Pienet

Pienet II - Maaliskuu 2011

30.03.2011


'Promredace' Candorloop: Promredace

Progressiivinen rock voi tarkoittaa monia asioita. Helsinkiläiselle Candorloopille se merkitsee 80-luvun hard rock Pink Floydin hengessä tehtyä musiikkia, jossa voi kuulla niin popin kuin varhaisen metallinkin vaikutuksen kaikuja. Tyylillisesti bändi on kuitenkin jo nyt ilahduttavan persoonallinen, vaikka sulauttamistyötä vielä jäljellä onkin.

Kolmesta kappaleesta kukin näyttää yhtyeestä mielenkiintoisen erilaisia puolia. Hiukan kankeasti englantia lausuva vokalisti on vahvoilla luottaessaan puhtaaseen lauluun, harvojen ärhäkämpien osuuksien ollessa selvästi heikompia. Biisejä myös venytetään tarpeettomasti ilman, että niihin osataan tuoda juuri mitään uutta enää puolen välin jälkeen. Tiivistämisen lisäksi olisi syytä miettiä joitakin sovituksellisia ratkaisuja, joilla kappaleita voitaisiin elävöittää. Rohkeammin vaan uusia suuntia tutkimaan, niin eiköhän se siitä lähde urkenemaan.

Mika Roth


'Promo Kausalgia: Promo 2010

Pääkaupunkiseutulainen kahdenmiehenyhtye Kausalgia kertoo saatteessaan, että se on kasvamassa yhtyeeksi valmistautuessaan ensilevynsä nauhoituksiin. Siitä voi seurata vaikka mitä, koska jo Tommi Häyrysen ja Markus Heinosen kahdestaan luomat kolme biisiä ovat todella toimiva paketti tunnelmallista dark/blackmetallia, jossa tuntuu aggressiivisuuden sijaan mietityn oloinen ja rauhallisemman kautta pelattu taito luoda voimakkaita äänikerrostumia.

Sekä suomeksi että englanniksi esiintyvä kaksikko korjaa potin kotimaisella. Koskettimin sävytetty synkkävireinen ja jäisillä kitaroillaan kurittava Vihamiehet kylmää kuin vuonojen maan pakkastalvi. Myös kolmosbiisi The Path on varsin mojova kokonaisuus, vaikkei aivan Vihamiesten tasolle ylläkään. Julkaisun aloittava Distant Cries ei ole huono, mutta menettää kankeudessaan etulyöntiasemansa perässä tuleville. Kokonaisuutena Promo 2010 on yksityiskohtiaan myöten hieno ensiesitys, jonka ainoana heikkoutena on murinan ajoittainen tehottomuus. Toisaalta jo näilläkin näytöillä hankkisin albumin varmasti. Miinusta voisi antaa nimestäkin, joka tarkoittaa polttavaa särkyä; Kausalgia on enemmänkin jäätävää ja viipyilevää tuskaa.

Jani Ekblom


Kadonnut lauantai Mr. Slideman: Kadonnut lauantai

Keskisuomalainen Mr. Slideman ei turhia koreile vaan puskee menem√§√§n miehist√§ kitararockittelua blues-s√§vyill√§ seitsem√§n biisin verran. H√§mment√§v√§sti suomenkielisten omien sekaan ja viel√§ levyn keskelle mahdutetut Perkinsin ikiklassikko Blue Suede Shoes ja Farinan Sleepwalk kertovat miss√§ menn√§√§n mutta pilaavat demosta v√§h√§nkin punaisen langan. Ulkoisestikin hyvin viimeistelem√§t√∂n paketti pit√§√§ onneksi sis√§ll√§√§n taitavaa soittoa ja toimivaa blues-√§rin√§√§ - ei t√§ss√§ ensimm√§ist√§ kertaa tosiaan olla pappia kyydiss√§. Slidemanin joskin typer√§ mutta paikoin osuva nimi p√§√§see todistamaan paikkaansa viimeist√§√§n Shoesilla. Mutta kun oma kyn√§ ei miss√§√§n kohtaa p√§rj√§√§ klassikoille ja kielikin vaihtuu v√§lill√§ niin eik√∂ ihan noilla omilla olisi voinut levyll√§ yritt√§√§..? Kyll√§ joku nimest√§√§n huolimatta ihan kotimainen, (T. T√∂rm√§selle merkattu) Let¬īs Go Mooses tai slidemies Syyrakin k√§sialaa oleva Juubassa potkivat ihan kelvollisesti. Soitto siis toimii ihan hyvin ja biiseist√§kin l√∂ytyy imua mutta demopakettina t√§m√§ on melkoisen karmea.

Ilkka Valpasvuo


Lies Nation Despair: Lies (EP)

Kolmisen vuotta sitten perustettu Nation Despair l√§hestyy kolmannen √§√§nitteens√§ voimin. Lies-EP ei nimest√§√§n huolimatta j√§t√§ valheille sijaa, eik√§ kysytt√§v√§√§ pit√§isi muutenkaan j√§√§d√§, sen verran tehokkaasti tamperelaisb√§ndin deathmetal soi. Teknisesti homma on erinomaisen hyvin hallussa. Nopeutta on riitt√§v√§sti silloin, kun nopeutta kaivataan, mutta tarpeen tullen yhtye my√∂s m√∂yri√§ hitaammin. Melodiaa ja raskautta annostellaan my√∂skin sopivissa suhteissa. √Ą√§risuorituksiin Nation Despair ei pyri, mukana on sopivasti vanhan koulun r√§k√§√§ ja rosoa. Yhtye kehaisee saatteessaan EP:ns√§ soundeja. Kehuihin on helppo yhty√§, Lies kuulostaa voimakkaalta ja selke√§lt√§. Eetu Tinganderin m√∂rin√§n nosto pintaan on hyv√§ ratkaisu. Kaiken kaikkiaan hyv√§ paketti.

Tuomas Tiainen


Path of Mine: Fragile Pretenders

Viisivuotisjuhliaan viettävä Path of Mine oli taannoin esillä Desibelissä, kun bändin edellinen demo sai kollega Leskisen nyökyttelemään päätään. Nyt on koittanut toisen iskun aika ja tällä kertaa tuliannos on neljän biisin mittainen.

S√§vyt ovat edelleen synk√§t, sill√§ b√§ndin death metalissa on kunnon lohkareita blackin mustuutta. T√§m√§ tuo ilmaisuun tietty√§ h√§ijyytt√§ ja alkukantaista voimaa, josta useampikin genren iso nimi on jalostanut mestariteoksia. Fragile Pretenders ei viel√§ kaada patsaita, mutta b√§ndi on jo selv√§sti jonkin suuremman j√§ljill√§. Jokainen biisi sijoittuu kestoltaan kolmen ja nelj√§n minuutin v√§liin, joten mihink√§√§n syvempiin seikkailuihin ei l√§hdet√§ ‚Äď edes silloin kun moiseen olisi mahdollisuuksia. J√§lki on lupaavaa, mutta touhussa on tietty√§ kaavamaisuutta, ja nimenomaan se on b√§ndin selkein vihollinen.

Mika Roth


'Forest (Psychoparalysis): Forest of Ignorance

Hankalan kirjoitusasun syntymässään itselleen valinnut (Psychoparalysis) on uransa toisella demolla jo melkoisessa vauhdissa. Sammioon on paiskottu pääosin deathia, ja mausteiksi on irrotettu thrashin, räkäisimmän mahdollisen rokin ja vanhan kunnon proge-metallin palasia, eikä keitos ole lainkaan hullumpi.

Demon kolmea biisiä on saatettu maailmaan erittäin rouheilla soundeilla, jotka antavat kipaleille kummasti lisävoimaa. Rosoiset pinnat vievät toki mennessään joitain nyansseja, mutta vastaavasti soitto todella rullaa ja touhussa on sitä aitoa vaaran tuntua. Vokaaleista ja toisesta kitarasta vastaava Anssi Kantola on juuri oikea heppu mikrofonin taakse ja möreät laulut ovatkin eräs bändin vahvimmista aseista. Jokainen kolmesta kappaleesta toistaa genren tuttuja kuvioita ja pieni rynnistys uusille rintamille tekisikin varmasti hyvää, sillä bändi hallitsee jo tonttinsa.

Mika Roth


RR Rock Royale

70-lukuisen rockin psykedeliaan, grooveen ja ilmeikkyyteen luottava tamperelainen Rock Royale pistelee kahden biisin näytteen tarjolle. Kitaran ja urkujen luoman tymäkän grooven vastapainona nelikko osaa myös sävyttää kappaleitaan tummasti vaanivilla riisutuilla haaveiluilla mutta luonnollisesti se vahva tilutuspuolikin nostaa päätään. Fading Light toisaalta vakuuttaa monipuolisuudellaan, mutta ehkä menettää sen vuoksi myös otettaan ytimestään. Progressiivisuus hoidellaan toisaalta myös sen verran hallitusti että rokkipotkun osumatarkkuus ei katoa usvaan. Eikä mahtipontisuus tee soitosta jäykkää, mikä on aina hyvä asia. Kakkosraita Say Goodbye ottaa pohdiskelevamman ilmeen kasvoille, istahtaa ravintolan takanurkkaan ja vaihtaa puristuksen ja sumun pois laulustaan. Mollissa astuva biisi ei silti ole balladi vaan pitää sisällään deeppurplemaista jyrää. Rock Royale hoitaa nostalgiatrippinsä neljän vuosikymmenen taakse mukava irtonaisesti ja virkeästi, mutta tuoko se skeneen jotain uutta? Ehkä ei, mutta biiseissä on kelvollinen imu ja sehän riittää.

Ilkka Valpasvuo


Romantiikan Kapellimestari: Iättömiin

Romantiikan Kapellimestari herättää jo silkalla nimellään kiinnostuksen, eikä RK ole muutenkaan se kaikkein simppelein pala purtavaksi. Musiikillisesti bändi on kuin jonkinlainen Maj Karman Kauniiden Kuvien, Apulannan ja Kotiteollisuuden risteytys, jossa kaikki ei tosin ole sujunut ihan niin kuin piti. Kahdesta kappaleesta kumpikaan ei suoranaisesti räjäytä pankkia, vaikka etenkin jälkimmäisenä soiva Ratassydän rakentuu mielenkiintoisille ideoille. Vokalistin romuluinen ilmaisu ja bändin hakkaava soitto luovat kappaleisiin ahdistuneen ja hiukan häiriintyneen ilmapiirin, josta voisi uuttaa enemmänkin. Raakilemaista touhua yhä, mutta pienellä kehitystyöllä tästä saattaa syntyä vaikka mitä.

Mika Roth


'Dead Serenity¬īs End: Dead Waters

Serenity¬īs End on vieraillut jo useampaan otteeseen desibeli.netin sivuilla. Tunnelmallisen postrock-maalailun parista aloittanut yhtye on systemaattisesti rankentanut ilmaisuaan, ja tuorein pikkukiekko on jo melko suoraa rockmetallituuttausta.

Kolmesta kappaleesta ei l√∂ydy heikkoa lenkki√§, sill√§ jokainen s√§vellys seisoo vahvasti omilla jaloillaan. P√§√§lle vartin mittainen annos on t√§ynn√§ tiukkoja soundeja, jylhi√§ rakennelmia sek√§ pieni√§ yksityiskohtia, joista kasvaa huomattavasti osiensa summaa suurempi kokonaisuus. Joissain kohdin alati lis√§√§ntynyt rankkuus tuntuu tosin jo hiukan itsetarkoitukselliselta, ja aiempien kiekkojen laaja tunnelmakirjo on n√§in kaventunut merkitt√§v√§sti. Hiukan laajemmalla skaalalla kasassa olisi ollut melkoinen tajunnanr√§j√§ytt√§j√§, joka nyt kompastelee paikoin omaan massiivisuuteensa. Vahva n√§ytt√∂ silti oululaisista ‚Äď j√§lleen kerran.

Mika Roth


Leijonankesyttäjä Suudella: Leijonankesyttäjä

Heinolalainen "hc-punkkiin vivahtavaa jenkkicorea" soittava Suudella on liikkeellä tosissaan, ja hyvä niin. Meininki jatkuu vähintään yhtä tiukkana kuin viime vuonna. Kuten Väestönkasvukipuja-singlensä vuosi sitten, Suudella tarjoaa tälläkin kertaa kuultavaksi kahta kappaletta. Julkaisun johtotähdeksi valittu Leijonankesyttäjä on kiinteäksi pakattu energiapurske, johon on saatu puristettua myös hyvä annos melodiaa. Laulaja Tuukka Ojansivua on kehaistava. Puhtaat osat kertosäkeessä tasapainottavat rahisevaa hardcore-vokalisointia. Armoton lahja jatkaa samalla, hyväksi havaitulla linjalla. Suudella vaikuttaa tämän perusteella kehityskelpoiselta orkesterilta. Yhtyeen musiikkia kuuntelisi mieluusti isompanakin annoksena.

Tuomas Tiainen


'Turta' Turta: Tuska Parta (EP)
Theft City

Savolaisl√§ht√∂inen Turta julkaisi kolme demoa vuosina 2004-2006, joista ilmeisesti viimeisest√§ kirjoitettiin t√§ss√§kin aviisissa. Tuolta yhtyeen itsens√§ mukaan nimetylt√§ tuotokselta on p√§√§ssyt kaksi kappaletta Turtan uudelle julkaisulle. Raskas, mutta melodisesti menev√§ Hetki ennen kuolemaa sek√§ komeasti maalaava ja hakkaava √Ąiti & poika avaavat EP:n tyylill√§, joka kumoaa julkaisun nimen munansaannos-v√§itteen.

Turtan musiikissa kuuluu mennyt kotimainen aika: raskaudeksi k√§y Rautiaisten ja Hynysten n√§kemykset hevist√§, melodista keveytt√§ tuodaan mollimaalailevalla suomirockilla ja enimm√§kseen yhdistelm√§, yll√§tt√§v√§√§ kyll√§, toimii. √Ąiti & poika yhdist√§√§ Y√∂t√§ ja vuosituhannen vaihteen aikaista CMX:√§√§, Kaikki on hyvin taas naittaa saman aikakauden Kotiteollisuuden ja raskaimman laidan Apulannan. Silti Turtan homma toimii hienosti. Kolmikko soittaa melkein huomaamatta, osaa rokata eik√§ ole tekem√§ll√§ raskas tai olevinaan. Pakottoman kuuloiselta yhtyeelt√§ toivoisi lis√§√§ omaa kosketusta muuten niin toimivaan palettiin.

Jani Ekblom


Sebastian¬īs Garden Velvert: Sebastian¬īs Garden EP

Aiemmin vertauksia mm. The Verveen, Rideen, Dinosaur Jr:iin ja Pavementiin ker√§nnyt, p√§√§kaupunkiseutulainen indiepoprock -yhtye Velvert tarjoilee uuden viiden kappaleen EP.ns√§ kuulijoille. Laahaus ja kenkiintuijottelu ovat edelleen l√§sn√§ tummasti astelevan yhtyeen agendassa ja kyll√§ sit√§ s√§r√∂√§ ja rock-elementtej√§kin on mukana, mutta p√§√§s√§√§nt√∂isesti Sebastian¬īs Garden liikkuu popin puolella kepe√§sti ja jopa hymy huulilla. Vastapainoa pienesti kauniille ja l√§mpim√§lle tulee oikeastaan vain harkiten k√§ytetyist√§ syv√§kaikuisista s√§r√∂iskuista, mollisoinnuista ja laulun tummasta poseerauksesta. Koleus j√§√§ aiempaakin vahvemmin syd√§mellisen takkatulen jalkoihin.

Millaista biisimateriaali Velvertin nelikolla sitten on tarjota? Yhtyeen soundi ja sovitusn√§kemys on upea, kompastuskiven√§ on l√§hinn√§ se kuinka biisit onnistuvat koukuttamaan. Nimibiisi aloittaa l√§hes kantrahtavalla poljennolla ja tummalla eleett√∂myydell√§, mutta k√§√§nt√§√§ s√§vyn duurin puolelle kiireett√§ ja uneliaasti hymyillen. N√§pp√§illen ja puolittain akustisesti toteutettu biisi ei ehk√§ ly√∂ sel√§lleen muttei my√∂sk√§√§n haparoi. Raukea hymy ihastuttaa. Ripakampi Colony ottaa rokimman haaran, mutta positiivisesti ilman angstia. Tyylikkyys s√§ilyy kun keulimaan ei liikaa innostuta ja vire√§mpi s√§r√∂junnaus nostaa EP:n energiatasoja mukavasti. √Ėisemmin hiippaileva What¬īs The Use? sopii erinomaisesti edellisen per√§√§n ja onnistuu jopa kertsikoukuttamaan. Hyvin siis on Velvertill√§ pullat uunissa.

Surumielisesti näppäilevä The Given Line riisuu vielä vähästäkin puolet pois ja halkoo yötä tyynellä aavalla. Odotetusti mukaan löytyvä kasvatus hoidetaan hötkyilemättä eikä jylhiin yläpilviin kuroteta kuin pienen hetken. Lähellä täysosumaa. Päätösraita No Movement ottaa mukaan vaivihkaisen konebiitin ja nostaa taas vauhtia edellisten hipsuttelujen jälkeen. Maalauksessa on optimistinen tunne ja harmoniantaju on kiitettävällä tasolla. Olisikohan aika tuoda tämä helmi laajemmankin yleisön tietoisuuteen?

Ilkka Valpasvuo




Lukukertoja: 3896
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs