Pienet

Pienet - Heinäkuu 2023

03.07.2023

Bechamel Boyz: Tosi Anssi
Alakulttuuritalo

Bechamel Boyz on jo vuonna 2005 perustettu suomalainen orkesteri, jonka musiikki on sekoitus psykedeelistä konemusiikkia ja monitulkintaisia sanoituksia. Goa ja psy-trance ovat nopeasti sekaan sujautettavia termejä, kun Tosi Anssin jatkuvien väriräjähdysten sävyttämää intergalaktista sisustaa ryhdytään skannailemaan tarkemmin.

Pelin avaavassa Tosi Anssi -raidassa biitti nappaa nopeasti mukaansa ja se on sitten menoa. Lievästi sanottuna kummallisten (ja hiukan ärstyttävien) puhesamplejen sirpaloituessa soundinen hippaleikki nopean biitin ympärillä vain kiihtyy, kunnes ollaan jo lähellä äänennopeutta. Myyntipuheissa tyrkytetään termiä suomisaundi ihan a-kirjaimella, mutta keskieurooppalaiset induelektro-pioneerit pelasivat aika tarkkaan samoilla soundeille jo vuosikymmeniä sitten. Tuplasinkun B-puolen David Bechamel vain vahvistaa aikamatkustamisen ulottuvuutta, kun saksankieliset samplet tulevat mukaan kuvaan. Olisi sitä vähemmälläkin ymmärretty, että Düsseldorfin suunnilta tässä soitellaan, mutta Bechamel Boyz kääntää kelpo prosentilla asiat itselleen edullisiksi.

Mitä siis jää käteen, kun Tosi Anssin plus yksitoista ja puoli minuuttia ovat kuluneet? Päässä säkenöi syntetisaattoritulituksen jäljiltä, biitti jumiutuu korvaan ja puhesampleihin tottuu jo muutaman kierroksen jälkeen, vaikka ilmankin niitä voisi elää. Puoliretroista soundiporailua ja hilpeää groovailua tanssimielisille.

Mika Roth

Haamuvaltakunta: Ilmeiden katoaminen / Elämänpuun oksat roihuaa
Sad Boi Starter Pack Records

Haamuvaltakunta vastaa tämänkertaisen koosteen epäkeskoisemmasta biisiparista. Läppäri-indielähettiläs Jussi Mäntysaari luo näet musiikkia, jossa ääripäät erittäin kirjaimellisesti kohtaavat toisensa. Äärimmäinen kauneus, julma raakuus ja meitä kaikkia yhdistävien tuntojen ruodinta vaatii mm. popin, metallin, rockin ja reggaen partikkeleita itseensä.

A-puolen Ilmeiden katoaminen on kuin kaunis Maj Karman kappale, joka lingotaan mättökohdassa doomahtavan elektrometallin silppuriin. Viehättävä melodia kyllä kestää kovan kohtelunsa, kontrastin luodessa jotain uutta ja erilaista. Tekstissä pohditaan ilmeiden katoamista suhteesta, siitä kun etääntyminen muuttuu jonkin arvokkaan kuolemaksi – ilmeet katoavat, ihme katoaa. Elämänpuun oksat roihuaa taasen niin, että B-puoli tuntuu samaan aikaan lohdulliselta ja lohduttomalta. Reggaen aaltoilu hilaa tietysti kuulijaa aurinkoon, mutta tekstin puolella ketään ei nytkään päästetä turhan helpolla.

Haamuvaltakunta on julkaisemassa debyyttialbuminsa joskus ”myöhemmin syksyllä”. Sitä odotellessa sopii arvailla, pohtia ja toivoa, että mitä kaikkea pitkäsoitto tuokaan aikanaan tullessaan.

Mika Roth

Harmi: Naantali

Harmi saattaa nimenä synnyttää negatiivisia tuntoja ja viboja, mutta viskataanpa moiset aatokset välittömästi nurkkaan. Omien sanojensa mukaan suuruudenhullua suomenkielistä luomupoppia luova naantalilainen yhtye näet ei anna murheen tarttua takkiensa liepeisiin, vaan nyt aurinko paistaa kuin – Naantalissa.

Musiikillisesti isoja käännöksiä ja dramaattisia kurveja suosivan suomenkielisen popin perintötekijöissä on aimo annos Pariisin Kevään sielua kohottavaa rakentelua, mutta on siellä angloamerikkalaisempien ainestenkin vaikutusta. Harmi on kuitenkin sydämestään suomalainen, jonka melankolinen ja melodinen ilmaisu on varjoistaan huolimatta jotenkin lohduttavaa ja rauhoittavaa. Eihän elämä mitään elokuvien konfettisadetta ole, mutta Kiasma näkee taiteen taakse ja koskettaa jotain ohikiitävää. Suorastaan springsteenmainen Varjo taas askeltaa vakaammin, tukevammin ja tempovammin, eikä empimisestä ole nyt merkkiäkään, kun tipautellaan musemaisia nuotteja oikeisiin väleihin. Valo sen sijaan taittuu turhankin hitaaksi säteeksi, jonka kanssakäyminen menninkäisen kanssa on kovin toispuolista. Poikkihuilu nostaa kappaletta ja rohkeammalla etunojalla myös tästä voisi kehkeytyä musiikillinen ihme.

Harmin debyytti-EP ilmestyi vuosikymmen ensimmäisten sinkkujen jälkeen, joten ehkäpä tämä on alkua jollekin suurelle, kauniille ja kestävälle. Jollekin jonka seuraavaa lukua ei tarvitsisi välttämättä odottaa aina 30-luvulle saakka.

Mika Roth

Helmi Valkee: Purkka
Soundhill

Tamperelaiseksi ammattirunotytöksi ja lauluntekijäksi itsensä määrittelevä Helmi Valkee osui mielestäni painajaismaisen keveyden häränsilmään Pieni lusikka -sinkullaan. Superkeveät soundit ja rankkoja aiheita käsittelevä teksti olivat onnistunut liitto, jota on sittemmin jatkettu kahdella muulla tänä vuonna ilmestyneellä sinkulla. Nyt biisit on kerätty yhteen debyytti-EP:lle.

Rakkauden kivuliaat karikot ja tunteiden arvaamattomiksikin hioutuvat rantakalliot saavat Helmi Valkeen haaveilemaan, kiukuttelemaan ja läpivalaisemaan ympäristöään poikkeuksellisen tarkasti. Ei rakasta yrittää popsia sydänsuruun Buranaa, mutta kuten herra Cohenkin jo aikoinaan totesi: rakkauteen ei ole lääkettä. Ukulelen hiljaiset nuotit ja hädin tuskin ääneen lauletut sanat muodostavat hauraita rakennelmia, jotka silti kantavat jopa raskaimmat aiheet. Purkka tarkastelee hieman epäterveen tuntuisesti peilikuvaansa ja tarttuu, tarttuu, tarttuu vaikka väkisin, koska muutakaan ei osaa. Afrikka on kaukainen paikka, jonne rakas lähti – perkele – eikä taakse jätetty voi kuin kiukutella ja kipristellä.

Helmi Valkee osaa puskea herkkyyden, vakavuuden ja toisinaan myös sielullisen rumuuden niin lähekkäin toisiaan, että pelti painuu ruttuun. Paitsi että pellin tilalla on kitkerää hattaraa, vaahtokarkkeja ja samppanjaa. Herkkää, taiteellista ja kivuliasta, Helmi Valkee onkin näin muuntunut folkpophaaverunoilunsa mestariksi.

Mika Roth

Helsinki Panic: Jonkun täytyy lähteä ensin / Entropiaa
Haring Panic Records

Nomen est omen, kuten roomalaisetkin jo tiesivät. Helsinki Panic on helsinkiläinen alternative rock-yhtye, jonka tuoreella tuplasinkulla suuret tunteet aaltoilevat ja ehkä hiukan repeilevätkin reunoiltaan. Bändin julkaisuistoriasta löytyy muitakin sinkkuja ja EP-levy, joten vuodesta 2018 toiminnassa ollut ryhmä tietää mitä tekee ja haluaa.

A-puoleksi viisaasti valittu Jonkun täytyy lähteä ensin on puhdasverinen kitarapoprockin hitinpoikanen, jonka tekstissä yksi rakkaustarina on päätynyt jo aikaa sitten tuhoonsa johtavaan syöksykierteeseen. Eli loppu on edessä, mutta sehän taikoo tanssivan meiningin esiin, kun muistellaan parempia menneitä päiviä ja hymyillään esirippuun saakka. Entropiaa vaihtaa tunnelmaa, vaihdetta ja maisemaa, retroisen svengaavan ja soulahtavan fiiliksen kuiskiessa korviin vapauden viestiä. Kertoja voisi tehdä kaikkea, saavuttaa mitä vaan ja mennä vapaasti jos…, niin, mitä jos. Haaveet ovat rajattomia.

Helsinki Panicin soundi on veikeän rohkea, ilahduttavan lavea ja eläväinen, rytmiryhmän, koskettimien ja kitaran kutoessa rikkaita kenttiä tarinoiden taustoiksi. Eivätkä nämä biisit ole silkkoja tapetteja, vaan kumpikin sinkun siivu avaa kehityslinjoja tulevaisuuteen. Pistetään nimi siis mieleen.

Mika Roth

Kiviranta: ÄPÄRÄ
Suolavesi Records

Jyrkkenee, jyrkkenee ja kolkkous korostuu vain entisestään. Moisia pohdin, kun tamperelainen Kiviranta, eli Joonas Kiviranta & Ville Väisänen paiskasi uudet viisi raitaansa vasten kasvoja. Postpunkista on pidetty tietysti tiukasti kiinni, mutta myös housemaiset osiot ja muu svengaavampi materiaali saa kukkia aiempaa runsaampana.

Syystä tai toisesta viime kesän lopulla ilmestynyt Thunder King EP meni aikoinaan allekirjoittaneelta täysin ohitse, mutta ÄPÄRÄhän osuu ja uppoaa tuttuun malliin. Klapit kolisuttelevat minimalistisemman elektron portinpieliä, bassolinjan harhaillessa edes ja taas hypnoottiseen tapaansa. Tekstien puolella spoken wordin julistus, uuden ajan räppäys, vähintäänkin puolittainen runous ja saduista mustimmat ovat taas aineksia, joista ottaa kiinni. Äpärän groovaava jyrnytys ta-ta-takoo itseään korvista sisään ja punkahtavaa iskulauseilua sanavirraksi muokkaava Vastakulttuuri on vähintäänkin nimensä veroinen provokaattori.

Kiviranta tunkee näennäisen karut biisinsä pullolleen monenlaista kummaa, outoa ja kiehtovaa. Yhtäältä duo tuntuu nostavan yhtä sormea pystyyn kaikelle ja kaikille, toisaalta loistavien one-linereiden rypälepommit osuvat korkealla prosentilla moniin herkkiin kohtiin. Mikään ei ole pysähtynyttä, aika ei seisahdu ja ÄPÄRÄ tuntuu jo johtavan kohti seuraavaa lukua – mikä se sitten onkaan tässä uniikin postpunkin evoluutiossa.

Mika Roth

LAUA RIP: Älä seuraa ketään / Ruusu

Kuvataiteilija Laura Nevanperän vuonna 2019 aloittama yhden hengen kokeellinen rap-projekti LAUA RIP jäi mieleen kerrasta, kun toissa joulukuussa kasettikoosteessa Keho on ruumis, ruumis on paikka, tämä paikka, missä elämme, olen eläin, olen onneton EP tuli vastaan. Sama dark trapin, spoken wordin, industrialin ja painajaiselektron liitto on hallitseva myös uudella tuplasinkulla.

Ensimmäisenä kuultava Älä seuraa ketään on soundimaisemiltaan ahdistava ja sanoiltaan murhaavan viiltävä sukellus lynchiaanisen yön varjoihin. Postpunkmainen bassolinja, vastustamattomasti valuvat sanat ja niiden kertoma tarina… hrrr! Tämä on yhä lähellä clipping.-trion tekemisiä, ja samaan aikaan totaalisen erilaista, omaa ja ainutlaatuista. Tekstissä muistutetaan, kuinka nerous on vaarallinen asia, joten on parempi olla seuraamatta liian uskollisesti edes karismaattisimpia yksilöitä, sillä lopulta kaikki meistä ovat kuitenkin vain silkkoja ihmisiä – eläimistä vaarallisimpia.

Ruusu onkin sitten kimurantimpi tapaus, kun musiikilliset kehykset ohenevat lähes olemattomiin ja huomio kääntyy sanoihin. Ahdistus ja paha olo ovat saaneet soundillisesti keveimmän mahdollisen muodon, mikä vain korostaa henkistä autiomaan kaltaista tyhjyyttä, kunnes viimeisen minuutin aikana kaikki räjähtää raivon kautta osiin. Brutaalin tinkimätöntä, kiistattoman ainutlaatuista ja niin monin tavoin pysäyttävää.

Mika Roth

M.O.R.A.: Katve

M.O.R.A. on pitänyt matalaa profiilia julkaisurintamalla sitten Enteet EP:n, mutta nyt sitten viimein kosahti taas. Metallinen ja terhakka hardcore rymisee jälleen peräti kahdeksan raidan verran ja kokonaismittaa koko komeudelle kertyy karvan päälle 20 minuuttia.

Toukokuussa sinkkuna ilmestynyt Katkeamaton on tietysti ykkösketjun hc-jyrä, mutta kyllä Pistä paremmaks kiskoo myös mukavasti rimaa aina vain lähemmäs kattoa. Bändin punkahtava mättö ja metallinen ryske liittoutuvat tavoilla, jotka pistävät kirjaimellisesti tyrät rytkymään. Vahvuudeksi osoittautuu myös Ullan ja Suvin vokaaliyhteistyö, jonka ansiosta sanakranaatit eivät lopu kesken, eikä kurkkuvoima hyydy. Tylsähkön Intro-nimen saanut alun plus kaksiminuuttinen paukutus toimii myös oivana sytytyslankana, jonka toisessa päässä Kaikki katoaa pamahtaa sitten taivaisiin saakka. Arvelisin kaksikon toimivan mainiosti myös keikoilla, sillä näinhän hardcore-setin pitääkin käynnistyä.

Katveen ainoa mahdollinen ongelma on tasaisen vahva jyräys, joka ei anna kuulijalle ainuttakaan lepopaikkaa. Toki ankkuriraita Kaikkee pahaa kellottaa yllättäen lähemmäs neljän minuutin rajapyykkiä, eikä pidä enää niin kovaa vauhtia, mutta olisiko siivu kannattanut sijoittaa keskemmälle – vaikka kuvitteellisen A-puolen lopun kohdille?

Mika Roth

Medium Arvet: Mulla hajoaa pää

Suomirock-yhtyeeksi itsensä lukeva Medium Arvet jatkaa tuoreella tuplasinkullaan elon pienien ja hiukan isompienkin muhkuroiden käsittelyä. Suomenkielinen rock on jälleen puheenjohtajan pallilla ja vaikka vasarat ovat ainakin hetkittäin hiukan rouheamman puoleisia, niin kumpikin nuijan heilautus osuu kyllä kohdilleen.

Tuplasinkun kantavana teemana tuntuu olevan kommunikoinnin ongelmallisuus, kun tahdot menevät ristiin ja sekös alkaa sitten nopeasti sylettämään yhtä jos toista. A-puoleksi nostettu Mulla hajoaa pää sopii moneenkin tarinaan ja tilanteeseen, kun nuppi pamahtaa pienestä vastoinkäymisestä ja risainen sielu ryhtyy punomaan omia skenaarioitaan. Ahdistus on päällä myös B-puolen Kutsu saunailtaan -raidalla, kun siippa ei ymmärrä kumppaninsa tarvetta käydä hiukan tuulettumassa kavereiden kanssa. Tässäkin tahtoo pää hajota ja otsa kurtistua, mutta ehkäpä sitten kuitenkin se yhteinen sävel voisi löytyä. Ehkä, mutta se vaatii kompromissia ja vastaantuloa, joka jää lopussa avoimeksi.

Medium Arvet osaa nostaa rokkiaan osuvin sovituksin, joissa on tilaa niin monenlaisille kosketinkuvioille, kuin mukavasti väriä tuoville käännöksille. Mutkikasta on meno, vaan ei turhan progehtavaa ja sama pätee teksteihin, joissa kaikkea ei selitetä puhki ja auki. Jokohan tässä saataisiin pian jatkoa Meidän aika debyyttialbumille?

Mika Roth

Nina Kaitaranta: Hymy herkässä
Kaita Records

Nina Kaitaranta sulki yhden luvun viime syksynä, kun Minä valitsen tämän -debyyttialbumi ilmestyi. Laulaja/lauluntekijän ympärille kasvanut yhtye sai viimeistään tuolloin oman äänensä, aiempaa rokimman musiikinmuodon asettuessa samalla kuin luonnostaan paikoilleen.

Samoilla linjoilla jatketaan tuoreella kolmen biisin mittaisella EP-levyllä, jonka starttiraita Sahara on jo kerännyt huomiota verkon puolella. Tiukkaa suorittamista ovelasti kritisoiva menoraita onkin kiistaton onnistuminen, kun tarttuva kitarapoprock kerrostuu juurevasti sekä ilmavasti. Pidän etenkin vokaalien ja sähkökitaran vivahteikkaasta keskustelusta, joka tapahtuu periaatteessa sivussa ja asettuu silti kuin huomaamatta keskiöön. Sama toistuu myöhemmin ankkuriraidalla, kun Hymy herkässä -biisin rakastunut unelmoija harppoo kohti asemaa muuta maailmaa juuri huomaamatta. Rullaa sekä hurmaa, ja muistan itsekin kokeneeni jotain vastaavaa – ja silloin on hymy herkässä.

Kahden menevämmän numeron välissä kuullaan terapiaraita Painava pilvi, jonka kaltaisia ei juuri vastaan tule. Usein täälläpäin piehtaroidaan kivussa ja ikävässä, mutta nyt Kaitaranta julistaa sitä kuinka hyvältä tuntuukaan päästä ikävistä ajatuksista eroon. Ei tarvitse kuin puhua, käydä asiat läpi tavalla tai toisella, niin kyllä se siitä. Tärkeä biisi jonka musiikillinenkin puoli kestää painolastinsa ja näin kasassa on vakaa EP-levyllinen hyvää musiikkia kesään.

Mika Roth

Offside Reidars: This Is Now-EP

Tämänkertaisen koosteen ainoa seiskatuumainen on Offside Reidarsin uusi EP. Kaksi hardcoren ja punkrockin kivikkoisilla rantarajoilla poukkoilevaa rallia on pistetty A-puolelle ja kolme siivua B-puoliskolle, yhteismitan asettuessa aika lähelle yhdeksää minuuttia. Nopeaa siis on, eikä tuimuuspisteetkään jää näissä pieksäjäisissä vähäisiksi.

Rovaniemeläisten punkveteraanien kasaama poppoo olikin tuttu jo loppuvuodesta 2021 ilmestyneen FUCK OFF! -kasetin tiimoilta, eikä mäiske ole ainakaan asettunut sitten noiden päivien. Tälläkin erää hattua pitää nostaa ensinnäkin huimiin sfääreihin kapuavasta energisyydestä, sekä toisaalta soundien ja koko paketin teknisen tason korkeudesta. Rosoisuus ja raakuus musiikissa ei näet tässä tapauksessa tarkoita sotkuisuutta ja/tai tunkkaisuutta soundien puolella. Äänenpaine on kyllä huikea, mutta kaikesta saa selvää ja näin biisien koukut pääsevät puraisemaan aivan eri tasolla.

Rusinoiden nyppiminen pullasta on lähtökohtaisesti huono tapa, mutta B-puolen korkkaava ja sinkuksikin osuvasti poimittu Stop The Play voisi olla ummikolle mainio lähtöpiste bändiin tutustumisessa. Villisti vääntävä on myös A-puolen jälkimmäiseksi numeroksi sijoitettu Luxury Holiday, joka lähtee sopivasti lapasesta ja rallaa uhkaa uhkuen.

Mika Roth

Plaakso: Plaakso EP Vol. 1

Rempsakkaan hyväntuulista ja ehkä hiukan itselleenkin hymyilevää rockia akustisesti paukutteleva Plaakso osoittaa Kuopiosta olevan muukskin kuin metallimaaksi. Yhtye korkkasi EP:nsä itse asiassa jo vapun tienoilla, mutta Desibeli.netin toimitukseen tieto moisesta kantautui vasta yli kuukausi myöhemmin. ”Aika on harhaa, etenkin lounasaika” taisi joku todeta joskus, joten eipä nyt nillitetä turhasta.

Okei, neljä rallia, akustiset skitat soivat vapaina ja rytmipuolellakaan ei hakata naapurin seinään reikää, vaikka parissa numerossa meno on jo riehakkaan punkahtavaa. Fiilis on rullaava, biisit kertovat elämän pienistä suurista sankareista, joilla lasi saattaa olla puolitäysi tai puolityhjä. Tärkeintä on kuitenkin se, että lasi on lähellä ja siinä on edes jotain toimivaa litkua. Puolitoista vuotta sitten sinkuissa vastaan tullut Jurrit toimii myös akustisena paukkuna, eikä Pubilainen murehdi suotta rahdun rapautunutta tilaansa. Kun tulee yö pyörittelee mukavasti samoja juttuja, mutta pystyy ottamaan kulmikkaan huumorinsakin hymy huulilla vastaan.

Maailma on kutistutunut tarinoissa perjantai-illasta sunnuntaiaamuun ulottuvaksi pienoisuniversumiksi, jonka ulkopuolelle jää vain arjen harmaa usva. Nesteet ovat Plaakson teksteissä keskeisessä roolissa mutten laskisi yhtyettä huumoriorkkien joukkoon, koska jokainen neljästä rallista rakentuu tukeville perustuksille.

Mika Roth

Sagastrophe: Nevertales

Sagastrophen rauhaisa, unenomainen ja kai hiukan progehtavakin poprock on kehittynyt melkoisesti sitten parin vuoden takaisen Strange Dreams -albumin. Laulaja/lauluntekijän taustalla operoivasta ryhmästä on kasvanut oikea yhtye, joka kirjoittaa ja tuottaa musiikkinsa. Nevertales on neljän biisin ja intron muodostama kokonaisuus, vaan minne kansikuvan hiirinelikko suuntaa Saabillaan?

Nyt siis niputetaan neljä aiemmin julkaistua sinkkua, jotka kiistatta rakentavat yhdessä jotain ehyen ja vakaan tuntuista. Melodiansa puolesta koukukkain on mielestäni Poison Ivyn, jonka tummasti vellova pinta särkyy hetkiseksi sähkökitaran selkäevästä, mutta muuten siivu jatkaa kauniiden tunnelmapalojen ketjua. Ankkuriraita Firewood syttyy myös herkullisen hitaasti ja käyttää koko plus viiden minuutin mittansa liekkiensä täyden lämmön kohottamisessa. Viimeisin sinkku, eli All That Heaven Allows, ei myöskään karkaa nopeaan laukkaan, mutta saavuttaa puolittain dreampopahtavilla rakenteillaan jotain ainutlaatuista ja vaalimisen arvoista.

Nevertales on tunnelmiltaan rauhaisa ja jopa öiseksi laskettava EP, jonka ainoa ongelma on sen armoton lyhyys. Juuri kun olet päässyt uppoutumaan täysin matkalaisten kokemuksiin, onkin jo aika nousta kiesistä.

Mika Roth

Sami Heikkilä: Uudenlaista hiljaisuutta / Aurinko polttaa ulos yön (gone fishing)
Tulli-levyt

Folkkia tavoillaan tekevä Sami Heikkilä on jäänyt kummittelemaan muistiini reilun kolmen vuoden takaisen Kaunein muisto -EP:n nimibiisillä. Tuo murskaavan upea laulaja/lauluntekijän helmi saa soida (toivottavasti vielä hyvin kaukaisissa) hautajaisissani, niin hienosta ja mykistävästä kappaleesta tässä on kyse.

Sittemmin Heikkilä on julkaissut enemmänkin materiaalia ja parin vuoden takainen pitkäsoitto Sami Heikkilä & Kolme viljaa hilasi herran ilmaisua leonardcohenmaisista viidoista lähemmäs Dave Lindholmin suorempaa ilmaisua. Näillä jatketaan myös tuoreella tuplasinkulla, folkin ja popin soidessa raukean retroisesti. Sähköurku säestää alati Uudenlaista hiljaisuutta -raitaa, eikä 60-lukulainen simppeliys kaihda edes soulin sielukkuutta tehoja hakiessaan. Kaihoa ja kaipuuta, sydämen varjoja ja suruja, kun kaikki jää syystä tai toisesta kertojan taa.

Aurinko polttaa ulos yön (gone fishing) kertoo kytkimen nostamisesta vieläkin suoremmin ja jäniksenvuosimainen lähtötarina halaa herkimmän folkin lämmöllä – pienen protestiviban haistattaessa kaikella urbaanille pitkät. Hiukan rytmiä ja jotain taustaa väriksi, mutta paljoa ei tänään tarvita.

Mika Roth

Sunge: Mitä on rock?

Sunge, eli tamperelainen Tatu ”Sunge” Sundqvist, pohti reilu puoli vuotta sitten harmauden moninaisia sävyjä mielenkiintoisella Harmaa mies -EP:llään. Debyyttijulkaisu saa nopeasti jatkoa ja nyt tuliannos on kasvanut neljän raidan mittaiseksi. Vaan mitä se rock nyt on, Sungen mukaan?

Definitiivistä vastausta pohdinnalle ei saada, mutta suuressa ajanmittauslaitteistossa viisarit tuntuvat osoittavan menneisiin vuosikymmeniin. Tarkemmat koordinaatit taitavat sojottaa pääosin 70-luvulle, ainakin jos Tanssimaan saa johtaa svengijengiään kuten parhaaksi näkee. Näin myös Matkalla-tunnelmoinnin venyvää kasettisoundia tulkitsen, eikä moisessa ole tietysti mitään pahaa. Parempia unelmia kuulostaa lupaavasti uudelta aallolta, kun taas avauksena soiva Mitä on rock vinkkaa kuusarihenkisen protestilaulannan olevan myös jossain suunnassa näköpiirissä. Rockista on moneksi, eikä prässi tunnu painavan Sungen päätä alaspäin, vaikka molliakin tietysti riittää – ollaanhan nyt Suomessa.

Rock on sähköistä ja samaan aikaan enemmän tai vähemmän polaroidin murtosävyistä ja leppoisaa. Akustisia soittimia ei taideta juuri kuulla, mutta jotenkin Sunge saa koko kokonaisuuden maistumaan myös hivenen folkilta. Raukealta, savuisalta ja luomulta folkpoprockilta nyt vähintäänkin.

Mika Roth

Tulwa: Suudelma
Mediatuotanto J. Mattila

Tulwa pisti alkuvuodesta allekirjoittaneen koville, kun yritin ymmärtää trion Tervetuloa kummitustaloon -debyyttialbumin syvyyksiä. Uuden aallon, postpunkin, alkuvoimaisen suomirockin ja ties minkä muun lumoavan tumma sekoitus hurmasi silloin ja niin se tekee myös nyt.

Tuplasinkkua ei juuri taustoiteta sen kummemmin, mitä nyt yhtyeen todetaan soittavan menneiden aikojen otteella tulevien aikojen musiikkia. Onhan tuo osuvasti sanottu, sitä en kiistä. Ensinnä kuultava nimibiisi Tunnelma on kuin mustavalkoisen film noir -tyyppisen elokuvan kohtaus, jota vain venytetään ja venytetään. Kertoja lausuu havaintojaan ja pohtii puolittain itsekseen ajan kuluessa hitaasti eteenpäin, eikä ns. todellisuuden rajoja ole helppoa erottaa houreista ja haaveista. Hypnoottisen hiljainen kuvio jauhaa varoen paikallaan, kertosäkeiden rikkoessa satunnaisesti seestyneet vedet.

Rokimpaa ja ’normaalimpaa’ laitaa edustava Tiedän sen onkin sitten huomattavasti jouhevammin kulkeva ralli, jonka klassiselta tuoksuva kitararock muodostaa melkoisen vastapainon nimiraidalle. Eikä Tulwa silti kuulosta mitenkään tylsältä tai tavalliselta. Yhdessä biisikaksikko muodostaakin ovelan kontrastin, josta ei oikein tiedä mitä ajatella. Toimii ja herättää nupissa monenmoisia pohdintoja, kuten tietysti pitääkin.

Mika Roth

Lukukertoja: 1347