Pienet

Pienet - Kesäkuu 2022

17.06.2022


Anniina Auf: Kevätspekti Anniina Auf: Kevätspekti

Turkulainen elektronista ja maalailevaa musiikkia luova Anniina Auf julkaisi vuonna 2019 Photosynthesis EP:n, joka ei harmikseni osunut kohdalleni tuolloin. Onneksi vahinko korjaantui nyt Kevätsepkti-EP:n myötä, kun tulin tutustuneeksi omaleimaisen soundin omaavan artistin aiempiin teoksiin.

Elektronisuus on kuten mik√§ tahansa v√§line musiikissa, sill√§ voi luoda osapuilleen mit√§ tahansa, jos taidot vain riitt√§v√§t ja rima ei pelota. T√§rke√§mp√§√§ kuin v√§lineet ovat visio, t√§ht√§in, tarkoitus, n√§kemys, sek√§ kyky luoda k√§sill√§ olevilla aineksilla jotain todella omaa. Anniina Auf ei p√§√§st√§ kuulijaa (tai arvioijaset√§√§) helpolla, sill√§ kasvien maailmoista inspiroituneet raidat viist√§v√§t l√§helt√§ taidepoppia kerran toisensa j√§lkeen. Onneksi elitismin et√§inen kalseus loistaa poissaolollaan ja kun Sweet Rush ‚Äď Acorus Calamus antaa trance-trippins√§ r√§j√§ytt√§√§ v√§rej√§, on vaikea olla ajautumatta vetovoimakent√§n sis√§√§n. Sinkuksi valittu We Don‚Äôt Need Sunlight ‚Äď Chemosynthesis on my√∂s ehdottomasti tutustumisen arvoinen annos kauniisti kasvatettua melankoliaa. Aistinko hipauksen modernia Kate Bushia? Ei sek√§√§n pahasta olisi.

Kevätspekti on neljän hienon raidan kokonaisuus, jonka kylkiäisenä saapui kaksi remix-versiota jo kuulluista numeroista. Ihan kivaa, ei sen enempää sanottavaa noista, sillä alkuperäinen on aina alkuperäinen.

Mika Roth


Ezmi: Ei mikään oo ennallaan Ezmi: Ei mikään oo ennallaan

Helsingistä käsin operoiva Ezmi on tehnyt musiikkia omakustannepohjalta vuodesta 2016 lähtien. Kuuden lenkin mittaisen sinkkuketjun kaksi viimeistä palaa on nostettu viiden biisin EP:n avausraidoiksi. Tyyli on eräänlainen modernin R'n'B:n, ajattoman popin ja menneiden aikojen tanssimusiikin sekoitus, jossa ainesosien keskinäiset suhteet vaihtuvat raidasta toiseen yllättävinkin paljon.

Sinkkujen iskuvoima on luonnollisesti ilmeinen, mutta mielestäni show’n varastaa rohkeammin 70-luvun discon kanssa pyörivä Crash Boom Bang, jolla itsensä löytänyt kertoja pistää odotusten perusteella rakennetun kulissiarkensa päreiksi. Kriisi ei tässä tapauksessa kuitenkaan ole loppu, vaan uuden uljaan ajan alku. Samaa henkeä on aistittavissa Saat mussa kaiken radaltaan -ankkurista, jonka soundissa retroisuusprosentit ampaisevat jälleen rivakkaan nousuun. Rakkauden voima on tietysti voittamaton, vaikka Paratiisi piirteleekin taustalle kaukaisia uhkakuvia ja Kolhuja näkee tarinan päätöksen jo hirmuisen läheltä. Rakkauskin tarvitsee hoitoa selvitäkseen ajan hampaissa ja arjen rattaissa.

Ezmi avaa EP-kantansa vahvalla näytöllä, sillä viidestä raidasta ei löydy hutia. Lauluääntä riittää, tulkinta tihkuu tarvittaessa äärimmäisiä tuntoja ja biisikynätkin ovat erinomaisessa vedossa. Ainoa selvästi kehitystä kaipaava puoli onkin sovituksissa, jotka pelaavat tarpeettoman usein varman päälle.

Mika Roth


Humu: Lapila Humu: Lapila

Lapila on saari Naantalin saaristossa, jonka olen tietääkseni nähnyt vain Luonnonmaan saaresta käsin jotenkin. Pieni ja syrjään jäänyt maatilkku ei ole kovinkaan suuri tai vaikuttava, mutta sekin on joidenkin koti. Humu on sama asia kuin muusikko/näyttelijä Anna-Sofia Tuominen ja kokeellisen elektronisen musiikin säveltäjä Tytti Arola. Tuominen vietti lapsuudessaan aikaa Lapilan saaressa ja noista muistikuvista on syntynyt EP-levyllinen tarinoita.

Tarkemmin sanottuna Lapila on elektronista ja tekstikeskeistä poppia, jonka keskiönä toimivat melodiat sekä kokeelliset soundit. Helpoimmin tarttuva täky on oman sukupolvensa avuttomuutta käytännöllisissä toimissa ruotiva Milleniaali, jonka rytmistä voi aistia pieniä groovepitoisuuksiakin. Tekstissä kukkii mustaan taipuvainen kuiva huumori, mutta hillitysti ja halvat hörönaurut toisille jättäen. Tahallaan soundillisesti vinoksi viistetty Mieletön helle ja jostain syystä taiteellisesti läpikuulotettu päiväpoppis Apilapellon laidalla voisivat myös olla suoranaisia koukkuja, jos niiden olisi vain annettu kasvaa kohti ns. perinteisempää pop-muotoa.

Humu ei kuitenkaan pyri miellyttämään massoja, vaan tekemään omaa juttuaan omin ehdoin, rajoin ja keinoin. Lapila ei ole ns. helppo matka, mutta eipä saarella oikein teitäkään ole ja meri on aina arvaamaton näilläkin rannoilla.

Mika Roth


Iris Kukka: Fenix-lintu Iris Kukka: Fenix-lintu
Muumaa Musiikki

Elektronista poppia luova Iris Kukka ilahdutti viime kesää niputtamalla samoihin kansiin enemmänkin oivia sinkkujaan. Sodassa ja rakkaudessa on suositeltava pikkukiekko myös tähän kesään, kuten myös tämä uuden uutukainen Fenix-lintu.

Kaava on pysynyt pitk√§lti samana niin julkaisussa kuin musiikissakin. Sitten em. EP:n Iris Kukalta on ilmestynyt nelj√§ uutta sinkkua, jotka kaikki l√∂ytyv√§t my√∂s uudelta EP-levylt√§. Muotona on menev√§ elektroninen pop, tekstien ja soundien ollessa yht√§ tarkkaan pohdittuja. Iris Kukka saattaa Anniinan soidessa l√§hennell√§ jo valtavirtaa, mutta popin kurveja ja kierteit√§ v√§√§nnet√§√§n aina vain enemm√§n mutkalle, kunnes normaaliksi mielletty on jo monen monituisen asteen p√§√§ss√§. Tuore Mysteerimies menee viel√§kin syvemm√§lle iloisen popin mailla, Iris Kukan antaessa mysteereille ihan uusia merkityksi√§. Mit√§ ovatkaan nuo l√∂ydetyt marjat ja mist√§ mets√§st√§? Uudestisyntym√§n ihmett√§ julistava Fenix-lintu antaa soundiaaltojensa v√§reill√§ trancemaisella rentoudella, kun taas menneit√§ melankolisesti pohtiva Hullu Viljami nuljahtelee j√§lleen hivenen raiteiltaan ‚Äď eli kuten pit√§√§kin.

EP on yllättävän monitahoinen, mutta laitoja sitoo toisiinsa ilmaisun yllä leijuva henki. Se on kiehtova sekoitus surumielisyyttä, mahdollisuuksia ja toiveita, jossa ajan kerrokset ovat vähintäänkin monitulkintaisia. Nopeita kappaleita, jotka muodostavat yhdessä nautittavan verkkaisen kokonaisuuden.

Mika Roth


Jii Kaihosalo: Palavan taivaan halla EP Jii Kaihosalo: Palavan taivaan halla EP

Lahdesta kotoisin oleva laulaja/lauluntekijä Jii Kaihosalo kävi alkuvuodesta tutuksi, kun karua ja folkahtavaa poppia raastavilla lyriikoilla tekevän artistin Valheiden kaupunki -sinkku osui kohdalleni. Ja kyllähän se osui useammallakin tasolla, kun tekstiä lähti pohtimaan ja pyörittämään.

Nyt Kaihosalo julkaisee EP-levyn, jolla kaksi jo ilmestynyttä sinkkua täydentyvät kahdella muulla raidalla. Sinkut kuullaan heti alkuun ja Valheiden kaupunki & Pinnan alle jään onkin melkoinen iskukaksikko, jonka jälkeen artistin taskussa on jo puoli voittoa. Synkkää on ja lohdutonta tämä musiikki, mutta ei kuitenkaan totaalisen tukahduttavaa. EP:llä osataankin pelata muodon akustisen ilmavuuden, kepein ottein laulettujen lyriikoiden sekä tekstin huiman raskauden keskinäisillä jännitteillä, kun jokin tuntuu aina olevan jotenkin sijoiltaan. Uljas uusi maailma tuo raskaampaa bändisoundia mukaan ja Marrasrouta kolahtaa murheen mustaan alhoon, kuin ainutlaatuisen heikon päivän kokenut nuorempi Nick Cave. Eli plussaa tästäkin koriin.

Synkkyys on taitolaji, jossa herkkyys ja nyanssit ovat elintärkeissä rooleissa, jottei touhu sorru tahattoman komiikan puolelle. Kaihosalo on ymmärtänyt muodon näennäisen kepeyden ja akustispainotteisen soitinpaletin potentiaalin, kunhan siihen lisätään sopivissa määrin taustan tummuutta, toisinaan jopa ripaus raskautta. Tasapaino on erittäin haastava löytää, mutta tällä EP-levyllä punnukset vaikuttavat asettuneen miltei optimaalisiin pisteisiin.

Mika Roth


Justice Theory: Beaten Will Rise Justice Theory: Beaten Will Rise

Jyväskyläläinen Justice Theory on jatkanut metallikaavojensa hiomista ja tuore EP niputtaa yhteen kaksi viimeisintä sinkkua, iskien kylkeen yhden uuden kappaleen, sekä suhteellisen turhan intron. Bändin melodisempaa puolta esitellyt Fade into the Night -sinkku näyttäytyykin jälkikäteen uuden ajan kynnyksenä, jonka yli on nyt harpattu rohkeasti uuteen aikaan.

Vuoden 2021 ainoaksi sinkuksi jäänyt Fight Until You Die osoittautuu melkoiseksi melankolisen metallin teokseksi, joka ei juutu murheeseensa, vaan piiskaa itseään eteenpäin armotta. Alkuvoimainen sydän on varustettu melodisella koukulla, jonka kestävyysluokka lähentelee genren suurten ja mahtavien huipputöitä. The Abandoned on nopeampi ja virtaviivaisempi siivu, jolla robhalfordmaiset huutovokaalit nousevat rohkeasti ylemmäs äänten joukosta. Mielipiteet tulevat jakaantumaan, mutta ainakaan nyt ei olla geneerisiä. Paketin uusi biisi, eli End of Chapter, jatkaa melodisen ja ärhäkän metallin jalostamista siinä määrin onnistuneesti, etten soisi tämän luvun vielä päättyvän bändin historiassa.

Beaten Will Rise on teemoiltaan nähtävissä korona-ajan kiekkona, jossa muuttunut maailma koetaan eräänlaisensa haasteena. Vaikeuksia on, mutta kyllä tästä vielä noustaan. Probleemat ovat saaneet aikaiseksi voimaantumisen, jonka avulla energiat kääntyvät lopulta rakentaviksi voimiksi.

Mika Roth


Karttusen kasettipurkamo: Saatana saapuu Joensuuhun Karttusen kasettipurkamo: Saatana saapuu Joensuuhun
Juki Records

Karttusen kasettipurkamo ei jätä kuulijoilleen paljoakaan väistämisvaraa, koska tämän joko tajuaa, tai sitten ei. Vuoden takainen Mennäänkö Alkon kautta meille kuuntelemaan Venomia -sinkku hämäsi kenties nimellään, mutta todellisuudessa Ville Karttunen loi jälleen kotoisen lämmintä poprockia. Sama pätee myös uuteen EP-levyyn, joten pistetään ne pirunsarvet vaan alas ja annetaan lintujen laulaa.

Ja tällä EP:llä kuullaan siis ihan oikeaa linnunlaulua, kun Saatana aineellistuu Vapaudenpuistoon ja soittimet soivat takaperin, tietysti. EP:n ns. kunnollisista poprock-biiseistä Jätskitötski ja ölkkitölkki on ihan oikeasti hauska tarina jälkitaudin karuista lonkeroista, joihin auttanee vain uusi lonkero. Rock kuolee puolestaan mitä tarkimmin ylöskirjatuin kääntein, kun Timo Torvinen antaa vetoapua merkittävissä riveissä. Ja mitä siihen oletettuun kuolemaan tulee, niin eihän mikään pysy näinä päivinä kuolleena. Protopunkimpaa vaihdetta isketään silmään kun Hyvyyden taistelijat kokoontuvat ja saavat aikaiseksi omanlaistaan häslinkiä.

Hassuttelua, hulluttelua, häröilyä ja sopivasti rockin lahjomatonta vääntöä. Tämä olisi kyllä pitänyt saada ihan seiskatuumaisena, tai edes C-kasettina, mutta eipä maailma ole miltään kantilta täydellinen tätä nykyä.

Mika Roth


Naula: Loputon yö Naula: Loputon yö

Naula on yksi niistä lukemattomista yhtyeistä, joiden julkaisuaikataulut menivät uusiksi sattuneista syistä. Nyt kun maailma on hiljalleen palaamassa takaisin radalleen, tai edes sinne päin, pistää myös Naula ulos uutta kiekkoa.

Viiden biisin mittainen Loputon yö ei pidä sisällään samannimistä kappaletta, mutta otsikko on siitä huolimatta mitä osuvin kuvaamaan biisien synkkyyteen taipuvaisia maisemia. Eiväthän Naulan tekstit ennenkään mitään pinkkejä rakkausunelmia tihkuneet, mutta nyt sukelletaan entistäkin syvemmälle mielen pimeämmälle puolelle ja negatiivisuuden kaivoihin. Musiikissa suomenkielinen raskasrock ja säröinen postpunk lienevät selvimmät ainesosat, jos nyt seassa onkin Hannibalin kohdilla eeppisempää metallin taustakangasta. Sinkkupotentiaalisin numero on kuitenkin ehdottomasti Loppu, joka tosin yrittää lypsää kertsilehmäänsä ehkä kierroksen verran liian pitkään.

Naula hallitsee sarkansa, mutta ilmaisua vaivaa tarpeettoman selkeä kaavojen seuraaminen. Näin iskuista jää puuttumaan se voima, jonka tylyt soundit ja kivuliaat tekstit olisivat ansainneet. Ruuti sulkee sentään kiekon virkistävällä hc-ryskeellä, mutta siivu lienee lähinnä puolitosissaan pyöräytetty hulluttelu.

Mika Roth


Pasi Mikael: Thanatos Pasi Mikael: Thanatos

Pasi Mikael on melankolista ja melodista poprockia esittävä artisti, jonka uusi EP katkaisee pidemmän puoleisen hiljaisuuden. Saatesanoissa korostetaan ympärillä vaikuttavan, osin nimekkäänkin, bändin vaikutusta niin tyyliin kuin sovituksiinkin.

Neljän raidan mittainen EP-levy onkin kuin neljän erilaisen lohkon muodostama kollaasimainen ääniteos, jonka ei ole ollut edes tarkoituskaan muodostaa mitään ehyempää pakettia. Avausraita Get Funky lyö välittömästi jauhot suuhun, kun valkoiset miehet pistävät funkaten omalla, kulmikkaalla tavallaan. Juuri kauemmas tuosta pisteestä ei voisi sijoittua rock-iskelmä Piilotit sun sydämen, jonka suomalaisugrilainen/slaavilainen melankolisuus on tähdätty viikonloppuisien kollektiivisiin sydämiin. Modernia bilekenkää jalkoihin ujuttava Thanatos flirttailee puolestaan niin härskisti tanssilattioiden kanssa, että satunnainen kuulija ei voi kuin pudistaa päätään, tai liittyä juhliin avoimin sydämin. Kuinka ollakaan, Kerro se mulle, sujahtaa ysärin melankoliarockin virtaan, jääden tosin tässä seurassa lähinnä soittelemaan lehdelle.

Thanatos vihjaa nimellään tanssilattioiden olevan Pasi Mikaelin tähtäimessä, mutta kun herra yhtyeineen pystyy revittelemään näin monipuolisesti jää ilmaan enemmän kysymyksiä kuin vastauksia. Asiat osataan ja hommat hallittaan, mutta turhasta linjakkuudesta Pasi Mikaelia ei pääse syyttämään tai kiittämään.

Mika Roth


Pessa: 365 Pessa: 365
PME Records

Pessa pisti modernin R’n’B:n svengaamaan viime vuoden lopulla, kun pysyn tääl -sinkku betonoi itsensä arjen ihanuuteen. Karsimisen jalo taito on musiikissa vähintäänkin kaksiteräinen miekka, jonka käytön Pessa, eli Lorenzo Laakso, hallitsi suvereenisti silloin kuten myös nyt.

Tällä erää annos on kuuden biisin mittainen, jokaisen raidan sijoittuessa noin kolmen ja neljän minuutin keston väliin. Mukaan on kelpuutettu em. pysyn tääl, minkä lisäksi sinkkuna on ilmestynyt myös jo sinisempi tuntei. EP:n kaikkia raitoja yhdistää halu entistäkin syvempään R’n’B:n, jazzin ja hip hopin liittoon, jossa ensinnä mainittu on trion määrittelevin tukijalka. Kuinka siis olla samaan aikaan huippuunsa karsittu ja pitää kuitenkin biittien groove elossa? Kultaisen kysymyksen ympärillä onnistuneimmat askelkuviot vääntää mielestäni tipuin alas taivaalt sekä ankkuraita 365. Toki biiseissä on käytetty runsaasti popin koukkuja, mutta eivät ne toisaalta kiellettyjäkään ole.

Pessan uusi ja monta astetta svengaavampi tyyli tuntuu istuvan artistin visioon ongelmitta. Rahdun flegmaattiset vokaalit toimivat joissain teksteissä, mutta temppupussiin olisi hyvä löytää muitakin äänensävyjä, joita em. 365 jo ansiokkaasti hakeekin.

Mika Roth


The Fixed The Fixed: The Fixed

The Fixed on tymäkkää punkkia englannin kielellä esittävä lappeenrantalainen yhtye. Pandemian aikana kasattu bändi pistääkin vipinää puntteihin ja debyytti-EP porautuu suoraan asian ytimeen. Ydinkysymys kuuluukin: onko räyhäkäs punk rock korjattu kuosiin, vai vieläkö jää rempattavaa?

Kuusi kappaletta, kolmetoista minuuttia ja viisi muusikkoa, joista kielisoittimia takovat puurtajat keskittyvät omiin juttuihinsa, vokalistin pistäessä ns. kaiken peliin. Puhtaat paperit itselleen takoo myös rumpali, joka pitää orkesterin veturin kelvollisessa vauhdissa ja suunnan vakaana. The Fixedin punk hipoo ainakin Seabedin kohdilla skandinaavisen action rockin kylkiä, kun taas Two Streets Down lienee nyökkäys jenkkien ja brittien suuntaan. Aivan jokainen ohjus ei kuitenkaan osu vielä maaliinsa, joten petrattavaa jää seuraaviin koitoksiin.

On suorastaan asiatonta puhua oman linjan puuttumisesta, kun kyseess√§ on esikoisjulkaisu, mutta satsaisin silti selvimpien vaikutteiden h√§lvent√§miseen vastaisuudessa. Tietysti musiikissa kaikki perustuu pitk√§lti kaikkeen jo aiemmin tehtyyn, mutta jalostusty√∂t√§ voi ja saa aina tehd√§. Plussaa v√§kevist√§ riffeist√§ ja ennakkoluulottomasta heitt√§ytymisest√§ musiikin mukaan ‚Äď n√§ill√§ hyveill√§ p√§√§st√§√§n pitk√§lle tulevissakin koitoksissa, kunhan suurimmat ongelmat saadaan korjattua.

Mika Roth


The Nik Hall Project: Chronicles The Nik Hall Project: Chronicles
Kilahertz Records

The Nik Hall Project on nimensä mukaisesti telkkarinkin puolella kannuksia ansainneen Nik Hallin ikioma projekti. Isosti soivaa ja kitarapainotteista äänivallirockia soittava nelihenkinen yhtye on saanut vahvistuksekseen Kipinät-kuoron, joten äänimaisemat eivät ainakaan kuihdu äänten puutokseen.

Palikkaa nostetaan palikan päälle ja vallin ylle revitään uutta vallia, mutta jyväskyläläinen orkesteri osaa myös hiljentää pauhuaan. EP:n keskelle sijoitettu Love hurmaakin pienenpienellä rakenteellaan, jossa vähäeleiset vokaalit ja varoen soitettu kitara muodostavat kaiken ytimen. Tietysti ympärillä ryskyy ja paukkuu, mutta niin Sos kuin etenkin Black And White osaavat lasketella vuoristoratojaan varmoin ottein. Jälkimmäisen keulille hetkeksi nouseva naislaulu on myös melkoinen vahvistus.

