Pienet

Pienet II - Syyskuu 2013

24.09.2013


Assemble the Chariots: The Sulphur Voids Assemble the Chariots: The Sulphur Voids

Pääkaupunkiseudulta keikoilleen suuntaava Assemble the Chariots perustettiin vuonna 2008 ja The Sulphur Voids on sen toinen äänite, joten ryhmä on ehtinyt työstää soundiaan jo hyvän aikaa. Tuore kiekko on kolmen sinfonisen black/death -metal ryöpyn paketti, jossa painopiste on vauhdilla ja tekniikalla, hetkittäin räiskettä voisikin kuvata parhaiten deathcoreksi.

Kiekon avaava Sanctuary on ryhmän ikioma Dimmu-hetki, jolloin mikään paisutus ei ole liikaa ja takana kuullaan jopa kunnon kuoroa – tai ainakin digitaalista sellaista. Vertaukset vuonojen maan suuriin eivät hälvene seuraavillakaan raidoilla, vaikka mukaan tulee vahvempia ääri-deathin palasia. Eikä siinä mitään, Borgirit ovat oman sarkansa kuninkaita ja tämän kiekon perusteella Assemble the Chariots on matkalla kohti samoja kukkuloita. Bändin eduksi on laskettava kappalemateriaalin vahvuus, oman soundin jykevyys, aina vaikeiden sovitusten hiominen kuntoon ja äärimmäisen toimivat (ja äärimmäiset) vokaalit.

Assemble the Chariots voisi puolestani seuraavaksi tehdä vaikka pitkäsoitollisen sinfonista mustuutta, niin valmiista paketista tässä on jo kyse. Hienoa huomata että kotimaastamme löytyy näin valmiita alan bändejä.

Mika Roth


Church of the Dead: Vol. 2 Terror Tales Church of the Dead: Vol. 2 Terror Tales

Church of the Dead pääsi iskemään kirveensä otsalohkoon puun takaa, kun ryhmän esikoinen päätyi käsiini alkuvuodesta. Tällä kertaa tunginkin kiekon soittimeen jo valmiiksi myhäillen, ja kyllä – veri, suolenpätkät ja mustin huumori lentävät taas ilmassa, kun roiskeisiin mieltynyt ryhmä pilkkoo tiskiin kolme pätkää äärimmäisintä old school death metalia.

Tälle ryhmälle onni on Obituary ja nautinto Napalm Death, enkä heittele näitä vertauksia suotta ilmoille. Tietysti Floridan suuret ovat legendoja joiden kultakausien saavutukset ovat tavallisten kuolevaisten ulottumattomissa, mutta voi kuinka lähelle mestareiden varjoja kuolleiden kirkko jo pääseekään parhaimmillaan. Ja tuota parhainta mahdollista edustaa intron jälkeen ilmoille kajahtava Something Came Out of the Woods, jossa vauhti on huimaava ja koukkuja piisaa kuin Pinheadin kammiossa konsanaan. Raskaampi ja kiireettömämmin kulkeva Maggots in Your Brain pistää modernimpaa vaihdetta silmään, eikä nappaa läheskään yhtä tiukasti (ainakaan allekirjoittanutta) mukaansa, vaikka hetkittäin hermoon osuukin. Päätöksenä kuultava Hole in the Head nostaa tempoa ja flirttailee uudemman dööttiksen kera, mutta mitäpä tuosta kun lopputulos on jälleen lähes täydellinen.


Mika Roth


Crimson Sun: The Border Crimson Sun: The Border

Crimson Sun on tuttu nimi jo vuosien takaa ja ryhmän viisi vuotta sitten julkaistu Tears of the Dawn vihjaili uuden uljaan alun siintävän jo horisontissa. Lopulta otti kuitenkin viisi vuotta, ennen kuin kiekko sai jatkoa ja siinä välissä kokoonpanokin on mennyt osin uusiksi. Tyylinä on kuitenkin pysynyt melodinen tuhti metalli ja uuden vokalistin kera Crimson Sun on jälleen valmis loikkaamaan eteenpäin.

Neljän raidan mittainen The Border pitää vauhtia yllä ja vaikka biisien keskimitta painuu lähelle neljää minuuttia, on slovaria tai ylikiemuraisia kuvioita turha odottaa. Suoruus ei toisaalta ole mikään itseisarvo ja matkaa A sekä B –pisteiden välillä ei ylitetä aina suorinta linjaa pitkin, mistä oivin osoitus on toisena soiva ja hiukan kingdomcomemainen Burned Away. Crimson Sun onkin luonut itselleen mielenkiintoisen ja persoonallisen soundin, jossa rytmiryhmän raskas juntta, kitaran kanssa kisaavat koskettimet ja Sinin puhtaat vokaalit ovat tasa-arvoisia tekijöitä. Melodiat on upotettu syvälle kappaleiden rakenteisiin ja riffit syljetään sarjatulimaisina pätkinä, tosin tuota kikkaa olisi kannattanut säästellä jonkin verran.

Jälki on kauttaaltaan hyvää, mutta vastaisuudessa biiseihin olisi hyvä saada luotua vielä rahdun verran lisää tarttuvuutta. Enkä huuda tässä nyt minkään halpojen huudatuskoukkujen perään, vaan enemmänkin nykyisen materiaalin tehokkaampaan hyödyntämiseen, esimerkiksi harkitumman sovitustyön kautta. Crimson Sunilla on käsissään kortit, joilla voi napata itselleen isonkin potin, nyt kaikki on kiinni siitä itsestään.

Mika Roth


Devilenze: Fates, Facts n’ Fictions Devilenze: Fates, Facts n’ Fictions

Kajaanilainen Devilenze kasattiin vasta vuosi sitten, mutta kun jäsenistöltä löytyy rutkasti aiempaa bändikokemusta, on ryhmä löytänyt jo debyytillään oman musiikillisen kotinsa. Kolmen raidan ja noin kolmentoista minuutin mittainen Fates, Facts n’ Fictions onkin rakennettu 80- ja 90-lukujen hard rockin ja heavy metalin opeille, vaikka mukaan on livahtanut myös joitain tuoreempia palasia.

Ryhmän kitaravetoiset rallit nojaavat pitkälti tuhtiin riffittelyyn, jota rytmiryhmä pohjustaa kunnon työllään. Soittajien keskinäinen kemia tuntuukin olevan kohdillaan ja Nina Heiden puhdas, mutta samalla sopivan rosoinen vokalisointi antaa biiseille mainion loppusilauksen. Ensikuulemalta biisit vaikuttavat suhteellisen simppeleiltä, mutta kuuntelukertojen myötä niihin upotetut pikku koukut ja yksityiskohdat alkavat tehdä hidasta myyräntyötään ja ennen kuin huomaakaan, oma jalka naputtaa jo tahtia kipaleiden mukaan. Ensimmäiseksi sijoitettu Cruel Awakening on selvästi nipun tarttuvin raita ja päämelodiassa on jotain hyvin inflamesmaista, eipä ihme että bändi nimittää itseään leikkisästi ”Kajanaborg-metalliksi”. Jäin kaipaamaan hiukan lisää tarttuvuutta, sekä vokaalien, myös tausta sellaisten, rohkeampaa esille tuomista.

Mika Roth


Janne Jokinen: Paradigmavandaali

Janne Jokinen on mystinen ja tuottelias mies. Käsiini päätynyt yhdeksän kipaleen raita on noin kahdenkymmenenkahden ja puolen minuutin mittainen progehtava paketti rockin, popin, rootsin, swingin, folkin ja aika monen muun tyylin yhdistelmää, josta löytyy myös kotimaisen outoilurockin oleellisimmat tunnusmerkit. Jokinen on itse soittanut studiossa kaikki mahdolliset soittimet, joita on melko lailla enemmän kuin ne perinteiset kitara, basso ja rummut. Lisäksi maestro on vastannut kaikesta kappalemateriaalista ja niiden äänityksestä, miksauksesta sekä masteroinnista, joten Paradigmavandaali on kaiketi puhtainta mahdollista Jokista.

Rautalankainen Aavejuna ataraksiaan puksuttaa eteenpäin kohti lännen mystistä yötä ja samaa maailmaa varioi paritanssimaisempi Sukellusvenetanssit, jonka väliosa tuntuu tosin loikkaavan ainakin pari raidetta eri suuntaan. Näiden ja parin muun maittavan instrumentaalin lisäksi tarjolla on myös musiikkia sanoilla. Loviisan kaupungin kurjuutta jostain syystä alleviivaava Jos haluatte saattaa hämmentää sanoillaan, mutta itse biisi on kuin countriintunutta Bob Dylania. Westernien dä-jä-jääng –hengessä heiluu myös mainio Massapsykoosi, joka osoittaa Jokisen hallitsevan sanoituksen jalon taidon myös ilman ivaa.

Sanoissa onkin Jokisen tulevaisuus, sillä mies osaa iskeä tarvittaessa mainiota tarinaa jonka myötä keskinkertaisempikin biisimateriaali menee läpi ongelmitta. Rohkeutta osoittaa myös Laivanupotuslaulun sävellyksen pistäminen omiin nimiin, no – onhan fiftarirockin kulta-ajoista kulunut pian jo puoli vuosisataa aikaa. Pientä panostusta siis tulevaisuudessa sävellyksiin ja rohkeutta sovituksiin niin ollaan jo hyvässä alussa, ja lisää tarinoita kappaleiden höysteeksi, kiitos.

Mika Roth


Break Loose/Bunny Rises Ok Cult: Break Loose/Bunny Rises

Helsinkiläinen rock-yhtye Ok Cult tarjoilee kahden biisin singlen, jossa rockin energia kohtaa tumman melodisia kaaria. Vuoden verran toiminut yhtye on saman tein karistanut turhat demopölyt soundistaan. Yhtyeen väreilevä melankolia yhdessä tempoilevan rock-särön kanssa on sen verran maistuvaa että uskoisin nelikon jatkossa tiivistävän kaavastaan vielä näitäkin näytteitä koukukkaampia sävellyksiä. Näkemystä siis on nyt jo vuoden verran toimineelle bändille mukavasti - vallankin jälkimmäinen teos Bunny Rises jättää positiivisia muistikuvia.

Ilkka Valpasvuo


Pihka ja myrsky EP Pihka ja myrsky: Pihka ja Myrsky EP

Ukkosmaineesta tutun Lasse Turusen ja Stellasta tutun Heikki Marttilan yhteinen pop-yhtye Pihka ja myrsky on jo valmistelemassa ensimmäistä albumiaan ja tarjoilee siltä neljän biisin verran maistiaisia. P & M yhdistää Marttilan isot pop-kaaret Turusen imelähkön sokeriseen lauluun ja sen haikeuden mukanaan tuomaan intiimiyden tunteeseen. Turunen ei lähtenyt muokkaamaan sivupersoonansa Klaus Thunderin kaihoisaa ilmaisutapaa, mutta kun keittoon yhdistää Ukkosmaineen höpöelektron sijaan oikeasti laajakankaiset pop-sovitukset, katoaa niistä iso osa sitä vekkulia pilkettä mikä Ukkosmaineessa - koukkujen ohella - viehättää. Toisaalta, biisikynä on myös Pihkan ja myrskyn kohdalla mukavan terävä. On sitä nimittäin huonompaakin stadionpoppia tullut vastaan viime vuosina. Tässä vaiheessa vain rumpali Mikko Variksella vahvistetty yhtye kasvaa saatteen mukaan keikoille kuusihenkiseksi. Sillä määrällä tekijöitä luulisi saavan vaikkapa Raiteiltaan -kappaleen koukuilla hypnotisoivan myös live-yleisön. Tyylipuhdasta isoluista poppia hyvällä imulla ja komeilla sovituksilla. Tästä kuullaan vielä.

Ilkka Valpasvuo


The Fight For Tomorrows Dreams Still Beating: The Fight For Tomorrows Dreams

Helsinkiläinen melodisen hardcoren tulokas Still Beating jyrää melkoisen monotonisesti. Lajiuskollisesti mennään äreällä otteella, oikeastaan mausteena mätkeen ja jytkeen ohella kuullaan vain melko irrallisen oloisia hetkellisiä kosketinmattoja, jotka ainakin itseni saivat lähinnä tarkastamaan kuuluuko soundi oikeasti levyltä vai jostain ihan muualta. Vokalistin karhea anti on teemaan sopivan tylyä mutta hiukan ilmeetöntä, yhtyeen lanaus on energistä muttei yllätä. Välillä osataan onneksi myös hengähtää ja nostaa draaman kaarta uuteen nousuun. Still Beatingissä on potentiaalia mutta oma ilme pitäisi löytää ja saada ne kosketinmausteetkin luontevammin osaksi pakettia. Pohje alkaa kyllä nytkiä mukana, joten toivoa on.

Ilkka Valpasvuo


Lunartic & Common Wealth Stache: Lunartic & Common Wealth

Edellisillä tuotoksillaan aina desibeli.netin Valokeila-haastatteluun asti nostettu oululainen Stache valmistelee debyytialbumiaan lokakuulle 2013. Tapausta lämmitellään kahden kappaleen sinkuralla. Kaksibiisisen saatekirjeessä Lunarticia nimetään analogiteknoksi ja Common Wealth ui kuulemma nahan alle Rocky Balboa -henkisellä orkestraatiollaan. Miten on?

Oululaisviisikon näytteistä ensimmäinen, vailla turhaa kaikua tuhnusti läiskyttävä Lunartic laukkaa pikkuhiljaa kasvatettavaa menopoppia, jossa yhtyeellä luonteenomainen groove piileskelee pinnan alla. Askel kerrallaan päästään kuitenkin ihan mehukkaaseen vatkaukseen asti, vaikka kaari on kaihoisa ja pelkistetty rakenne puolustaa kyllä tuota analogitekno-termiäkin. Toinen näyte Common Wealth tuo koskettimet isommin kuvaan mukaan ja siirtyy enemmän laajapunttiseen diskosaliin kumppaninsa kellarikomeron sijaan. Leppoisan sielukasta ja kiireettömän isokaarista, mutta silti ollaan aika intiimisti. Rauhan tunne miellyttää. Mielenkiintoinen albumi tulossa, vallankin jos vastaavaa sielukkuutta löytyy enemmänkin.

Ilkka Valpasvuo


Vermivore: Contemplating Humanity Vermivore: Contemplating Humanity

Kuusi vuotta taivalta taittanut Vermivore ilahdutti mm. allekirjoittaneen arkea reilu vuosi sitten, kun yhtyeen debyyttikiekko Zero Vector ilmestyi. Death/thrashin metallisessa ihmemaassa seikkaillut oululaisryhmä vakuutti ja vaikutti, joten toinen pikkukiekko oli odotettu tapaus varmasti yhdessä jos toisessakin suunnassa.

Death on noussut ainakin näiden neljän uuden raidan perusteella Vermivoren pääasialliseksi tyyliksi. Toki thrashin palasia on myös yhä havaittavissa, mutta Contemplating Humanity on silti selkeästi neljän modernin kuolonraidan paketti, jonka teknisessä ja paikoin yllättävänkin koukeroisessa metallissa on lupaavaa kypsyyttä. Etenkin päätöksenä kuultava Pass Judgement yllättää monipuolisuudellaan ja lievällä opethmaisuudellaan.

