Ajankohtaista

Omakustannealbumit – Marraskuu 2023

13.11.2023

Cienna: Northeast

Joskus vähemmän on enemmän musiikinkin saralla. Tiivis ihmisäänen ja elektroakustisen kanteleen muodostama folkduo Cienna osoittaa vanhan viisauden todeksi ja lähtee rohkeasti avaamaan ilmavan musiikin saloja debyyttialbumillaan. Laulaja Kaisa Leskinen ja kanteletaiteilija Senni Eskelinen ovat saaneet vierailijoitakin pitkäsoitolleen, mutta levyn todellinen sielu halki matkan on laulun ja kanteleen liitto.

When The Snow Falls vangitsee kaihoisan hetken yhdestä elämästä ja kun melodiakulku avaa ensimmäisiä terälehtiään vajaan minuutin kohdilla on kaikki mallillaan. Vielä tuotakin rohkeammin kaksikko luottaa äänettömyyden rajoilla tasapainoilevaan ilmaisuun, kun Lullaby For A Lover kertoo oman iltasatunsa ja tuudittaa sylissään vajaan neljän minuutin ajan. Tämäkin numero on yllättävän lyhyt, kaiken oleellisen tullussa silti sanotuksi, tehdyksi ja tavoitetuksi. Niukkuus ei ole nytkään nuukuutta, vaan tarkkanäköistä sovituksellista viisautta.

Muitakin soittimia kuullaan ja upean melankolisella Why We Have Gone So Bad -raidalla laulu nojaa yllättäen kahden äänen vuorotteluun, Anna Hanskin liittyessä mukaan. Näkökulmien vaihtuessa vaihtuu kuin huomaamatta myös tunne ja idea. Näissäkin kohdin vähemmän on kuitenkin enemmän, eikä enempää myöskään tarvita. Emily Bronten tekstiin syntynyt Stars hyödyntää bassoklarinetin ja kanteleen liittoa ja Hold Me Tight osaa niin ikään pitää purjeensa pieninä jopa kertosäkeen kohdalla, jossa taivaat voitaisiin räjäyttää – mutta niin ei vain tehdä Ciennan tapauksessa, ja hyvä niin.

Melodiakulkunsa puolesta kovasti kansanlaululta kuulostava Big Brown Eyes lisää vielä yhden kulman jo valmiiksi ansiokkaaseen kokonaisuuteen ja toisessa päässä levyä kielimuurin varoittamatta murtava Hyvää hyvää iltaa on nätti trad-päätös levylle, ettei paremmasta väliä. Pakko lainata vielä toistakin vanhaa viisautta, joka sopii tilanteeseen: hiljaa hyvää tulee.

Mika Roth

Krononaut: Sands of Time

Rohkein ja ennakkoluulottomin askelin mm. itsensä Kingston Wallin jalanjäljissä kulkeva Krononaut kertoo olevansa helsinkiläinen 2022 perustettu instrumentaalista rockmusiikkia soittava yhtye, mutta kuvaus on samaa tarkkuusluokkaa kuin sateen kutsuminen märäksi. Sands of Time avaakin niin rikkaan, monivaiheisen, monikulttuurisen ja monitahoisen musiikkimaailman satunnaisen kuulijan edessä, ettei siinä auta edes laskea autiomaan hiekkajyvien summaa.

Ikää ei siis ole orkesterilla paljoa, mutta kuinka upean rikkaalta, kypsältä ja täyteläiseltä nelikon musiikki kuulostaakaan jo näin varhaisessa vaiheessa uraa. En väitä Krononautin vielä murtaneen varsinaisesti tuoretta tannerta, mutta suunta on kiistatta kohdillaan ja ideoita tuntuu pulppuavan rikkaista lähteistä. Avauksena kuultava nimibiisi on kuin suuri testi tai alkueste satunnaiselle kuulijalle, sillä monelle lähemmäs yhdeksän minuutin mitta on varmasti hieman liikaa. Mutta kun malttaa asettua aloilleen ja todella kuuntelee kitaran, koskettimien ja rytmiryhmän hienosyistä työtä voi kirjaimellisesti tuntea hiekanjyvät käsissään ja aistia jonkin suuremman läsnäolon. Rockiahan tämä on, vaan rockhan on hengeltään rajaton riemu.

Levyn kaikki viisi vaihtelevan polveilevaa raitaa on kirjattu bändin nimiin, mikä kertoo hyvää ja lupaa vielä enemmän tulevalta. Rokimpaa vaihdetta silmään kokeileva Captain Apparatus nostaa sykkeen korkeammalle, riemukkaan retroisen soundipadan poristessa suorastaan villinä. En voi kylliksi myöskään korostaa rytmiryhmän taipuisuutta ja kimmoisuutta, mikä kampeaa lentoradat entistäkin korkeammalle. En alkuun täysin lämmennyt ankkuriraita Departuren maalaileville kahvimainoskitaroinneille ja loputtomille auringonnousuille ja -laskuille, mutta sittemmin tunnelmallista maalailua on tullut kuunneltua toisellakin korvalla ja toimiihan se(kin).

Krononaut on löytänyt tasapainon jammailuun taipuvaisen instrumentaaliväännön ja dynaamisemman rockin puristelun väliltä. Sanoja ei edes muista kaivata, niin mukaansatempaavaa musiikki on. Toimii siis kuin aika.

Mika Roth

Markus Niemi: Vain hyviä biisejä

Levy on tuote ja Markus Niemi on oivaltanut kuinka tuotetta voi myydä otsikolla. Vain hyviä biisejä -nimi on simppelissä neroudessaan täydellinen, minkä lisäksi Niemi osaa myös järkyttää kuulijoitaan. Kiekko käynnistyy ”haistakaa paska” -toteamuksella, kun Asian ydin -biisi porautuu eri ytimiin ja antaa kevyen läpsyn poskelle.

Syksyinen Synnyin siellä, missä miehet juovat kaljaa -sinkkuhan jo kertoi, että iskelmäinen poprock ja yli-ironiset tekstit toimivat. Itse asiassa ääninäyttelijänäkin kunnostautuneen Niemen piti julkaista debyyttialbuminsa jo alkuvuodesta 2020, mutta sitten maailma kellahti kyljelleen ja materiaalin työstämiseen löytyi kummasti lisäaikaa. Loputon hiomisaika voi johtaa siihen, että biiseistä tulee hiottua turhien rosojen lisäksi pois myös se jokin, joka tekee niistä ainutlaatuisia. Mä en saa sitä susta pois -kappaleen tuskaisuus tulee yhä iholle ja kun Sä olit rautaa pystyy edelleen löytämään nuoruuden kaverin liekit, joten Niemen tilanne vaikuttaa vakaalta.

Kappaleiden kertoja on ehtinyt jo elää elämäänsä, saavuttaen pisteen mistä katsotaan taaksepäin ja pohditaan kaikkea tähän mennessä tapahtunutta. Toisinaan menneisyys on lämpimän nostalgista, vanhojen kavereiden ja rakkaiden vilistessä teksteissä, hetkittäin kitkeryys ponnahtaa pintaan. Mä en oo enää kiinnostunut sun tunteistasi on yksi tummimmista tilityksistä vähään aikaan, mitä olen kuullut. Entä kuka on tuo Mielensäpahoittaja ja mitä tehdä, kun Wanhat hevoset saavuttavat parasta ennen -päivänsä? Ironia kukkii rehevästi siellä ja täällä, mutta näistä rikkaruohoista ei ole haittaa.

Orgaaniset hard rock vedot ja melankoliset poppikset muodostavat suht ehyen nipun. 70-lukulaiset koskettimet jylisevät komeasti ja kitaraakin uskalletaan soittaa isolla kädellä tarpeen vaatiessa. Toisinaan Niemi saattaa astua loikkiaan ylitse, mutta jos nyt Takana loistava tulevaisuus ja em. kaljanjuontisinkkubiisi työntyvät partaalle niin vastavuoroisesti Sataan vuoteen hyvittää paljon, muiden onnistumisten rinnalla.

Mika Roth

Nobody: Hyperborean Ecstasy

Nyt ollaan jo siinä rajoilla, että onko kasassa ensinnäkään albumi, mutta joustetaan hieman Nobodyn kohdalla. Kyseessähän on yhden miehen akustista rockia, bluesia ja maailman musiikkia yhdistelevä yhtye, jonka aiemmat julkaisut ovat kasvaneet kummasti korkoa. Alkuvuodesta ilmestynyt Father of Lies EP on yhä tuoreena mielessä, joten uusi kierros otettiin innolla vastaan.

Tällä erää myrskyn silmästä löytyvä Tuomas Kauppinen on kaivanut itsestään esiin rauhallisempia puolia sekä lähemmäs musiikin alkujuuria porautuvia juuria. Juurimusiikkia, alkubluesia, folkkia, ehkä jopa jotain uudeksi kansanmusiikiksi laskettavaa, linjastojen risteillessä tuttuun tapaan. Asenne on rock, sävyjen murretut ruskeat, punaiset ja tummanharmaat ovat aiempaa kirkkaampia, syvempiä, multaisempia ja sitä kautta autenttisempia. Nämä kappaleet ovat kuin loitsuja, joista Excommunicated haluaa pois ja Leviathan kertoo syvyyksien pedosta raikkaan tuorein painotuksin. Vai ovatko pedot kenties lähempänä, peräti oman ihon alta löytyviä? Raamatulliseksi äityvä Nimrod tunkee pidemmälle itään, yksinkertaisen kuvion tehdessä taikansa ja hopeisen kielen livahdellessa ilmassa.

Täysin uusille asteikoille, metrimäärille ja genrekukkuloille tärähtää balkanilaistakin vibaa pöristelevä Boomfire, jonka tulisuusasteen ja mahdollisen ilkikurisuuden kukin kuulija kokenee omin tavoin. Niin tai näin, tämän kappaleen maagisuutta on turha lähteä kiistämään. Hippies veivaa itsensä myös lähemmäs syvän etelän rämeitä, alkukantaisen ja kaiketi hiukan bluesinkaltaisenkin väännön kuulostaessa paremmalta puoleltaan mielipuoliselta.

Hyperborean Ecstasy on kummallinen levy, jonka tinkimätön ja toisinaan suorastaan kolho muoto ei suo paljoa tarttumapintaa. Vaan ehkäpä juuri tuo tinkimättömyys, aitous, täysin omille luonnonlaeilleen altistuminen ja alistuminen tekee lyhyestä levystä niin vetovoimaisen. Kuuntelukertojen karttuessa Nobody onkin kerryttänyt kummasti pistepottiaan eikä edes brutaalin lyhyt 20 minuutin mitta juurikaan haittaa.

Mika Roth

Satukirja: Sankariainesta

Osuvasti nimetty Satukirja on uuden ajan lastenmusiikkia luova yhtye, jolta taittuu monenlainen soittotyö. Musiikillinen lähtöpiste on periaatteessa jossain popin tienoilla, mutta satujen tavoin musiikki voi kurvikkaan matkan varrella kasvaa ja kehittyä vaikka kuinka. Sankariainesta-pitkäsoitto ilmestyi jo valtakunnallisena satupäivänä, joka on siis 18. lokakuuta, jos ette tuota aiemmin tienneet (oli muuten minullekin uutinen).

Kymmenen raidan mittainen levy on avausraidan otsikon mukaisesti Jännä tutkimusmatka, jossa musiikki on mahdollisuuksien, sävyjen ja yllätysten värittämä reissu. Kantavina teemoina ovat luonto ja oman rohkeuden löytäminen eri tilanteissa ja yhteyksissä. Metsän voima taitaa paljastaa salaisuuksista suurimpia ja luonnon ihmeitä sopiikin liputtaa. Aikalinjat menevät iloisesti sekaisin siinä missä genretkin, joten tilaa on Kissakantria-raidan westernille ja Tarinapuun folkahtavammalle tunnelmoinnille. Eikä edes autenttisesti rytmiä polviin pumppaava Peikkoreggae aiheuta ongelmia orkesterille. Sateenkaarikatti saattaa kierrättää nollanollaseiskaa, mutta hyvällä maulla.

Satukirja taipuu siis moneksi, mutta projektin takaa löytyvä muusikko ja taidekasvattaja Satu Ristola osaa pitää langat riittävän selkeinä ja suorina. Kymmenen kappaleen värikäs joukko asettuukin yhtenäiseksi nipuksi, kaikista genreloikinnoistaan ja moninaisista soittimistaan huolimatta. Albumikokonaisuutta sitoo yhteen tietynlainen lähestymistapa, sekä tietysti Ristolan monisävyinen vokalisointi. Tarinoihin eläydytään vetämättä rooleja övereiksi ja kaikkea ei selitetä alleviivaten puhki, moinen kun olisi yleisön aliarvioimista.

