalle raidan kuten haluavat ja kiskovat varomattomat Väkensä luokse. Katajainen kansa kulkee kivistä tietään kuten on aina kulkenut.

Surusta on soitto tehty ja murheista tekstit kudottu, mutta siitä huolimatta – tai kenties juuri sen ansiosta – Pohjola iskee kirveensä syvälle ydinpuuhun. Melodinen ja juurensa tunteva black metal on täydellinen kieli Pohjolaan, eikä Korpituli pilaa teostaan liialla pinoamisella. Mukana onkin vain kaikki tarvittava, ja siinä se.

Mika Roth

Reach: Prophecy
Icons Creating Evil Art

Reach on tukholmalainen rock-trio, jonka nousujohteinen kiito notkahti pandemian alkaessa. Yhtye ei tuosta kuitenkaan lannistunut, vaan julkaisi ensin pitkäsoiton, sitten sen parilla raidalla parannellun version, minkä jälkeen tuli sinkkua sinkun perään. Viime syyskuussa uusi sykli alkoi ja viiden seuraavan sinkun jälkeen koitti uuden albumin aika. Reachin toisinaan pehmeästäkin soundista voi esittää syytöksiä, mutta luja usko omaan tekemiseen kohottaa ryhmän arvoa.

Prophecyn sinkut ovat kiistatta komeaa kuultavaa, mutta maailma ei suinkaan pääty niihin. Esimerkiksi kiekon loppupuolelta (vaan ei viimeisenä) löytyvä Grand Finale on positiivisella tavalla massiivisen raskasrockin teatraalista tulitusta. Who Knows tuikkaa onnistuneesti 70-luvun glamin tähtisateeseen, draamaa jopa vanhemmasta tanssimusiikista uuttava A Beautiful Life viskaa taas kehään sellaiset puolimuset, ettei sydämen roihuamisesta jää epäilystä. Toki kuka tahansa voi latoa raitaa ja rakennetta toinen toisensa niskaan, mutta Reach osaa luoda osista toistuvasti summaansa suurempia ihmeitä.

Kaupallisesti vahvimmat vedot löytyvät kuitenkin ehdottomasti sinkkujen puolella. Katurockin kanssa kylkiä kolhiva Mama Mama osaa työntää ja vetää juuri oikeassa suhteessa, kun taas Save the World vinkkaa näennäisen keveästi silmää rockin suuren teatterin puolelle. Tuskin olen ainoa, joka Musen lisäksi haistaa tästä niin Queenin, Pulpin kuin parin muunkin dramaattisemman poprockin taitajan jäljet. Eikä tämä ole tällä erää syytös, vaan puhdas kehu ja ylöspäin osoittava peukalo.

Tunnustan alkuun hieman jopa ärtyneeni Prophecyn tavattoman tehokkaasta tartuntavoimasta, mutta miksi toisaalta potkia tutkainta vastaan? Jos homma toimii – ja Reachin tapauksessa se todellakin toimii – niin samalla vaivalla voi vain nojata taaksepäin ja nauttia ykkösluokassa tarjotusta rokkikyydistä.

Mika Roth

Vanta: Future Does Not Belong to Us

Vantan debyyttialbumi kuuluu koosteen vanhimpaan materiaaliin, sillä ainakin diginä paketti ilmestyi jo maaliskuun alussa. Fyysinen kopio saapui kuitenkin Desibeli.netin toimitukseen vasta paljon tuon jälkeen. Toisaalta aikaikkuna venyy myös toiseen suuntaan, sillä isoa, melodista ja modernia rokkia soittava ryhmä julkaisi albumin ensimmäisen sinkun jo loppuvuodesta 2022. Eikä siinä mitään, sillä mainittu Hate in Your Heart sopii joukkoon ongelmitta.

Itse asiassa albumia ehdittiin työstämään pajalla pitkään ja huolella, mutta vuosien uurastus ei ole mennyt millään tasolla hukkaan. Soundien saralla tähtäin on hilattu korkealle, tässä kun olisi hartioita ison budjetin leffojen ääniraidoille, tai vaikka pohjoisamerikkalaisiin maisemiin. Missäpä muualla markkinoita toisaalta olisi enemmän, joten lähtekööt mailoista kaikki mitä irti lähtee. Eikä vokalisti ainakaan himmaile, vaan pistää peliin kaiken plus ekstrat, mikä on myös helppoa huomata kotisohvalla asti. Kertsivetoistahan tämä on, mutta siivu toisensa jälkeen tarttuu kuin tarranauha, tärkeintä ei ole muoto vaan sen kautta saavutettu lopputulos.

Viimesyksyinen sinkkuässä Let Me Out of Paradise pamahtaa voimalla kenttään ja jostain syystä ankkuriksi sysätty nimiraita Future Does Not Belong to Us lunastaa niin futuristiset synasoundit kuin kivitalon kokoiset koukkunsakin. Ei se haittaa, vaikka kannessa on matrixia ja sisuksissa silloin tällöin tronia, kun pitoisuudet ovat näin perusteluja ja kohdillaan. Jännää post-jotain kikkailua edustava …For No One osaa vaihtaa raidetta ja kuudentena numerona se myös rytmittää kokonaisuutta onnistuneesti juuri ennen lopun kurveja. Jonnekin post-termien tuolle puolen itsensä rutisteleva Iscariot on myös kuin parin muun suodattimen läpi nähtyä mättöä, jonka ovela syvyys lähtee paljastumaan kerros kerrokselta.

Vantan kohdalla on jännittävää, kuinka alkuun ’normilta’ vaikuttava melorockmetallimätke saa uusia tasoja, merkityksiä ja syvyyttä ajan myötä. Eikä levyä tarvitse luodata otsa hiessä, sillä asiat vain – tapahtuvat.

Mika Roth

Lukukertoja: 840