Chronicles on jykevien äänien ja massiivisuutta suosivien rakennelmien kokonaisuus, jota tuntuu vaivaavan ainoastaan lievä geneerisyys ja päättämättömyys. Soundikakku saadaan kyllä leivottua komeaksi ja vaikuttavaksi, mutta huipulle päästyään ei oikein osata päättää, että mitä seuraavaksi pitäisi tehdä. Missä ovat yllättävät käänteet, sääntöjä rikkovat siirrot ja kaiken tyytyväisyyden edes hetkeksi puhkaiseva vaarantunne? Kaunista kyllä, koskettavaakin, mutta jäin kaipaamaan vielä sitä mystistä jotain.

Mika Roth


Weg: Piano Songs, Vol. 1 Weg: Piano Songs, Vol. 1
Secret Entertainment

Weg on duo, jonka popahtava rock paistoi kerrassaan lämpimästi vajaan kahden vuoden takaisella 90 Degrees -sinkulla. Nyt massaa on tipautettu, koska otsikonmukaisesti uusi tuplasinkku rakentuu flyygelin ja vokaalien ympärille.

Kahden raidan mittainen Piano Songs, Vol. 1 kertoo tietysti jo nimellään, että muotokokeilu ei välttämättä jää yhteen kokeiluun. Aina kuuden minuutin rajapyykinkin saavuttava October Rain on kaksikon tunnelmallisempi ja seesteisempi puoli, jolla voi kirjaimellisesti tuntea lokakuisen sateen ropisevan mustaan ikkunaan. Nostaisin kuitenkin eteen päivänpaisteisen No Room for Resentmentin, jolla eloisuus ja voima tuntuvat kumpuavan keväisen puron tavoin. Sitä paitsi alle neljään minuuttiin puristuva mitta ja hivenen eltonjohnmainen rakenne tekevät biisistä erinomaisen sinkun.

Weg antaa vanhalle Steinwayn flyygelille kirkkaimmat parrasvalot, mutta upean soittimen takana on kaksi kunnon sävellystä. Pitkäsoittokin on tähtäimessä armon vuonna 2023, joten keikoille haikaileva yhtye elää juuri nyt mielenkiintoisia aikoja.

Mika Roth


Ajatuksia / Pasi vaan : Splitti Ajatuksia / Pasi vaan: Splitti
Piss Poor Company

Splitti-sinkut vaikuttavat olevan katoava luonnonvara, mutta onneksi tämänkin jalon taidon ja tieteen jatkajia löytyy yhä. Tällä erää kaksi eri yhtyettä ja kappaletta on sidottavissa löyhästi yhteen grungemaisen soudin ja angstisen ilmaisun avulla, tai näin ainakin saateteksti myy.

Ensinn√§ ly√∂ntivuoroon p√§√§see Ajatuksia, jonka 0,5 suudelmaa on melkoinen pienoisteos. Periaatteessa kyseess√§ on klassisesti kolmeen n√§yt√∂kseen jaettu rakkaustarina, jossa kaipaillaan kadotetun mahdollisuuden per√§√§n. Mit√§ jos ‚Äď niin, syd√§nt√§h√§n se riipii, kun pohtii moisia. Kaunis melodia ja kurissa pidetyt kitarat antavat toivon kukkia aikansa, vaikka v√§liss√§ hiukan rypistell√§√§nkin. Eik√§ lopussa tietenk√§√§n k√§y hyvin, mutta oli siell√§ sent√§√§n se puoli suudelmaa.

Pasi vaan antaa ainoan biisinsä vyöryä niskaan isommalla painolla ja kovemmalla voimalla, minkä yhteydessä alussa mainittu termi ’grunge’ on jo perustellumpi. Tässäkin tilanteessa kertoja on saanut elämältä lähinnä rysty- ja kämmenpuolen iskuja, mutta Oppinu selviimään -raidalla painetaan aina vain eteenpäin. Peräänantamattomuus heijastuu rupisempaan kitaravalliin, hakkaavamman pääkoukun iskiessä kuin ysärikitaramekastajien parhaiden biisien.

Kaksi biisiä ja kaksi onnistumista, voiko splitti-sinkulta edes enempää odottaa?

Mika Roth




Lukukertoja: 603
Facebook
Artistihaku
Pienissš myŲs