Sankariainesta on ansiokas ja omillaan pärjäävä albumi, jonka musiikillinen arvo nousee tekstiensä tasolle. Popin ja poprockin viidoissa on aina tilaa, etenkin kun mielikuvitus pelittää näin jouhevasti. Kappaleiden keskimittakin painuu sentään päälle kolmen minuutin, mikä kertoo mielestäni myös osaltaan ryhmän korkeasta työmoraalista. Nyt ei oiota eikä nipistellä.

Mika Roth

Surfing Lucifers: Live For Destroy

Surfing Lucifers on alkuvoimaista ja osin myös melko alkukantaista hard rockia soittava yhtye. Pandemian aikana jo EP:n sekä albumin julkaissut combo on omaksunut vahvan okkultistisen lähestymistavan, mikä tulee taatusti jakamaan mielipiteitä. Eikä trio taatusti edes yritä (tai halua) miellyttää kaikkia, se ei liene tämän jutun juoni.

Kahdeksan raidan mittainen Live For Destroy ei kellota edes 28 minuuttia, puolitoistaminuuttisen Planet of Zombiesin ollessa vielä lähinnä kiekon halkaiseva välinäytösmäinen kummallisuus. Lopuista luvuista löytyy kuitenkin riittävästi mojoa, jujua, magiikkaa tai miksi sitä ikinä haluaakaan nimittää. Ride With Lucifers nousee niin komeasti aaltonsa harjalle, ettei paremmasta/pahemmasta väliä. Kitara tahtoo sooloilla ja kiemurrella vähän väliä, rytmiryhmä jyskyttää pannut punaisena eteenpäin ja hauskaa on. Kiire painaa, vauhti puristaa ja juuri siitä kumpuaa mielestäni lyijyn kullaksi muuttava taika, jota sitten toistetaan ja toistetaan. Surfing Lucifers ei montaa kaavapaperia käytä, mutta soundillinen painostus on armotonta.

Danzigmainen tummuus kukoistaa mm. Serpentin ja rokkaavamman Amongst the Shadowsin hämärissä kulmissa, kauhugenren tuttujen kuvioiden saadessa vihreämpää vaatetta ylleen. Entäpä sitten ankkurina maisemaan kajahtava Eaten Alive? Bändi pystyy pitämään homman haarukassa jopa lähemmäs viiden minuutin mittaan kasvavalla teoksella, ja livetilanteessa näitä perinteisen heavy/hard rockin palasia on periaatteessa mahdollista kasvattaa loputtomiin.

Surfing Lucifers on ratkaissut omalla tavallaan ikiaikaisen dilemman, kuinka soudata samaan aikaan timmille, jykevälle ja pitää touhussa kuitenkin rullaava rentous päällä. Tee siis itsellesi palvelus ja nouse vauhtikiesi kyytiin, kun Oh, What a Destroy jyrähtää puolibluesisti käyntiin, äläkä suotta murehdi ennen maaliviivaa – tässä kummitusjunassa kelpaa kieppua ylös ja alas vailla huolta huomisesta.

Mika Roth

Sähkökitarakvartetti: IV

Tämänkertaisen koosteen kokeellisinta laitaa edustaa vailla epäilyksen häivääkään helsinkiläinen Sähkökitarakvartetti. Albumisarjan neljäs ja kuuleman mukaan myös viimeinen osa sulkee siis ympyrät, kaaret, neliöt ja kulmat, jotka sarjan aloittanut I vuoden 2022 juhannuksen tienoilla avasi. Tai näin ainakin voisi loogisesti olettaa.

Loogisuus on kuitenkin kovin suhteellinen ja monitulkintainen käsite, kun uuden levyn viittä teosta käy läpi. Yhdistäviä teoksia ovat kuuleman mukaan vesi ja ilma, mutta kyllä näistä aineksista voi tulta ja maatakin maistaa. Musikantit Grönroos, Hyvärinen, Kääriäinen ja Rögnvaldsson yhdistävät mm. rockin, jazzin, progen ja popin säikeitä kokeellisin tavoin, osin improvisoidenkin. Aili Järvelän säveltämä Satama on perinteisellä tavalla kaunis kudelma, mutta Riikka Talvitien Energiavaje sujahtaa horisontin tuolle puolen. Kerrokset, tasot ja linjat risteävät, valonsäteet heijastuvat, rattaatkin saattavat raksuttaa ja lähes 14 minuuttiakaan ei tahdo riittää matkaan.

