Pienet

Pienet - Marraskuu 2018

30.11.2018

Callo: Earth a.m.

Callo on yksi niistä lukemattomista yhtyeistä, jotka ovat saaneet alkunsa oluthuuruisen illan myötä. Nykyisessä kokoonpanossa pari vuotta toiminut bändi nappasi itselleen Karmarock stipendi -kilpailun voiton, jonka myötä Callo pääsi Maj Karman Häiriö Piirisen opastuksella kolmeksi päiväksi studioon.

Sessioiden tuloksena syntynyt Earth a.m. -demo on neljän biisin mittainen annos satakuntalaista ahdistusta, joka omaan korvaani kuulostaa myös suhteellisen grungepitoiselle rynkytykselle. Eikä siinä mitään, sillä flanellipaitaiset veteraanithan osasivat olla pa(r)h(a)immillaan melkoisia laahustajia. Grungen kylkeen on nidottu myös popimpaa indierockia, josta nelibiisisen demon sulkeva Get Even on suorastaan kauniiksi äityvä näyte. Ihan tuosta tulee rauhallisempi Alice in Chains mieleen, mikä laskettakoon tässä yhteydessä silkaksi plussaksi.

Nipun tarttuvin numero on kuitenkin aloitukseksi sijoitettu Over the Edge, jonka vanavedessä lipuu selvästi verkkaisempi Last Ones There. Näillä siivuilla ryhmän äreä kitararock on mielestäni omimmillaan, vaikka vokalisti Jesse Toivonen lähestyy edesmennyttä Layne Staleytä kenties tarpeettomankin paljon. Erittäin lupaava debytantti siis, joten toivottavasti puheet albumista realisoituvat ensi vuoden puolella.

Mika Roth

Dxvxdxd Sxlf: Of Wolves and Men
Dooweet

Tarpeettoman hankalan nimen omaava Dxvxdxd Sxlf on ranskalainen yhtye, jonka ytimen muodostavat Adam DSX ja Guillaume Smiley. Vuonna 2016 perustettu bändi kasvoi nopeasti kvartetiksi ja tyylilajikseen ranskalaiset ovat valinneet industrialin, elektron, popin ja metalin oudon sekoituksen.

Yhtyeen nimessä ilmenevät neljä X-kirjainta symbolisoivat kuuleman mukaan neljää elementtiä, neljää jäsentä ja viittaus toimii myös kristinuskon ristiin, sekä mysteerisyyteen noin yleisesti ottaen. EP:n, ja ymmärtääkseni koko bändin, pointtina toimii hyvä ja pahan voimien loputon taistelu meissä jokaisessa. Mitä on hulluus, mitä on järkevyys? Näitä kysymyksiä pohtineen R.D. Langin kirja The divided self: An existential study in sanity & madness on saatetekstin mukaan myös mitä merkityksellinen yhtyeelle.

Under the Gaze of Christ pomppii pingispallon tavoin pop-balladin ja indu-painajaisen välillä, kun taas Dreamer on Ecstasy möyrii omassa depressiossaan syvemmällä. Ahdistusta riittää ja painostavuutta haetaan, mutta kakofonia on ainoa mitä oikeastaan löydetään. Metallisempi The Path toimii astetta paremmin ja päätöksenä kuultava Spiritual Beggars kolahtaa taas hudiksi. Epätasaista, hakevaa, huojuvaa – tässä on mitä selvimmin se oma juttu yhä haussa.

Mika Roth

Jyrki Lehto & Markku Toikkanen: Just Visitin’
Art First Records

Koska äänet ovat vain ääniä, ja koska niistä syntyy musiikkia? Missä kulkee tuo usvainen rajalinja, ja miten moisen voi edes määrittää, kun jokainen kokee äänet tavallaan? Siinä muutama niistä kysymyksistä joita pohdin, kun Jyrki Lehto & Markku Toikkanen -kaksikon Just Visitin’ pyöri soittimessani.

Just Visitin’ on periaatteessa kitaralevy, sillä kaikki äänet on tuotettu kitaroilla, mutta kun käytössä on ollut runsaasti efektilaitteita ei monienkaan äänien alkulähdettä arvaisi ensikuulemalla. Kaikki musiikki on kuuleman mukaan täysin improvisoitua, laulua ei kuulla, eikä oikeastaan mitään perinteisiä biisirakenteitakaan. Mistä tässä siis voi ottaa kiinni, ja mihin päin pitäisi kulkea? Duon luoma avaruusromu on jaoteltu kansissa neljäksi kappaleeksi, mutta kaikki moiset jaot ovat näin erilaisen äänitaiteen kohdalla mielestäni toisarvoisia.

Sinkoilevat äänet ja niiden väliin jäävät tyhjyydet luovat mielleyhtymiä hylätyistä ratapihoista, suurista teollisuushalleista, LSD-tripeistä ja matalan budjetin sci-fi leffoista. Kokeellinen pop porisee efektikattilassa kuin villein Pink Floyd tai Brian Eno, enkä voi kuin ihailla kaksikon kykyä irtautua kaikista musiikin säännöistä, ohjenuorista ja linjastoista. Kolinaa, räminää, huminaa, sirinää, kirskuvia ääniä ja syvästi soivia piikkejä, jotka viehättävät yhtä ja kiduttavat toista. Taidetta.

Mika Roth

Kivireki: Blackgrass
Komitea

Desibeli.net pääsi ennakkoon ihmettelemään Kivireki-yhtyeen EP-levyä, jonka julkaisupäivä on siis 8. joulukuuta. Blackgrass on kuuden rallin paketti, joka lohkaisee ajastasi karvan alle 20 minuuttia. Tuo pieni uhraus kannattaa kuitenkin ehdottomasti tehdä, sillä uudella EP-levyllä ryhmä takoo akustista stoner-rockia joka sijoittuu musiikin maailmankartalla jonnekin ’tuntematon’ ja ’jotain muuta’ -alueiden lähelle.

Akustisilla soittimilla runnottu stoner kuulostaa hetkittäin kovasti alkukantaiselle bluesille, bluegrassille kun taas jonkin sortin folk-punk istuu joidenkin biisien päälle kuvaavimpana lappusena. Ryhmä itsekin on oivaltanut, että sähköjen tiputtua se on saanut aivan uudenlaisia yleisöjä, sillä bluesdiggarit saavat Kaikki vihaa mun arkee -rallista yhtä paljon säpinöitä kuin punkkarit toisista. Riehakkaasti rälläävä Seutulippu helvettiin rokkaa niin kuin akustisella aseistuksella nyt on vain mahdollista, ja vielä syvemmälle aikuisten päätyyn painutaan kun Ei teppo tapa. Todettakoon tässä yhteydessä myös että, tosikot älkööt vaivautuko.

Periaatteessa Kivireki kiskoo mahdotonta lastia perässään, mutta niin vain akustisesti raastettu punk, folk ja blues-stoner kääntyy tässä uudessa muodossa voittavaksi vedoksi. Paria pikkujuttua lukuun ottamatta livenä purkkiin lyöty kuudestilaukeava on mitä suositeltavin paketti kovaan jouluun.

Mika Roth

Oenos: Trousseau Noir II

Viini on aikojen alusta saakka innoittanut ihmisiä luomaan erilaista taidetta. Oulusta Lontooseen siirtynyt yhden miehen orkesteri Oenos ilahdutti Desibeli.netin toimitusta alkuvuodesta, kun Nero I -promo saapui maisteltavaksi. Trousseau Noir on niin ikään neljän raidan kokonaisuus, jonka kappaleet on tuttuun tyyliin nimetty aina kulloisenkin innoittajana toimineen viinin mukaan.

Makuasioistahan ei sovi kiistellä, mutta omasta mielestäni Oenosin instrumentaali post-metal aukenee parhaimmin juuri avauksena kuultavassa Blandano Valdericessa. Biisin vaimeasti valittava äänimaisema tihkuu melankoliaa, melodiaa ja painoa, mutta ei silti sorru jalkojen raahaukseen. Protos 0.5 ei vaimeana numerona nouse lähellekään sisarustensa äänivalleja, eikä toisaalta pysty olemaan siinä määrin herkkä ja hentoinen, että herättäisi hempeämpiäkään tuntoja. Vladika potkaisee sen sijaan kuin muuli, post-metalin hyöyn runnellessa aisteja. Pikantin sivumaun luovat muutamat kuiskitut sanat sekä piano, jonka dramaattinen sointi tuo siivuun runsaasti syvyyttä. Levyn sulkeva Cancellus II on lähemmäs kymmenminuuttisessa mitassaan kokonaisuuden raskain murikka, Oenosin lähestyessä nyt doomin lohduttomia soita, eikä ankkuriraita pidä kiirettä avautuessaan.

Neljä erilaista näkemystä, makua ja visioita. Oenoskin näemmä vain paranee vanhetessaan, kuten ne paremmat viinit. Tätä voi suositella miltei minkä tahansa kanssa nautittavaksi.

Mika Roth

Princes of Nigeria: Alan Pozzer
Lugnut Brand Records

Princes of Nigeria on kotimainen yhtye, mutta ryhmän luoma musiikki saa pohtimaan huomattavasti lämpimämpiä maisemia. Kuumilla kierroksilla rullaava afrobeat ja jykevä funk kun eivät varsinaisesti yhdisty adventtikaamoksen hämärään. Tarina ei kerro kuinka asiat ovat tapahtuneet, mutta bändin seiskatuumaisen on päätynyt julkaisemaan kalifornialainen pieni funk-levymerkki. Ja onneksi julkaisivat, sillä kyllähän tämä 8 minuutin ja 38 sekunnin mittainen siivu toisesta, paremmasta maailmaa löysi ainakin minusta ystävän.

A-puolelle sijoitettu Alan Pozzer seilaa afrobeatin vapailla vesillä torvien ja naislaulun värittäessä soittoa. Rytmiryhmä ajaa isosti mutta rennosti ja biisi on samaan aikaan ärhäkkä sekä levollinen, mistä ylisuuren lierihatun nosto asianomaisille. Olisi väärin sanoa että Princes of Nigeria on hieman kuin päivittynyt versio The Metersistä, mutta siinä voisi olla silti jonkinlainen tienviitta genrekartalla.

B-puolen vallannut Mugu Chase on paria kuiskausta ja naurunremakkaa lukuun ottamatta instrumentaaliraita, ja korkeaoktaaninen funk- sellainen. Biisihän sopisi täydellisesti jonkin blaxploitaatio-leffan soundtrackille, ja voisi soida vaikka tylyssä takaa-ajo kohtauksessa, jossa kolhuiset amerikanraudat hankkivat kylkiinsä vain lisää naarmuja. Kitaran rullaus ja torvien törähtely, koskettimien mausteet ja pohjalla jylläävä rytmiryhmä – eihän siinä muuta tarvita.

Mika Roth

Puk: Sudet

Suomenkielisen indiepopin veteraaniksi itsensä laskeva Puk on julkaisemassa taas uutta albumia. Käytän sanaa ’taas’, sillä jotenkin kaksi vuotta sitten ilmestynyt Murhalaulut tuntuu edelleen erittäin tuoreelta kiekolta. Niin se aika vain rientää, kun on leuka rinnassa.

Kahden biisin mittainen sinkku jatkaa bändin gootahtavan tunnelmapopin ja sydäntäsärkevän maalailun tiellä. Sudet naksuttaa radallaan vinhampaa vauhtia, pienen kosketinkoukun, synamaalailujen ja monitulkintaisen tekstin muodostaessa jotain kiehtovan mysteeristä. Kaikki on kiinni vain yhdestä suudelmasta, jota kertoja ei voi olla ajattelematta futupopin puolikimaltavassa aikamatkassa. Miltei kuusiminuuttinen Olen astunut veteen onkin sitten huomattavasti tummasävyisempi numero, jonka vaimeasti kajahtelevissa peilipinnoissa yhtye astuu entistä selvemmin 80-luvun melankoliapopin puolelle.

Puk uskoo rajatun soundin ja selvästi määriteltyjen rakenteiden voimaan, mikä tietysti johtaa siihen, että itse kappalemateriaalin on oltava ensiluokkaista, kun soundimassaverhoja ei kiskota kuulijoiden silmien eteen. Sudet-sinkku on itseään tutkiva ja omaan suruunsa kietoutuva matka. Se on sydämen vaihtelevasta vapaudesta ja vankeudesta yhtä lailla hullaantuva kymmenminuuttinen, jonka ei soisi loppuvan. Ensi vuodeksi luvattua pitkäsoittoa odotellessa.

Mika Roth

The Feral Young: I Haven't Seen Myself in a While
Kaos Kontrol

Turkulainen The Feral Young on rysäyttänyt seiskatuumaiselleen kolme raitaa. Tyylillisesti yhtye liitetään noise rock -termin alle, mutta perintötekijöistä löytyvät myös sludgen, punkin ja stonerin partikkelit. Nähtävästi bändi on julkaissut ennen tätä vain yhden EP:n, mutta oma soundi ja tyyli ovat ehtineet jo muodostua vahvoiksi.

A-puolelle sijoitetut The Beat ja Amnesia Alibi vievät aikaa vain hieman päälle viisi minuuttia. Silti The Beat saa käynnistyä rauhassa ja kun loppu koittaa, on stoner/noise jyräys tehnyt jo tehtävänsä. Tekisi kovasti mieli sanoa ääneen Neurosis, mutta onneksi amnesia tulee ja pyyhkii moiset ajatukset pois. Jälkimmäinen ralli ottaa jopa kimmoketta death’n’rollin kulmasta rällätessään rock-raastinraudallaan, mutta raskaus ei pääse painamaan hartioita alas.

Koko B-puolen itselleen saanut I Haven't Seen Myself in a While laventaa merkittävästi bändin pirskottelemaa kuvaa. Nyt mukaan hiipivät raaemman postpunkin, modernin noisen ja pitelemättömän garagen murikat, jotka saavat biisin kolisemaan kuin housujen taskuun unohtunut tiiliskivi pesukoneen linkouksessa. Raakaahan tämä on, mutta syntynyt lopputulos häkellyttää iskuvoimallaan.

Mika Roth

The Keinovaginas: From Kekkoslovakia with Hate

Omaa runk punkkiaan soittava The Keinovaginas lupaili loppukesäisessä Desibeli.netin haastattelussa jatkoa tulevaksi Miestrilogia-kasetilleen jo ihan piankin, mutta en uskonut bändin palaavan aivan näin nopeasti takaisin alasimen äärelle. From Kekkoslovakia with Hate on kolmen tuoreen rallin paketti, jota ryyditetään taas puhepätkällä.

A-puolen avaava Meitä kyylätään nostaa keskisormea valvontayhteiskunnalle, jonka osasia meistä jokainen tätä nykyä on, kiitos suurten teknologisten edistysaskelten. Biisi on suoraa rockia, jossa punk kukkii etenkin asenteen puolella. Itsensäpalvojaiset äityy tahollaan suorastaan eeppiseksi rakenteluksi, jonka jälkimmäisellä puoliskolla kosketin/konevastaavat Jon Gaylord ja Klaus Slutze pääsevät puuhailemaan taustalla kaikkea jännää. Soitinten kuninkaita ovat silti yhä ja edelleen Jeff Jerkoffin sekä Sladdi Diamondin kitarat, sillä onhan kyseessä punkahtava rock.

B-puolen avaava Ajan tuomitsemat on myös melkoinen yllätys, sillä ryhmä siirtyy lähemmäs eeppistä elektrotunnelmointia Einstürzende Neubautenin tapaan, ja tekstikin kävisi ihka oikeasta runoudesta. Lisää hilsettä pöllyää päälaen yllä, kun miltei kuusiminuuttinen Jerking With Jeff part II humisee, särisee ja kolisee ennen kuin Jeff (ja kuningas alkoholi, oletan) päästetään ääneen. Olisiko tämän jälkeen loogista siirtyä kokonaisen pitkäsoiton tekoon? Omasta puolestani näin voisi, ja saisi, jo tapahtua.

Mika Roth

Lukukertoja: 3950