Pienet

Pienet - Kesäkuu 2017

17.06.2017


Black Royal: Dying Star Black Royal: Dying Star
Suicide Records

Tosi mies kuuntelee ukkosen jyrinää ja katsoo kun hevoset tekevät lantaa, vanhaa viisautta mukaillakseni. Black Royalin uusi seiskatuumainen ei ole varsinaisesti ukkosen jyrinää, mutta ei tässä oikeasti niin kauas siitä jäädä. Bändin rosoinen ja suorastaan härskiltä soundaava stonerin ja deathin liitto on vain ennestään maustunut sitten edellisen kiekon.

Tuore seiskatuumainen on kahden biisin mittainen isku. A-puolelle sijoitettu Dying Star onkin melkoinen näyte bändin iskuvoimasta vuonna 2017, ja tämän suunnattoman massiivisen, mutta silti riittävän nopean rallin perusteella toivon seuraavan julkaisun saapuvan kammiooni pikimmiten. Harva metallibändi selviää nykyään naarmuitta kuoron käytöstä, mutta Black Royal ei olekaan mikä tahansa orkka, vaan puhaltaa keskelle häijyintäkin deathin eeppisyyden henkeä. Siispä hattu päästä ja kolminkertainen huraa-huuto. B-puolelle on sijoitettu jo esikoiselta löytyvä Reformation, joka sekin kyllä potkii, mutta on auttamattomasti vanhentunutta materiaalia uuteen raastoon verrattuna.

Mika Roth


Ikivirhe: Sedät on vallannu maailman Ikivirhe: Sedät on vallannu maailman

Ikivirhe löi reilu vuosi sitten kunnarin, kun ryhmän Arkadianmäen Nosferatu -EP läjähti allekirjoittaneen maailmaan. Trion alkukantainen hc/grind punk iski voimalla, eikä ote ole ainakaan hellempi, kun tämä viiden biisin ja hieman alle 9 minuutin mittainen tuliannos iskeytyy otsalohkoon.

Bändin tavoite syöstä hallitus vallasta saattaa olla kunnianhimoinen räkäistä punkkia raastavalle ryhmälle, mutta eihän tässä voi olla vaikuttumatta kun Sedät on vallannu maailman ja Hei Timo (arvaatte varmaan kuka Timo) piiskaavat korvia. Näiden väliin litistyvä Full HD hämmentää aavistuksen verran, trion intoutuessa jammailemaan hetken jopa groovaavasti. Vajaan minuutin mittainen Ostari räjähtää on viihdyttävä räjähdys, ja vaikka Hei beibi pois eestä kun mä myrkytän itseni ylittää Hei Timon kanssa eeppisen kahden minuutin rajan, ei kiekolta löydy grammaakaan ylimääräistä rasvaa.

Ikivirhe on luultavimmin parhaimmillaan elävänä lauteilta nautittuna, mutta myös studiossa hommat tuntuvat kulkevan hiljalleen parempaan suuntaan. Tai ainakin itse voisin kuunnella tätä mellakkaa jo mittavimmissakin annoksissa.

Mika Roth


Karmia: Tuhka Karmia: Tuhka

Karmia aloitti uransa japanilaisen Visual Kei -tyylisuunaan tietämiltä vuosikymmenen alussa, mutta sittemmin kehitys on vienyt bändiä kauemmas idän metropoleista ja lähemmäs kotoisia melankolian alavia maita. Kieleksi ajan aalloilla on vaihtunut suomi, ja nykyisistä esikuvista merkittävin lienee Apulanta.

Ensimmäisenä kuultava Tuhka on selvästi biisinelikon vahvin lenkki. Parisuhteen ongelmista syntynyt teksti on vahva, sävellyksen kiteyttäessä bändin vahvemmat puolet. Tähän kun lisätään vielä sopiva tasapaino vokaalien, kitaroiden ja kiipparien välillä, niin kasassa on radiosoittokelpoinen pikkuhelmi. Sovituksen muhkeus menee jo lähelle patetian rajaa, mutta pysyy kuin pysyykin oikealla puolella – ja tämä jos mikä uppoaa pohjoiseen mieleen. Rauhallisempi Syytän sua kaikesta voisi olla sisarustaankin tarttuvampi tapaus, mutta mainion alun jälkeen biisi jää polkemaan paikoilleen. Rokimpi Kirous kaatuu puolestaan omien palikoidensa alle, biisiin kun on ympätty ankarasti liikaa materiaalia. Tunteesta toiseen on nipun raakilemaisin numero, jonka hiomistyötä kannattaisi niin ikään jatkaa.

Karmian tasapainoilu raskaan rockin ja kevyemmän metallin välillä tuntuu tuottavan päänvaivaa, sillä ryhmä ei tunnu oikein osaavan päättää mitä tehdä. Toisaalta meno on raskasta, mutta pop-koukkujakin tykättäisiin nitoa biiseihin. Ja kun kaikki ovat liian usein äänessä yhtä aikaa, ei draaman kaarta pääse syntymään.

Mika Roth


Markiisi Ahonen: Niin vain vuodet vierivät Markiisi Ahonen: Niin vain vuodet vierivät

”Synkkyys on lohtua kadotetuille sieluille”, toteaa Markiisi Ahonen ja kiteyttää siinä samalla, niin suomalaisen luonteen, kuin musiikkinsa ytimen mitä osuvimmin. Herran puolentoista vuoden takainen Pakkopaita EP oli suoruudessaan ja alastomuudessaan jo niin ehdoton, että rintaa pisti – hiukan väärällä tavalla tosin. Niinpä otin ilolla vastaan uutisen, että Markiisi on napannut käsiinsä tällä kertaa muitakin soittimia kuin vain akustisen kitaran.

Kaikista pienistä muutoksista huolimatta tuore kuuden biisin mittainen EP on edelleen pohjimmiltaan ’mies & kitara’ -levy, jonka kummallekin puolelle on sijoitettu kolme raitaa. Yhteismittaa johnnycashmaiselle matkalle kertyy alle 20 minuuttia, mikä on kestona optimaalinen, sillä vähänkin suurempana annoksena musiikki saattaisi käydä jo hengenvaaralliseksi. Isommin soiva Mieli ruumiilla ratsastaa on komea avaus, ja Paluu osaa hyödyntää Leonard Cohenin perintöä mestaria kunnioittaen. Tunnelmat ovat matossa, mutta Ahonen osaa annostella lohduttomuuttaan sopivasti, jotta prässi ei murra vaan ainoastaan puristaa. Viimeisenä Via Dolorosana tarjotaan Kun nousee päälle kuu, jonka jälkeen kaikki on kuten pitääkin. Markiisi Ahonen on vienyt musiikkiaan eteenpäin pienin painotuksin ja lisäyksin, eikä rohkeampikaan kehitys olisi luultavimmin syössyt kokonaisuutta raiteiltaan. Uskaltaisiko tässä pyytää vielä lisää mausteita murhesoppaan?

Mika Roth


Moonwagon: Devil´s Labyrinth Moonwagon: Devil´s Labyrinth
Presence Records

Moonwagonin progerock on hioutunut jo kokonaisen vuosikymmenen ajan. Debyyttialbumi Night Dust oli vielä muotoaan hakevan bändin ylistys esikuvilleen, mutta kesällä 2015 julkaistu The Rule of Free -pitkäsoitto soi jo moonwagonisti.

Alkuvuodesta julkaistu Devil´s Labyrinth on viiden biisin nippu heleää progeilua, jossa space-, hard- ja krautrock antavat tukea sivuilta. Etenkin pahimmillaan/parhaimmillaan esimerkillisesti ujeltavat koskettimet luovat biisien reunoille avaruudellista leijunnan tuntua, mikä tekee ryhmän soundista omanlaisensa. Kitara on kuitenkin kuningas ja instrumentti nappaakin itselleen kruunun, koska laulua kuullaan lähinnä pieninä lisukkeina siellä täällä. Omaan korvaani tuhdimmalla soundipakilla varustettu Haunted Hallways on raita lähellä täydellisyyttä, sillä juuri kun yhteen teemaan meinaa kyllästyä, vetäisee trio hihastaan seuraavan jokerin. Yllätys on myös akustisempi Alchemy jonka aikana työnnetään hetkellisesti Jethro Tull -vaihdetta silmään. Kaikkea edellä mainittua sopivasti sulauttava South of Bermuda on puolestaan, Moonwagonin mittareilla siis, jo melkoisen suoraa tunnelmarokkailua Kingston Wallin hyvässä hengessä. Ei niin linjakasta ja ehyttä, mutta viihdyttävää.

Mika Roth


Overboost: The 1st OverBoost: The 1st

Merkittävä osa yhtyeistä aloittaa uransa lainabiisejä vetämällä, niin myös kajaanilainen OverBoost. Tarina ei kerro mitä siivuja ryhmä alkujaan versioi, mutta neliraitaisen esikois-EP:n perusteella setti on saattanut perustua kasari hardrock-klassikoihin.

Kaiken pohjana toimii vanha kunnon bluesrock, ja soundeissa sekä suosituissa ratkaisuissa voi kuulla mm. Whitesnaken, Rainbown sekä muiden vanhemman kaartin hardrock-ryhmien perinnön. OverBoost ei kuitenkaan ole mikään nostalgiatrippi, vaan ryhmä pyrkii päivittämään musiikillista kakkuaan tähän päivään. Eli 70’s ja 80’s ryyditettynä 10-luvun palikoilla. Avausbiisi Better Safe Than Sorry on valioyksilö nopeasta laidasta, ja hieman kehittyneemmällä sovituksella Tearing Me Apart voisi kasvaa melkoiseksi mahtiballadiksi – mikäli bändiä moinen suunta sattuu kiinnostamaan. Genret temput osataan ja juonet hallitaan, mutta vahvasta omasta soundista boostaajia ei pääse vielä kiittämään. Palikat ovat kuitenkin jo käsillä ja Hanne Kivioja on vokalistina sellainen taituri johon sopii luottaa, joten ei muuta kuin enemmän omia biisejä ja kovempaa palasten pyörittelyä, niin eiköhän se siitä lähde.

Mika Roth


Pyroxene Pyroxene: Ep
Inverse Records

Tämänkertaiseen pienjulkaisujen koosteeseen tuo kansainvälistä väriä slovenialainen Pyroxene, jonka viiden biisin EP on saanut kasteessa simppelisti nimekseen Ep. Viisihenkinen ryhmä soittaa perinteistä metallia ja vokalistin lisäksi kaikki kolme kielisoitinten taitajaa antavat taustalauluillaan vokaalitukea, rumpalin keskittyessä pelkkään patteristonsa takomiseen.

Nipun sinkkuja ennen tätä EP-levyä pyöräyttänyt yhtye on saavuttanut suosiota kotimaassaan, eikä näin perinteisellä, riffivetoisella metallilla pitäisi olla kovinkaan vaikeaa kalastella menestystä myös saksankielisestä Euroopasta. Jonkinlainen varhaisen thrashin ja NWOBHM:n hybridi Cleansed in Fire tipahtaa komeasti otsaluuhun, eikä Black Sabbathin legendaarinen Electric Funeralkaan aiheuta suurempia ongelmia. Mitä nyt nopeus on alkuperäiseen verrattuna tarpeettoman reipas. Lupaavia palasia tarjoaa myös Bullets Fly, mutta se viimein puristus jää tästä(kin) uupumaan.

Slovenialaiset eivät varsinaisesti aikaansaa mitään unohtumattomia muistijälkiä, mutta perusmetallinsa heput kyllä taitavat. Suomessa tällainen selvästi vanhakantaisempi metalli ei välttämättä kaada väkeä kuin herätysjuhlilla, mutta toisaalta – eipä pohjoinen maamme varmaan olekaan niitä ensisijaisia valloituskohteita.

Mika Roth


Ten After Dawn: Best Of Both Words Ten After Dawn: Best Of Both Words
Macaroni Penguin Music

Tummasävyinen synapop varhaisen Nine Inch Nailsin, elektronisemman Diary Of Dreamsin ja tanssittavan Front Line Assemblyn hengessä on rajojemme sisäpuolella melko harvinaista. Niinpä Ten After Dawn on jo uransa varhaisessa vaiheessa tehnyt yhteistyötä saksalaisen, Sven Friedrichin kipparoiman, Solar Faken kanssa.

Suhteellisen lyhyestä iästään huolimatta Ten After Dawn kuulostaakin jo asiallisen ammattimaiselta, trion soundin muistuttaessa kaikkia em. yhtyeitä, mutta ollen silti samaan aikaan omanlaisensa. Neliraitaisen EP:n biisit luovat monipuolisen kuvan ryhmästä, jonka repertuaari ei ole kahdella sapluunalla luotua, vaan jossa sävyeroilla osataan todellakin pelata. Tanssilattioille tähdätty Melody kärsii lievästä yliyrittämisestä, enkä ole niin varma miksauksen ratkaisuista. Seesteisempi Gone osuu sen sijaan keskelle maalialuetta, vähäisten osien asettuessa täydellisesti paikoilleen, viimeinen minuutti nostaa biisin vielä yllättäen uudelle tasolle. Mestarillista.

Melankolia on loputon musiikin lähde, mutta Scarlettin tapauksessa siitä kumpuaa myös muita tunteita. Nopeampi ja tanssittavampi pala saattaakin jopa nokittaa avauksen, vaikka nokkimisjärjestystä on saatettu pohjustaa toisenlaiseksi. Ankkuriosuudelle jätetty Tell Me pitää tason edelleen korkealla, rauhallisemmin virtaavan musiikin luodessa mielleyhtymiä VNV Nationin suuntaan. Tästä bändistä saattaakin kasvaa tulevaisuudessa melkoinen menestystarina, sillä vastoin kuin yhdeksän kymmenestä kotimaisesta kilpakumppanistaan, Ten After Dawn osaa luoda tarttuvia kappaleita sekä täyteläisen täydellisiä äänimaisemia sortumatta muiden suoraan lainailuun.

Mika Roth


The Chant: Approacher The Chant: Approacher
Lifeforce

Neljä pitkäsoittoa viimeisen vuosikymmenen aikana julkaissut The Chant hyppäsi vuoden 2015 lopulla yllättäen omakustannemaailmaan, kun ryhmän upea Parallel EP ilmestyi. Desibelin haastattelussa kävi kuitenkin ilmi, että levy-yhtiö on ihan kiva asia, ja näin neljän biisin mittainen Approacher EP julkaistaankin taas apuvoimien kanssa yhteistyössä.

Kaupalliset ja jakelutekniset asiat eivät ole kuitenkaan muuttaneet itse pääasiaa, eli musiikkia, mihinkään suuntaan. Approacher onkin looginen jatke Parallelille, pikkukiekon jatkaessa taivalta entistä pidemmälle melodisen, tunnelmallisen, monikerroksisen ja avaran musiikin ihmemaahan. Bändin vertaaminen johonkin kansainväliseen, suureen nimeen, on aina lievästi kyseenalaista, mutta The Chantin tapauksessa taiteellisesti huipulla oleva Anathema on mitä toimivin verrokki. Brittien tavoin myös The Chant osaa luoda valtaisan kokoisia äänirakennelmia, jotka ovat silti ilmavia ja avaria.

Avausraita Unsolved tyhjentää heti kättelyssä pajatson, tuoden vajaassa viidessä minuutissa esiin paljon hyvää ja arvokasta bändin omasta universumista. Soundillista taituruutta alleviivaa entisestään To Surrender, joka kolisee aluksi kolkommin ja rokkaa rosoisemmin, sukeltaakseen jälkimmäisellä puoliskolla eteerisen tunnelmallisuuden viilentävään lampeen. Nimibiisi suhahtaa allekirjoittaneen tutkalla toistuvasti ohi, mutta kiekon sulkeva To Be Seen voisi puolestani soida toisetkin kuusi minuuttia. Ja vaikka pidempään.

Mika Roth


Tuomiopäivän Sävärit: Mätä omena Tuomiopäivän Sävärit: Mätä omena

Tuomiopäivän Sävärit esiintyi vielä reilu vuosi sitten Lauri Darra & Tuomiopäivän Sävärit -nimellä, mutta Desibelin haastattelussa ryhmä kertoi nimen lyhenevän ja uuden EP-levyn ilmestyvän kesäksi. No, kesä 2016 vilahti sitten ohi, mutta saatiin sentään täksi kesäksi jotain uutta.

Rock rämisee edelleen ronskina, mutta jotain uuttakin on tosiaan mukaan mahtunut. Niin kauan rakastan sua on puhdas balladi viuluineen kaikkineen, mutta jos Rolling Stones selvisi viuluista niin miksipä ei Tuomipäivän Säväritkin. Rajoja venyttää myös Mätä omena, jonka perimästä olen tunnistavinani jäänteitä niin Sielun Veljet kuin The Sounds -orkestereista. Vahvimmillaan ryhmä tuntuu silti olevan silloin, kun se pääsee actionrokkaamaan hartiavoimin, mistä Mä pilasin sun elämän on malliesimerkki. Biisissä on vahva melodia, sopivasti viestiä, taustalaulua, ja lyhyt kitarasoolokin. Pinnat nappaa myös ankkuriraita Maailma palkitsee perseennuolijaa, jonka rehvakkaassa punkkauksessa voi tuntea pyhän Stoogesin kosketuksen – ja tuohon temppuun ei moni kotimainen bändi tällä hetkellä kykene.

Ei myytävänä pääsi vuoden 2015 lopulla iskemään puskista, mutta vaikka yllätysmomentti nyt puuttui, sai nelikko edelleen ilmat pihalle. Harmi että biisikatraasta ei löytynyt Valkoista roskaa -luokan kummallisuutta, mutta hyvälle näyttää silti.

Mika Roth




Lukukertoja: 559
Facebook
Artistihaku
Pienissä myös