Meriheini Luodon teos Dust Devil nostaa pölyt niin sankkana ilmaan, etten enää hahmota muotoja tai oikein ideakaan, mutta kuulostaahan tuo – kokeelliselta. Aino Juutilaisen Melting, Flowing, Freezing, Ice solisee ja helkkyy kiistatta kuin vesi, mutta tämäkin numero tahtoo vain valua ohitseni. Vaikuttavaa soittoa pitää sisällään myös Rögnvaldssonin omasta kynästä hervonnut Dettifoss, mutta nyt jokin lämmittää jälleen sisustaani ja hiljaisuuden syliin asti työnnetty ilmaisu kytkee valot päälle. Vähemmän on taas enemmän.

Sähkökitarakvartetti on saanut neliosaisen sarjansa valmiiksi, eikä tarina kerro mitä tämän jälkeen tapahtuu. Tuskin nelikko soittoaan lopettaa, kun historiaa on takana ja niin paljon kaikkea muutakin on ehditty tehdä sitten vuoden 2017 perustajaisten. IV on kaikessa taiteellisuudessaan armoton teos, johon jokaisen kokeellista kitaramusiikkia suosivan kannattaa ehdottomasti tutustua.

Mika Roth

VON KONOW: Raven Days

Indierockin veteraaniksi luettava VON KONOW on tehnyt musiikkiaan jo pitkään vailla mitään sen kummempia rajoittimia tai suitsia. Kokeellisemman popin ja taiderockin pitoisuudet ovat jälleen kohoamaan päin, kun Marko von Konowin ympärille kasaantunut bändi on päässyt näyttämään kyntensä. Mm. kitaristi Timo Vikkula onkin sen luokan nimi, että jälleen on lupa odottaa hyvää.

Ja hyvää sekä kaunista myös saadaan, sillä kahdeksan varsinaisen biisin ja kahden siirtymäraidan mittainen Raven Days on kuin kymmenen onnistuneen potretin tai tuokiokuvan joukko. Elektronisuus on vähenemään päin, mutta kappaleet tunnistaa yhä helposti luojansa lapsiksi. Albumia edeltäneet sinkut Take a Walk ja Wipe Out on jostain syystä karkotettu loppupuolelle, mutta mikä mahdollisesti hävitään kaupallisuudessa, voitetaan takaisin kokonaisuudessa. Take a Walk on julkaistu jo vuonna 1988 ja ranskalaisen uuden aallon elokuvista innoittunut melankoliakaunokainen tekee kunniaa mm. Jean-Luc Godardille, sortumatta silti kliseisiin. Poprokkaava Wipe Out on vielä selvempi hittibiisi, jonka myötä levy ei voisi vahvemmin sulkeutua.

Ennen loppukahinoita tapahtuu paljon muutakin. Etenkin Dunes ja Red Sands aaltoilevat taianomaisesti, rytmien keinuessa ja ajan kadotessa hiekanjyvinä ilmaan. Elokuvamaiset elementit saavat myös When Orpheus Sings -raidan puhkeamaan yllättäviin väreihin ainakin allekirjoittaneen mielen valkokankailla. Saatesanoissa puhutaan Bowien älykkyydestä, mutta nostaisin esiin myös Brian Enon soundiviisauden sekä Duran Duranille ominaisen dramaattisuuden. Kasari, ysäri ja tämä päivä sekoittuvat onnistuneesti myös Slow Waven aallokoissa, sekä erityisesti jo kasarilta periytyvän Late at Tuesdayn veikeässä talkingheadseilyssä.

Kaikki vaikuttaa kaikkeen, jokainen osa on tuttuun tapaan tarkoin harkittu, mutta mistään ei huou keinotekoisuuden kalsaa henkeä. Elokuvamaiset palat ovat hetkittäin hyvinkin eeppistä kohottelua, kun taas Interlude 2 uskaltaa äityä jopa leikkisäksi. Kaikki on osa toimivaa kokonaisuutta, ja tämä jos mikä on kokonaisuus.

Mika Roth

Lukukertoja: 1198