Vermivore on sittemmin menettänyt vahvuuksistaan vielä demolla laulaneen Jouni Koskelan, mutta uutukaisen perusteella hanskoja ei kannata pistää naulaan. Ei tässä vielä valmiita mestaruussarjaan olla, mutta bändillä on kiistatonta ideaa touhussaan. Ehkäpä moderneja elementtejä voisi vastaisuudessa korostaa entisestään ja metallin teknistyminen näyttää myös toimivan ryhmän eduksi.

Mika Roth


Kävelin kotiin Visiteur: Kävelin kotiin

On vaikea sanoa ärsyynnynkö vai lämpeänkö helsinkiläisen Visiteurin tuhnun kotikutoisille soundeille. Aiemmin vahvasti brittiläiseen perimään Manicseistä The Smithsiin rakentanut yhtye liikkuu Kävelin kotiin -EP:llään tummasyisen "nörtti"popin äärellä, eli samaan aikaan ihastuttaa mutta myös ärsyttää puolivillaisella ja tunkkaisella, mutta myös välittömällä soundillaan. Pienen kauniisti sovitetuissa kappaleissa on melodista koukkua ja kitarapopin historiaa luotaavaa näkemystä Hyökkäyksen powerpopista aina Kun olet surullinen -kappaleen näppäilevään folk-heleyteen. Mikko Kuparin laulun villatakkinen vireen kanssa tapailu sopii hyvin soundin tuhnuisuuteen. Suomenkielisissä kappaleissa on kiitettävästi koukkua ja vaikkei mitään uutta ja yllätyksellistä ehkä kuullakaan, on kokonaisuudessa kieltämättä kipinää.

Ilkka Valpasvuo


Eri esittäjiä: Finntengs 2 Eri esittäjiä: Finntengs 2
Oligarkia Mistengs Disks / Finnteng

Tuntuu aika käsittämättömältä ajatukselta, että halpissyntikan preset-pätkästä saa duunattua hitin, joka nimenomaan taustamusiikkina elää elämäänsä vielä kohta kolmekymmentä vuotta myöhemminkin. Mutta näin vain kävi, kun Wayne Smith ja Noel Davey bongasivat jälkimmäisen Casio MT-40:stä yksinkertaisen Eddie Cochrann Somethin´ Elseä imitoivan rutkutuksen, muokkasivat sitä hieman ja veivät sitten King Jammysin studiolle. Rytmi julkistettiin 23. helmikuuta 1985 Jammyn oman sound systemin ja Black Scorpion soundclashissä. Kuten Jamaikalla usein esiteltäessä jotain ennenkuulumatonta, yleisö meni tuollakin kertaa ns. pähkinöiksi ja Jammys pieksi skorpparit kasiviis–nolla. Jamaikalaisen musiikin suunta muuttui kertarytkyllä, jonka laineissa keinutaan vieläkin. Digi-digi!

Pika-forward vuoteen 2013: Sleng Teng -rytmiä ja härmäläisiä iskusävelmiä naittava Finntengs-proggis on päässyt toiseen seiskaan. Tämähän on kuulijasta riippuen joko täysin totaalista pastillia tai sitten parasta maailmassa. Itse kuulun jälkimmäiseen ryhmään. Sleng Teng ja digireggae on muinoin kolahtanut ns. oikeasti ja täysillä, ja ihan kaikki, missä sitä käytetään, on kultaa. Kaiken takana on Sleng Teng, Tuhannen markan Finnteng, Sleng Teng kiertää... Ei näitä kenties ymmärrä, jos ei sisäistä jamaikalaisen musabisneksen kierrätysmentaliteettia tai tunne Sleng Tengin jokaista osaa henkilökohtaisesti. He who knows it, feels it, seen? (Taiteilijan havainnekuvassa kummankin Finntengs-seiskatuumaisen värit)

Tuomas Tiainen




Lukukertoja: 5215
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s