Pienet

Pienet - Heinäkuu 2018

31.07.2018


Buzzkillz: Major Fucking Complications Buzzkillz: Major Fucking Complications
Fast Decade Records

R√§v√§kk√§√§ punkrockia soittava Buzzkillz upotti hampaansa allekirjoittaneen(kin) niskaan jo parin vuoden takaisella Scum of the Earth -pitk√§soitolla. Tuore tuliannos on noin 20 minuutin ja viiden raidan mittainen, eik√§ rotta ole p√§√§ssyt mihink√§√§n viem√§rist√§√§n ‚Äď ja miksi muuttaa ensinn√§k√§√§n toimivaa kaavaa?

Avaukseksi sijoitettu Major Fucking Complications on nipun tarttuvin veto, psychobillyn ja punkin kolistessa iloisesti toisiinsa. Mukana ovat myös asianmukaiset taustahoilaukset, sekä tietysti mitä osuvin tekstipuoli. That Shit’s Gonna Kill You tuo soundimaisemaan heijastumia tuoreista suunnista, miellyttävällä tavalla vinon menon tuodessa mieleen parikin balkanilaista punk-retkuetta. Seuraava täysosuma on kuitenkin vasta EP:n sulkeva Keep On Crawling, jonka DNA:ssa on kiistatta paljon muista yhteyksistä tuttuja paloja, mutta emme välitä moisista koska ralli toimii. Ja sehän on se tärkein asia. Nostetaan esiin myös toinen sinkkubiisi, eli ytimekkäästi nimetty Lie!, jonka kone käy myös kaikilla sylintereillä. Ei tässä mitään musiikillista vallankumousta viritellä, mutta omat asiat osataan ja nyt se riittää.

Mika Roth


Dead End Irony: Into the Void Dead End Irony: Into the Void

Dead End Irony vakuutti kolmen vuoden takaisella Wounds That Never Heal -pikkukiekollaan, joka puhalsi bändin NWOBHM/power metal -purteen raikkaat vauhdit. Sitten EP:n julkaisun vokalisti ja toinen kitaristi ovat vaihtuneet, mutta suunta on pysynyt pitkälti samana.

Avausraita Through With You haiskahtaa liev√§sti yliyritt√§miselle, mutta kun b√§ndi saa linjastonsa toimimaan, toimii se isosti ‚Äď etenkin kertos√§keess√§. Anger & Violence on nipun toinen alle neliminuuttinen sivallus, ja nimens√§ veroisesti meno on √§rh√§kk√§√§. Vokalisti Valtteri Backmanin raspinen laulu nousee paremmin jalustalle ja sovitus on juuri sopivan napakka. Samoille energiatasoille nousee Into the Void, joka osaa muuntua juuri siin√§ kohdin kun puutuminen p√§√§see ensi kertaa uhkaamaan.

Aiemman kiekon arviossa toivoin ryhmän hieman tiivistävän biisejään, mutta miltei kuusiminuuttisen Farewellin kohdalla moiset puheet voi kyllä tyystin unohtaa. Tovereitaan hitaammin jyräävä siivu viistää paikoin jopa doomahtavia maisemia ilman, että tarpeettoman synkät varjot kuitenkaan tarttuisivat mukaan. Taas on menty eteenpäin ja seuraava looginen askel olisi mielestäni albumin luomistyön aloittaminen.

Mika Roth


Fladderpuck: Close, But No Cigar Fladderpuck: Close, But No Cigar
Fast Decade Records / Melodic Punk Style

Tamperelainen skeittipunkryhmä Fladderpuck on omien sanojensa mukaan tehnyt viidessä vuodessa ainakin vuosikymmenen edestä töitä. Keikkaa väännetään siis tasaisen tappavaan tahtiin missä tahansa ja tallenteitakin on kertynyt kasaan viidessä vuodessa ihan mukava määrä. Kova työmoraali heijastuu myös studiohommissa, sillä tämä EP:kin saatiin luotua yhden viikonlopun aikana. Suomalais-puolalaisin voimin julkaistu Close, But No Cigar onnistuu sullomaan kuusi raitaa alle varttiin, mutta irtoaako sitä sikaria sitten lopulta?

Nopeus on siis valttia, eikä kovasti jenkkisoundinen bändi jää veivaamaan edes niitä parempia ideoitaan, vaan kaiken läpi kuljetaan terhakkaalla tempolla. Toisinaan energisyys tuo koriin voittoja, mutta silloin tällöin innokas vauhdikkuus tuoksahtaa jo lievästi hosumiselta. Esimerkiksi Flashback ja Pure People olisivat voineet kasvaa vielä nykyisistä tiloistaan suuremmiksikin numeroiksi, mutta ehkä silloin olisi menetetty jotain oleellista toisesta päästä? Mene ja tiedä. Toisaalta joukossa on täysosumia kuten You Won’t Feel This Way Forever ja napsakasti nimetty One Finger Salute, joten ehkä sitä tuhkakuppia ja sikarileikkuria pitäisi sittenkin ryhtyä etsiskelemään?

Mika Roth


Hulk Wasabi: Sensitive Man Hulk Wasabi: Sensitive Man

Hulk Wasabi on tehnyt kotiäänityksiä jo vuosituhannen alusta saakka. Hämmennystä tosin aiheutti se, että netistä kuunneltavassa Sensitive Manin versiossa biisit ovat eri järjestyksessä ja toimitukseen saapuneessa cd-r:ssä kaksi eri EP:tä tuntuvatkin törmänneen toisiinsa. Mutta näillä mennään, eli seurataan hopeakiekon biisilistausta.

Paketin avaava To Love Somebody pistää iloisesti altsurokiksi, ja kaikki oleellinen saadaan sanottua alle kolmessa minuutissa luomuin ja semi lo-fi soundein. Coconut Grove ruiskuttaa kookospohjaista, letkeyttävää ainetta saranoihin kertosäkeen rullatessa ja säkeistöjen keinuessa vastustamattoman herttaisesti. 50-luvun nostalgisen poprockin ainesosia muovikulhossa sekoitteleva Basic Situation at Greyhound Station onkin sitten se tarvittava askel sivuun, joka rytmittää EP:n virtaa ja toimii ponnahduslautana A Lil Bit Zen ’n a Lil Bit Studin riehakkaalle rokkaukselle. Iloinen ja raikkaan ska-henkinen rytmi sekä pistepirkkomainen rakenne ovatkin tarpeen, kun diskanttisesti rämisevä täysosumabiisi kiiruhtaa eteenpäin vailla murheen häivää. Ankkuriraidaksi sijoitettu Space Dog on instrumentaali, jossa säröisän matalatekninen äänimaisema nousee melkein ainesosien edelle, nopeammissa kohdissa nyt ainakin.

Kellarinsa vangiksi jäänyt Hulk tekee siis omia juttujaan, mutta onneksi vihreän jätin neuvonantajat ovat saaneet hänet julkaisemaan ainakin jotain. Lo-fi rock saa roiskua kuten kuuluukin, eikä Hulk emmi astua yleisesti hyväksytyiltä poluilta sivuun kun siltä tuntuu. Erittäin lupaavaa, joten ei muuta kuin lisää vihreää voimaa peliin, kiitos.

Mika Roth


Kiviranta: Dolce Vita Kiviranta: Dolce Vita
Suolavesi Records

Kiviranta julkaisi itsensä mukaan nimetyn C-kasetin viime vuoden lopulla ja nyt postpunkin saralla kolissut Kiviranta saa nyt jatkoa. Tai jatko itse asiassa julkaistiin jo alkuvuodesta, mutta komean pinkahtavan kassun matka ei ollut aivan suorin omiin käsiini.

Dolce Vita on viiden biisin mittainen annos särisevää postpunkkia, naksuttavaa rumpukonetta, melankolisia bassolinjoja sekä vielä melankolisempia lyriikoita. Betoninharmaissa maisemissa ollaankin jo niin kaukana pinkinvärisestä makeasta elämästä kuin vain mahdollista, eli hyvin on nimi ja kuoret valittu julkaisulle. Syöksykierremäinen Hämärä ilta, pimeä yö on tumma, Elävien osa painaa leukaa rintaan ja lähes viisiminuuttinen Serpenttitie vie depikset jo äärimmilleen, mutta osataan sitä tehdä muutakin kuin laahata siipiä maata pitkin.

Tuosta asteen vähemmän kitkerästä elämästä käy mainiosti esimerkiksi Siluetti, jonka kuumottava uuden aallon rokki sykkii (maisemaan verrattuna) suorastaan kiihkeästi. Erikoismaininnan ansaitsee myös popahtavan tarttuvan laulumelodian omaava Kiertorata, jossa Kiviranta malttaa myös pitää äänivallia matalampana, vaikka biisi olisi ollut helppo räjäyttää taivaisiin saakka. Tätä lääkettä nauttisi enemmänkin, jos nyt se makea elämä jääkin horisontin tuolle puolen.

Mika Roth


Konkuered: Kingdom Fall Konkuered: Kingdom Fall

Usein bändit päätyvät luomaan teema-albumeita ja tiukasti yhtä tarinaa eteenpäin vieviä kokonaisuuksia siinä vaiheessa, kun alku-uran nopeammat bensat on ajettu tankista tyhjiin. Helsinkiläinen perinteisempää melodista metallia soittava Konkuered tekee näiltä osin asiat täysin toisinpäin, sillä kaksi vuotta sitten perustettu yhtye on luonut toiselle EP:lleen jo melkoisen tarinankaaren. En lähde tässä sen kummemmin spoilailemaan itse juonta, mutta sanotaanko että dystopia ja rakkaus kohtaavat jälleen toisensa, ja tuosta liitostahan on syntynyt melkoisia mestariteoksia aikojen kuluessa.

En väitä että Kingdom Fall olisi uusi Operation: Mindcrime tai Tommy, mutta kiekolla on muutakin annettavaa kuin ongelmia tihkuva tarinansa. Konkueredin tummasävyisessä metallissa melodisuus, progehtavuus ja raskaus ovat tasapuolisia elementtejä, suoran runttauksen ja polveilevan rakentelun hakiessa toisistaan vastapainoa. Taika ei siis ole aineksiss, vaan niiden keskinäisissä suhteissa ja kyvyssä muuttua tilanteen mukaan. Etenkin Kingdom Gone saa raudan maistumaan suussa poikkeuksellisen herkulliselle ja omaa monipuolisuuttaan loistavasti korostaa myös mammuttimainen päätösraita This World, joka jaksaa kantaa miltei kahdeksanminuuttisen runkonsa maaliin saakka.

Mika Roth


Mantelikala: Karpolla oli asiaa Mantelikala: Karpolla oli asiaa
Mutsis Levyt

Mantelikalan alkuidea syntyi kuuleman mukaan Ramopiknikill√§ vuonna 2014 ja kun selvisi, ett√§ vuonna 2015 pidett√§isiin j√§lleen Ramoviisut, niin se oli sitten siin√§. Uusi b√§ndi syntyi ja soittajien historiasta l√∂ytyv√§t mm. sellaiset yhtyeet kuin 70-luvun Vihannekset, The Anderssons ja Laava. Kuinka ollakaan tyylilajiksi valikoitui suomirokitettu versio ramopunkista, joten ei muuta kuin ‚ÄĚhey ho, let‚Äôs go‚ÄĚ ja suunta kohti latoa.

Kiekon kahdeksasta raidasta vain kaksi ylittää kolmen minuutin haamurajan. Nopeus onkin valttia, mutta jopa eeppiseksi (eli miltei viisiminuuttiseksi) paisuva Hei me skulataan! pysyy ojien välissä. Okei, mehukkaan nimen takaa olisi voinut paljastua enemmänkin hulluttelua, mutta ollaan nyt onnellisia siitä mitä saatiin. Terhakammin toimivat elon ongelmia ruotiva Lonkeron värinen päivä sekä komealla huuliharpulla ryyditetty Rakkauslaulu, jonka lyriikoissa Michka iskeytyy suomalaisen miehen herkkiin kohtiin. Ihan oikeasti. Rakkaudestakin voidaan siis laulaa, mutta myös kantaa otetaan, kuten kunnon punkbändin pitääkin tehdä. Kiekon ydinbiisi, Karpolla oli asiaa, osaa kuitenkin tehdä temput tuoreella kulmalla. Eli nyt ei hinguta vallankumousta vaan kaivataan takaisin sitä kansan ääntä ja omaatuntoa, joka voisi suoristaa vääryydet susireuhka päässä meidän muiden puolesta.

Kuinka ramopunk ja satunnaisilla koskettimilla & huuliharpulla vahvistettu suomirock sitten toimivat yhdessä näin pitkässä juoksussa? Hämmästyttävän hyvin kun ottaa huomioon, että kaikki tehtävä on jo tehty ainakin kolmeen kertaan. Karpoa kaivaten.

Mika Roth




Lukukertoja: 1348
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs