Pienet

Pienet - Lokakuu 2016

21.10.2016


Grus Paridae: Forthcoming Nonintellectual Decadence Grus Paridae: Forthcoming Nonintellectual Decadence

Ja sitten jotain hieman progempaa, tai oikeastaan erittäin usvaista ja korkealentoista, 70’s vetoista progerock maalailua. Vuoron näet saa Grus Paridae, jonka reilun kahden vuoden takainen Passes By -pikkukiekko kutitteli jo mukavasti proge-pop hermoa, vaikka yrityksenä hieman vajaaksi jäikin.

Tämänkertainen musiikkiannos on vain yhden kappaleen kokoinen, mutta kun tuolla teoksella on enemmän mittaa kuin monien bändien kolmen biisin sinkuilla, on kiekon mukaan ottaminen oikeutettua. Kiire ei siis ole, kun jo edellisellä julkaisulla häärineet Petteri Kurki ja Rami Turtiainen rakentavat hiljalleen proge-katedraaliaan. Duo on kasvanut trioksi kitaristi/pianisti/viulisti Jarno Koivusen myötä, ja laajentunut kokoonpano saa teokseensa uudenlaista nostetta aiempaan verrattuna.

Forthcoming Nonintellectual Decadence kulkee verkkaan minuuttinsa, eikä biisissä ole mitään selkeitä toisistaan erottuvia osia, kuten vaikka Pink Floydin tai Mike Oldfieldin teoksissa, mutta siitä huolimatta – tai sen ansiosta – biisi kantaa alusta loppuun saakka. Avainasemaan nousee taiten rakennettu melankolia, jonka tunnelmissa on jotain samaa kuin Claude Chabrolin elokuvissa, jotka sijoittuvat periaatteessa tavalliseen arkeen, mutta löytävät siitä loputtomia tragedioita. Tämäkin kappale etenee kohti loppuaan luoden ympärilleen miellyttävää epämiellyttävyyttä, vihjaten jonkin olevan pahasti vialla, vaikka kukat yhä kukkivatkin ympärillä. Kaunista, kypsempää, puhuttelevampaa. Joko seuraavaksi olisi luvassa hieman isompi annos? Minulle ainakin kelpaisi, kiitos.

Mika Roth


My Funeral: Harder Than This Life My Funeral: Harder Than This Life
Via Nocturna

My Funeral oli viimeksi kammioni tapeteilla, kun yhtyeeltä ilmestyi Thrash Destruction -pitkäsoitto reilu kolme vuotta sitten. Tuon jälkeen bändi pyöräytti yhden albumin omakustanteena, ja nyt on vuorossa EP, joka näkee päivänvalon puolestaan puolalaisen lafkan kautta.

Business-puolella asiat siis ovat muuttuneet, mutta itse musiikki on yhä samaa kunnon kuololla vahvistettua rässiä. Eli turpaan tulee kunnolla, eikä synamattoja tarvitse kuulostella riffiseinien takaa – ja hyvä niin. My Funeral onkin selvästi löytänyt mukavuussektorinsa, jossa wanhan liiton thrash on noussut kuninkaanasemaan, Florida-deathin ja jenkki-hardcoren kuuluessa lähinnä soundien raakuudessa, sekä sanoitusten joissain verisimmissä kohdin. Yleisesti ottaen lyriikat ovat kuitenkin järjellisimpiä kuin aiemmin, tai ainakin löydän niistä nyt jotain muutakin tarttumapintaa kuin huumorin ja splatter-elokuvat, eli kasvua tuollakin suunnalla.

Erittäin rosoiseksi jätetty EP esittelee karumman, rosoisemman ja positiivisella tavalla vanhemman My Funeralin. Yhtyeen joka tuntuu tekevän vain sitä mitä haluaa ja mihin uskoo, ja siinä samalla ryhmä on luonut uransa vahvimman kiekon. Nyt vain eteenpäin!

Mika Roth


Orizem: Fear Orizem: Fear

Orizem järisytti allekirjoittaneen maailmaa aika tasan vuosi sitten, kun Niklas Lenton muodostaman yhden miehen bändin esikoisalbumi In The Ocean päätyi kuunteluun. Orizemin kerrostettu pop/rock kun oli saanut leikkaa & liimaa -leikkuulaudalla rutkasti tarttuvuutta. Tältä pohjalta alkuvuodesta 2016 julkaistu Purlpe Curtains -albumi oli lievä pettymys. Orizemin uusin julkaisu on viiden kappaleen mittainen EP, jolla soundillisen aikapyörän keskiötä on siirretty 70-luvulta taas lähemmäs 90-lukua.

EP:llä Orizem rokkaa ronskimmin, mutta pitää yhä tanssilattiat näkökentässään. Syke on siis pääosin kiivas, mutta biisit eivät kiilaa kuulijaa seinää vasten, vaan antavat ennemminkin mahdollisuuden tunkea pään ulos auton ikkunasta aurinkoisena kesäpäivänä ja vain nauttia vauhdin hurmasta. Etenkin avauksena maisemaan kajahtava nimibiisi, sekä hieman myöhemmin kuultava Lay Beside osuvat otolliseen bilemaastoon. Kaiutettu laulu nousee pintaan yhdessä, runsaan – ja ehdottoman kukkoilevan – kitaran kanssa, mutta oristelu on sellaista sopivan punaposkista. Lento onkin löytänyt rockistaan riemun ilman, että ilmassa pitää kuitenkaan pomppia jatkuvasti hullun virne naamalla. Levyn sulkeva The Whisper on sisaruksiaan sopivasti leppoisampi hetki, jonka päätyttyä EP on vaivatonta pyöräyttää uudelleen käyntiin.

Mika Roth


Scarecrow: Macabre Night Scarecrow: Macabre Night
82 Records

Vajaa vuosi sitten uransa ensimmäiset 15 vuotta komeasti Maggot Box -boksilla niputtanut Scarecrow on täällä taas. Eikä aivan kaikki ole enää kuten ennen, vaikka kauhupunkin saralla ryhmä edelleen vaikuttaakin.

Kuten totuttua biisit ovat pääosin nopeita kiskaisuja, joissa veri roiskuu ja raatoa syntyy niin elävien kuin kuolleidenkin tekeminä. Avauskappale Macabre Night eroaa kuitenkin oleellisesti kiekon muista sivalluksista, eikä suinkaan negatiivisessa mielessä. Ensinnäkin biisille kertyy mittaa reilusti päälle viisi minuuttia, ja tyyliltään siivu on kuin punk-pistoksen saanut Fields of the Nephilim, tai kenties vielä osuvammin The Nefilim. Tutut elementit ovat yhä paikoillaan, mutta ryhmä nousee nyt uhkaavuus-asteikolla aivan uusiin lukuihin, joten hyvältä näyttää tulevaa Exterminators-albumia odotellessa. Toista aivan yhtä kovaa iskua kiekolta ei löydy, mutta peruspunkit osataan kyllä hakata sopiviin pätkiin.

Mika Roth


Soul Gutter Soul Gutter: Soul Gutter

Jyväskylässä noin vuosi sitten perustettu Soul Gutter on edennyt tiukalla tahdilla. Keikkarintamalla on ehditty jo aktivoitumaan, ja nyt ulkosalla on ensimmäinen julkaisu, bändin nimeä kantava omakustanteinen EP. Kansitaide ja titteli kuvailevat nelikon aikaansaannoksia kattavasti - sielun viemäristöistä nousevassa löyhkässä lemuaa yhtälailla hardcore, black ja death metal kuin myös grindcore. Orkesteri saattaa olla nuori, mutta aikaansaamansa jälki on vakuuttavaa, ja erilaiset roiskintatyylit ovat saostuneet linjakkaaksi mönjäksi, jota ehkä crustahtava d-beatin paiske ja lohduton bläkkisräplätys eniten kuvailevat.

Tonehavenissa taltioiduissa soundeissa on orgaanista ärhäkkyyttä ja bändin soinnissa kiitettävästi syvyyttä, joka saa ylleen vielä ripauksen mystistä tunnelmaa tyylikkäillä ambient-välikkeillä. Tyylilajien tavallisimmat puudukkeet vältellään nokkelilla sovituksilla ja taitavalla tasapainoilulla, joiden ansiosta levyä tekee mieli kuunnella useammankin kerran. Juuri kun yksipuolinen vokaalinen anti ja paikoitellen vähän liiankin tutuilta tuntuvat, samaa kehää kiertävät riffit alkavat sammutella mielenkiintoa, räväyttää orkesteri esiin uuden kortin. Erityisen pitkälle tämä viedään eeppisyyden reunamaille saakka raahautuvalla päätösraidalla Cloak and Dagger.

Soul Gutter on debytoivaksi aktiksi todella valmiin kuuloinen tapaus, jolla on hieno kyky aiheuttaa musiikillaan samanaikaisesti likainen ja kiitollinen olo.

Aleksi Leskinen


Säteilevä poika Säteilevä poika: s/t

Säteilevä poika avaa julkaisu-uransa kolmen biisin mittaisella EP:llä, jolla rock rämisee, kolisee, ja siinä ohessa myös tarttuu. Avainsanoiksi tarjotaan alternativea ja garagea, tosin kun särötettyä pintaa hiukan raaputtaa, niin kyllähän sieltä powerpopinkin kiiltoa löytyy. Trio on siis tuore, mutta kokeneista soittajista kasattu orkesteri ei kärsi lastentaudeista – ne on podettu jo edellisissä bändeissä.

Avausraita Aliisa on, kummallista kyllä, biisitrion heppoisin palanen, vaikka periaatteessa kaikki tarvittava onkin esillä. Vai onko ongelma juuri siinä, että kipale yrittää liiankin paljon olla se täydellinen avausraita? Toisena soiva Mikä yöhön kuuluu onkin sitten jo ihan toisentasoinen yhteentörmäys, jonka eri elementit tuntuvat aluksi mahtuvan vain jotenkuten samaan kuvaan. Mutta, mutta, mutta… kuuntelukertojen karttuessa biisin ”Kauko Röyhkä soittaa Weezerin kanssa rustaamaansa biisiä punkkareiden rinnalla” -kaava toimii aina vain vahvemmin. Kohokohta on saavutettu ja näin ankkuriksi sijoitettu Maalaan ei voi voittaa epätasaista taistelua. Ei, vaikka biisin vankkoihin runkopuihin on upotettu runsaasti koukkuja ja jekkuja.

Säteilevä poika valaisee jo mukavasti ympäristöään, ja etenkin rosoinen soundipakki on tervetullutta vaihtelua tänä puhki hinkattujen äänimattojen aikana. Pää on nyt saatu auki, joten ei muuta kuin rohkeammin kohti Tromavillea – tai mikä nyt sattuukin sitten olemaan se ryhmän tyylillinen Shangri-La.

Mika Roth


Napalm Ted Napalm Ted / Mustasuo: split

Tässäpä vasta splitti joka tappaa niin talossa kuin puutarhassa! Kaksi vuonna 2015 perustettua oululaista orkesteria antaa oikein isän kädestä, grindin, punkin, sludgen ja kaiken muun suussa sulamattoman sekoittuessa toisiinsa.

Ensimmäisenä lyöntivuoroon pääsee Napalm Ted, joka haparoi vielä esikoisellaan, mutta sai alkuvuodesta ilmestyneellä Into a Black Ooze -kiekolla jo nuoran – tai suolen – päästä kiinni. Neljä biisiä ruhjotaan noin kuuden ja puolen minuutin mittaan, ja grindaus on tuimaa. Punkahtavaa metallointia ja hardcorempaa mätkettä on luvassa vuorotellen, mistä reilun minuutin mittainen Qualms of Doom on suorastaan malliesimerkki. Raidasta kun on oksittu kaikki turha pois, mutta silti siinä on kaikki oleellinen, jopa runsaalla kattauksella.

Napalmoijien osuuden sulkeva Vegagore on silti se soittonäytteistä rakkain, kun sieluaan kuuntelee tarkoin, vaikka kyllähän Abyssal Torment astetta deathimmassakin ilmapiirissä viihtyisi. Napalm Ted on hienoisesti avartanut rajojaan ja tämä tekee todella gutaa kokonaisuudelle.

Mustasuo Splitin toinen puoli on Mustasuon valtakuntaa, jossa punk/metal/grind -kolmiota kasvatetaan sludgen ja stonerin siivekkeillä. Eipä niiden avulla pitkälle liidetä, kun biisien keskimitta painuu vain karvan päälle kahden minuutin, mutta jostainhan se matka on aloitettava.

Huutokieleksi on valikoitunut suomi, valinta joka on tällä ääntämyksellä suhteellisen yhdentekevä, mutta kyllähän kieli voi olla mainio lisäase, mikäli yhtye mielii rajojemme tuolle puolen. Biisejä on siis kolme ja kokonaismittaa nipulle kertyy noin kuusi ja puoli minuuttia. Tämä ei olisi ongelma, mikäli raidoista saataisiin kiskottua kunnolla tehoja irti, mutta näin ei oikein tahdo vain tapahtua. Päätöksenä kajahtava Kuolleiden valtakunta onnistuu ehkä parhaimmin yrityksessään, kun taas Hajota ja hallitse lähinnä hajoaa, eikä hallitse edes itseään.

Alku aina hankala, mutta Mustasuokin löytää varmasti itsestään lisää työstettävää, onhan bändi vasta reilun vuoden ikäinen. Nyt vain rohkeammin ja syvemmälle sinne psyykeen pimeälle puolelle, ja uusien sfäärien mukaanotto ei varmasti ainakaan vahingoittaisi ketään.

Mika Roth




Lukukertoja: 1187
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös