Pienet

Pienet - Kesäkuu 2024

14.06.2024


Baba Ganoush Orkestra: Durian Durian Baba Ganoush Orkestra: Durian Durian

Baba Ganoush Orkestra on torvivetoista, mausteista ja jazzahtavan progeista instrumentaalimusiikkia esittävä kokoonpano. Parin vuoden takainen debyytti-EP Meze pisti hummukset ja smetanat samaan pataan porisemaan, eikä seikkailuhenkisyys musiikkikeittiön puolella ole vähentynyt.

Durian Durian tarjoaa lautaselle viisi vivahteikasta elämystä, joita sitoo yhtäältä bändin soundi, mutta jotka kaikki ovat aivan omanlaisiaan pikku ihmeitä. Afrobeatin kanssa kylkiä hierova Moist on kuin täysin purettua ja uudelleenkoottua bluesia, jolle on tapahtunut jotain valloittavan ihanaa. Hiukan samoilla linjoilla sivakoi nopeammin askeltava Orange And Teal, jota torvetkin johdattavat. Varioivien vetojen välissä soiva Tango Balkan antaa purilaiselle tulisen pihvin, tulisten korkojen kopistellessa tietään halki lattian. Torvet omaksuvat balkanilaisen persoonallisuuden, rytmien tehdessä jälleen omia ristipistokuvioitaan. Popimpi ja radioystävällisempi avausraita In A Pickle saattaakin olla helpompi paikka aloittaa bändiin tutustumisen, kun taas ankkuri Lo Perdimos on elokuvamaisempi loppuhaikeilu, jossa menneiden päivien Hollywood paistattelee hetken kultasäteissään jättäen kumman jälkikaiun.

Laulua ei tarvita, eikä sitä osaa oikeastaan edes kaivata, kun orkesteri ilakoi sielukkaan vapaasti. Voisi näitä julkaisuja tulla useamminkin, koska laatu on huimaa. Pinnat myös totaalisesta ajattomuudesta.

Mika Roth


BFP: Encore BFP: Encore

Kansanmusiikistakin on moneksi, kuten BFP osoittaa tällä neljän raidan EP:llään. Aiemmin Bergå Folk Projectin nimellä itselleen Etno-Emmankin pokannut yhtye antaa kirjaimellisesti melkoisen Encoren, porautuen suomalaisen kansanmusiikkitradition ytimeen. Sinkkunahan saimmekin jo Nälkämaan uuden näkemyksen, jolle saamelaisrappari Áilu Valle antoi silauksensa, joten mitä vielä?

Ja vaikka mitä. Vähintäänkin kahdesta kansanlaulusta, yhdestä jouhikkosävelmästä ja Kaustisen polkasta on kypsytelty uusi kappale, Kukko Kickoff. Trad. seisoo niin sävelien kuin sanojen kohdalla, mutta sovitushan se vasta elon musiikkiin puhaltaa ja yhdessä perkussionisti Mamba Assefan kanssa ruuvattu muoto saa taatusti hanurit irti penkeistä. Yhtyeen riehakas ja välitön soittotyyli jakaa taatusti mielipiteitä, etenkin kun kanteleet sun muut jouhikot saavat kunnon kyytiä. Kaiken tuon keskeltä nousevat yllättäen puuston kriittistä tarvetta meille kaikille alleviivaava Vallilan puut, folkahtavan ja rauhallisen kappaleen hakiessa tyyneydestä voimaa. Ankkurina Kutti kutti nostaa hymyä huulille, kun perinteistä runolaulua on sovitettu häämenojen kiireisiin. Paremmaksi voi pistää monella tasolla, silloinkin.

Encore on modernia kansanmusiikkia, jossa ei lasketa perinteen pitsiliinan jokaista kerrosta ihan niin tarkkaan. Tärkeämpää on olla tässä ja nyt, nuottien nostaessa punan poskille ja hymyn huulille.

Mika Roth


Cosmic Redirection: Novis Oculis Cosmic Redirection: Novis Oculis
Inner Planet

On aika kalkuloida potentiaaliset avaruusreitit uusin silmin. Vaasalainen stonerdoomia psykedeelisillä ja itämaisilla mausteilla soittava Cosmic Redirection pölläyttää näet sellaiset avaruuspölyt kaasukehiin, ettei fuzzimmasta väliä.

Kaikessa lukee isosti Black Sabbath, mutta vasta viime vuoden lopulla perustettu orkesteri tunnustaa myös Electric Wizardin ja Kingston Wallin vaikutukset tekemisistään. Vaikuttavat planeetat ja tähdet on näin saatu ojennukseen, mutta nostan silti esiin The Lines -ankkurin lannistumattoman grooven. Biisihän kirii loppua kohden terhakasti, eikä hitaammin doompyöräänsä kääntävä The Call jää myöskään vain huudoksi huudon itsensä takia. Itämaisuus orastaa toki kaiken mullan alla, mutta sen yhteydessä voitaneen puhua ennemminkin lupauksista kuin vielä varsinaisista kukista.

Reilu puoli vuotta perustamisensa jälkeen julkaistu EP osoittaa, ettei Vaasan veri ainakaan vapise. Tietysti stonerin isoisien tekemiset kuuluvat ankarasti läpi lopputuloksesta, eikä fuzzia vielä ole sen kummemmin lähdetty jalostamaan, mutta alku vakuuttaa. Muoto on yksi asia, Cosmic Redirectionin tapauksessa kasassa on myös kolme jaloillaan seisovaa vahvaa biisiä, joten nyt vain lisää ja syvemmältä kauhoen.

Mika Roth


Freesi: Tämän elämän hetket Freesi: Tämän elämän hetket
Ilon Kautta Productions

10-luvun alusta taivalta taittanut Freesi on sitten vuoden 2019 Superihmisii-sinkun julkaissut yhteensä kuusi sinkkua. Tuore EP on myös kuuden raidan mittainen, mutta yllätyin seuraavasta havainnosta: tässä välissä ilmestyneistä sinkuista vain yksi on mahtunut EP:lle mukaan.

Freesin peliliikkeen myötä kuulijoille annetaan tuoretta materiaalia ja paketti korkataan yhtyeen historian ensimmäisellä feat-yhteistyöllä, kun DaddyShow antaa potkua Faija-raitaan. Isyys on teemana universaali, joten fiittaus istuu isoon kuvaan ongelmitta. Uudet ajat kuuluvat aiempaa rokimmissa soundeissa, niin kärkisiivulla kuin muillakin ralleilla. Toisena kuullaan se virallinen sinkku, Seitsemän ihmettä, joka korostaa myös elämän positiivisia muutoksia ja muuttumista. Sydänhuumetta jatkaa tunnepuolen ruodintaa, tosin kulma ja soundi vaihtuvat jälleen ja EP:n jokainen kamari antaa jotain. Pienistä paloista rakentuu suuri kuva, jossa Freesi vaikuttaa taas tuoreemmalta kuin aikoihin.

Pienenä kummallisuutena voi pitää sitä, että kun näin suuria muutoksia tehdään näinkin ison biisiparven kanssa, niin miksi parilla lisäsiivulla ei tehty saman tien pitkäsoittoa. Vastaukset tietänevät vain tekijät, mutta kun ankkuriksi sijoitettu Viimeinen tanssi viimein keinahtaa hiljaisuuteen on helppoa olla tyytyväinen.

Mika Roth


Julian Lahdesmaki: Young Jupiter Julian Lahdesmaki: Young Jupiter
Soliti

Julian Lahdesmaki on jo aiemmin eri nimillä musiikkia julkaissut artisti, jonka neljän raidan mittainen Young Jupiter on toinen EP vajaaseen puoleentoista vuoteen. Uusi EP on kirjaimellisesti neljän vain numeroilla toisistaan erotetun osan nelikulmio, jonka ambientmainen pop leikkii aikakausien osilla keveästi.

Young Jupiter ei ole varsinaisesti instrumentaalilevy, mutta isot osat kulkevat vähin sanoin. Osa puheista kuulostaa sampleilta, kerrosten lipuessa toistensa lomitse. Avain moneen oveen on Brian Enolle sukua oleva ajaton keveys, osien heijastellessa niin onnea, muutosta kuin tuntemattomuutta. Äänitysten aikana Lahdesmaki muutti Yhdysvaltain Oregonista Helsinkiin ja siirtymä salli tavallaan kahden maailman yhtäaikaisen läsnäolon. Kaihoisa toinen osa täydentyy syvemmällä melankolialla varustetusta kolmannesta osasta, jolla selvimmin olen kuulevinani kaukaisen 70-luvun kaikuja. Eikä ehkä viimeisten vuosien The Beatleskaan tästä enää niin kaukana ole. Kevään korvalla sinkuksi poimittu Part One on puolestaan se selvin siirto elokuvien ääniraidoilta tutun, maalailevamman modernin ambientpopin suuntaan.

Neljä osaa, neljä nuorta Jupiteria, jonka teistä, radoista ja painovoimakentistä kukin voi löytää omia järjestelmiään. Planeetoista vanhin on hivenen mystinen tapaus, mutta esikoinenhan on aina esikoinen.

Mika Roth


Kesy: Warholin tehtaalla Kesy: Warholin tehtaalla

Kun Kesy vastaa musiikista, on lopputulema kaikkea muuta kuin kesyä. Kuopiolaisen rock´n-pop´n-punk -ryhmän reilun vuoden takainen Kesy EP oli jo melkoinen tapaus, eikä meno ainakaan pliisuunnu uudella julkaisulla. Warholin tehtaalla -tuplasinkulta ei löydy otsikon mukaista raitaa, mutta New Yorkin undergroundiin voi olla yllättävänkin lyhyt matka lähiöbaarin miedon kafkamaisesta todellisuudesta.

Friikin kutsu aloittaa seiskaseiskalla ja torven pumpatessa lisägroovea jo valmiiksi svengaavaan alustaan, lähtee lattia viettämään innoittavasti kohti huoneen nuhruisia nurkkia. Friikit saattavat joskus hiukan pelottaa ja luoda outoja auroja ympärilleen, mutta ainakin he uskovat kulttijuttuihinsa – mitä ne sitten ovatkaan. Pop-koukkua kainaloon ja muhevat koskettimet taustalle jyrisemään isosti, niin johan Lou Reedinkin haamu huomaa baaritiskiltä meuhkan. B-puolen Pako on jylhempi, kiivaimmissa kohdissaan suorastaan vimmainen rock-purkaus. Aivan kuin yhtye olisi löytänyt polttopisteen ja optimin Jefferson Airplanen, Velvet Undergroundin ja Tasavallan Presidentin väliltä.

Kesy avaa legendojen voimilla ovia, joiden takaa paljastuvia ihmeellisyyksiä voisi nauttia isommissakin annoksissa. Tarina ei kerro mitä seuraavaksi on tapahtumassa, mutta toivotaan että pian ja runsaasti.

Mika Roth


Lirpo: Pimeys katsoo takaisin Lirpo: Pimeys katsoo takaisin

Lirpo on suomenkielistä industrialpunkkia soittava bändi, jolla on jo viisi vuotta ikää mittarissa. Taas kerran saan ihmetellä, miten mainio orkesteri on jäänyt aiemmin huomiotta, mutta näinhän se on: loistavaa musiikkia on tarjolla vuosi vuodelta entistä enemmän.

Lirpo on tällä tallenteella kolmihenkinen bändi, jonka soundi on industrial, mutta joka on silti löytänyt myös svengin algoritmin jostain syvyyksistään. Pari sinkkua on jo lohkaistu, vaan niiden viereltä kajahtaa loistava Siivousbiisi, jolla rokkenrolli soi punkahtavan popisti ja elektronisen isosti. Kahden vokalistin ja nätisti soitettujen koskettimien alla räyhää indupunk, niin että hampaat tärisevät. Entinen koulukiusattu, nykyinen urbaani tappokone lyö maanisen vaihteen silmään, kun doupattu KMFDM tappaa niin talossa kuin puutarhassa. Ensimmäiseksi sinkuksi jo viime kesän alussa singahtanut Menestyksen salaisuus, on taas kaunis balladi faustisen sopimuksen tekemisestä, lirpomaisella tavalla tietysti.

Kämäistä ”russki mir” -maailmaa kylkeen tarjoava Koska mä voin on kuin viimeinen kirsikka haisevan kakun päälle. Kertooko se tarinan eräästä aikamme diktaattorista, vai onko kaikki vain fiktiota? Totuus on tuolla ulkona, ja niin on myös Lirpo. Mustaa huokuvan indupunkrockin tehdessä mitä haluaa.

Mika Roth


Mumriq Mumriq: Mumriq
Varva Records

Eläköön yhteispohjoismainen musiikkiyhteistyö! Göteborgissa majaansa pitävä Mumriq on ruotsalais-suomalainen jazzin, vaihtoehtoisen rockin sekä näiden monien öisten ystävien parissa viihtyvä orkesteri. Yö näyttäytyy tietysti jokaiselle meistä hiukan eri tavoin myös musiikin saralla, vaan nyt siirrymme rauhallisemman yön pariin.

EP:n kolmesta raidasta viipyilevin ja pohtivin on viimeisenä kuultava A Quiet Place, joka kyllä osaa ravistella helmoistaan nuotteja, mutta joka samalla asettuu viehättävästi leijumaan nickcavemaiseen pilveen. Vokalisti Klara Ahlersten kuulostaa hetkittäin uuden vuosituhannen Kate Bushilta, mutta rakentavalla tavalla. Avauksena kuultava I Love The Sun on puolestaan se ’helpompi’ ja keveämmin tossuin jazzpop-polkuaan tanssahteleva kaunokainen. Basson puolilevoton kuvio yhdistyy pianon ripottelemiin nuotteihin ja liekö seassa huilukin, uskoisin niin. Edes tämä numero ei kestä viittä minuuttia, vaikka aika tuntuu menettävän niin hampaansa kuin merkityksensä Mumriqin hellän taidokkaissa käsissä.

Mumriq on kolmen sävyisän ja toisinaan hyvin elokuvamaisen kappaleen joukko, jota raukeus sitoo yhteen. Pinnan alla on jännitteitä, joita laulu ja piano vuoroin sekä yhdessä manaavat esiin. Mielenkiintoinen debyytti.

Mika Roth


Mustat Ruusut: Nocturne Mustat Ruusut: Nocturne

Mustat Ruusut ovat kukkineet melodisen suomirockin tummista mullista jo kymmenen vuoden ajan. Uran alkupuolen onnistuneesti summannut Memento-debyyttialbumi on yhä muistissa. Uusi aika alkoi alkuvuodesta 2023 Saatana sanon (tää oli tässä) -sinkulla ja nyt on uuden summauksen aika.

EP:n viidestä raidasta kolme ehdittiin itse asiassa julkaista jo viime vuoden puolella sinkkuina, eikä biisien aiheuttamaa kohinaa voi ainakaan ihmetellä. Rikollisen nostattava Siivet on sopivan karua ja silti riittävän kimaltelevaa rokkailua, jossa jokainen lohko rakentaa kokonaisuutta. Tokio on sisaruksiaan melodisempi, kaarevampi ja kiistatta myös melankolisempi kudonta, jonka oletettavasti koskettimilla luotu pikku koukku saattaa olla koko EP:n pistävin terä. Rohkeammin kasariin nojaavat Pimeillä teillä ja Koukussa tarraavat myös korvasta kiinni, jakaen kortit jälleen eri tavoin. Viisi lyöntiä, viisi osumaa.

Mustat Ruusut soundaa joka raidalla itseltään, vaan ei toista kuitenkaan liiaksi itseään. Nyanssit, pienet lisät ja erot, niistä yhtye on oppinut hakemaan lisänostoa, mikä myös toimii. Jos nyt jotain kannattaisi kehittää, niin ehkei pedaalia tarvitse ihan jatkuvasti polkea liki lattiaa, ainakaan sinkkuja isommilla julkaisuilla.

Mika Roth


Ninni & Ella Aleksiina: Oon päättänyt Ninni & Ella Aleksiina: Oon päättänyt
Music Production Alliance

Esikois-EP:nsä julkaissut Ninni & Ella Aleksiina on turkulainen duo, jonka historia ulottuu vuoden 2023 lopulle. Alussa siis ollaan ja ”muija energiaa” luvataan ytimekkäässä saatteessa. Kuulemma kaksikko ei oikein tiennyt mitä studiossa teki, mutta nyt pidetään kynttilää suotta vakan alla.

Viiden biisin mittainen EP on kaksikon kirjoittama, Ninnin vastatessa tuotannosta. Miksaus ja masterointi on uskottu BirdyHeadin harteille, mutta muuten ollaan DIY:n syvässä päädyssä. Ja mikäs on ollessa, kun joukosta ei hutia löydy. Kolkon demomainen ankkuri Oon päättänyt jättää kysymysmerkkejä ilmaan, mutta nekin lienevät tarkoituksellisia. Pinnalla uskoo sentään melodiaansa ja Kukaan ei tiedä väläyttelee laulumelodian voimaa. Superkaruksi jätetyt taustat eivät äänikenttiä täytä, mutta vetovoimaisen minimalistiseen tyyliin tottuu. Sinkkunumero Kasvettiin svengaa sentään hitusen notkeammin polvin ja nousee kärkivedoksi, vaan nytkin tinkimätön karuus veistää isoja linjoja suosien.

Duon rosoisuus ja melodisuus muodostavat yhtälön, joka ei jätä paljoa varaa sivuttaisliikkeelle, mutta siinä on myös imua ja kiistatonta voimaa. Nyt vain jalostamaan ja hiomaan uniikkia timanttia, vaan ei liiaksi.

Mika Roth


Piehingin PRKL: Pellenaamarin takaa Piehingin PRKL: Pellenaamarin takaa

Soundikameleontti Piehingin PRKL on kääntynyt tällä erää vanhemman postpunkin suuntaan, joten eroa viime vuoden loppupuolella ilmestyneeseen Halinalle-sinkkuun syntyy rutkasti. Uusi EP summaa artistin koko kevään jatkuneen sinkkutrilogian, joten syntyykö tästä aito triptyykki?

Maaliskuinen Kyyneleitä (pellenaamarin takaa) avaa EP:n, paksujen surun samettiverhojen ollessa korkeinta mahdollista laatua. Melodia iskee tikarin tavoin sydämeen, teksti polttaa kuvia sieluun ja kaikki on kuten pitääkin. Sirpaleita (pellenaamarin takaa) on kulmistaan pyöreämpi ja ytimeltään kitkerämpi luenta, The Curen pakista lainatun soundin pirstoessa peilitalon kauniita seiniä. Kaikki muuttuu, vaan miksi? Arkikaan ei suojaa sielun ahdistukselta. Paniikki (pellenaamarin takaa on latauksista energisin, eivätkä säikkyneet nuotit ja lähelle kaaosta ajetut vokaalit suinkaan vaimenna vellovia aaltoja. Teos sulkeutuu tomupilveensä, sekavien rivien ja loputtoman kaiun pakottaessa paniikkivaihdetta sisään.

Piehingin PRKL osasi yllättää, eikä edes synkkä aihepiiri sarjamurhaajine kaikkineen peitä sitä faktaa, että nyt osutaan kovalla prosentilla keskelle maalitaulua. Etenkin Paniikki ajaa soundia ennakkoluulottomasti kohti jyrkännettä, joten tässähän jää mielenkiinnolla odottamaan mahdollista jatkoa.

Mika Roth


The Reality Machine The Reality Machine: The Reality Machine
MPR

Koosteen komein nimi -kisassa korkealle nouseva The Reality Machine on perinteistä heavy metalia ilman sen kummempia lisä- tai etuliitteitä soittava kotimainen orkesteri. Todellisuuden taipuilusta on tiedä, mutta ainakin kuluvana vuonna perustettu porilaisryhmä on jo saanut tiukan otteen metallin juuresta. Tämä on totisinta totta.

Viiden rallin EP pitää sisällään perinteitä kunnioittavaa eeppisempää rakentelua, nopeampaa pyristelyä, sekä tietysti mammuttimaisiin mittoihin kasvavan nimibiisin. Ankkuriraita The Reality Machine onkin taas vähään aikaan parhainta rautaneitsytdioa sopivalla acceptoinnilla, eikä hommaa vedetä läskiksi, vaan puristus tiukkenee loppua kohden. Judas Priestille kunniaa tekevä The Wrong Messiah pakottaa mittarin neulat kaakkoon. Sinkkuraita Rainmaker laukkaa puolestaan tiiviimmin sisäradalla, käyttäen mm. saksalaisten ja ruotsalaisten toimiviksi osoittamia jekkuja päämeren liikkeeseen laittamiseen.

Näin tiivis perinteisissä muodoissa pidättäytyminen on aina omat vaaran sisältävää toimintaa, koska olisi hyväksi löytää tasapaino menneiden aikojen ja niistä innoitusta hakeneiden uudempien asioiden väliltä. En väitä The Reality Machinen osuneen vielä esikoisellaan keskelle olennaista, mutta liki ollaan jo. Hyvin liki.

Mika Roth


Väinö Honkanen: Morning Moon / D'Artagnan Väinö Honkanen: Morning Moon / D'Artagnan
Rotta Records

Kymmenen aktiivisen musiikki- ja bändivuoden jälkeen soolouralleen taas pienoisen hetken suonut Väinö Honkanen ilmoittaa olevansa helsinkiläinen Tähtien sota -nörtti, rautalankakitaristi ja artistintynkä. Tynkyydestä en tiedä, eivätkä jediritarit hillu ainakaan kahden A-puolen tuplasinkulla, mutta kaihoa kitarasta nyt ainakin löytyy ja rautalanka taittuu.

Kaksi on siis A-puolta, mutta kun sähköpostissakin mainittiin ensinnä Morning Moon, niin aloitetaan siitä. Otsikkoaan lukuun ottamatta miltei täysin suomenkielinen biisi kopauttaa stetsoninsa reunaa countryn suuntaan, pedal steelin soundia haetaan ja pientä kapakkapoprockiakin tuossa viritellään, kunnes väliosa viimein päästää Honkasen sisäisen Bowien irti. Sellaisen 70-luvun alun ziggymäisen hepun, joka ei väistä haasteita. D'Artagnan nousee myös lännenhepan selkään, akustisuuden saadessa isompaa haastetta sähköisten soitinten taholta. Ken lienee otsikon reppana haaveilija, jolta on vielä niin kovin monet asiat tekemättä, mutta ainakin ameriikanmallista ryminää ja kolinaa kaadetaan kekoon koko rahan edestä.

Saatesanojen mukaan biisit eivät oikein ottaneet asettuakseen, vaan sopivinta soundia, vibaa ja tunnelmaa haettiin vuositolkulla. Lopulta Honkanen vain ”lampsi treenikselle ja teki ne valmiiksi”. Lopputulema on folkahtavaa ränttätänttää, mutta kaihoisalla suomi-iskelmän kulmalla. Siinähän sitä riittää nareskeltavaa.

Mika Roth


Hauraus / Kärlekslösa: Split Hauraus / Kärlekslösa: Split

Turkulainen Hauraus on räyhäistä screamoa ja rankempaa emoa maisemaan tuuttaava orkesteri. Alkuvuodesta sinkuissa vastaan tullut Kevätsade osui pisaroillaan maisemaan, mutta tuo siivu ei splitille ole mahtunut. Sen sijaan kuullaan kaksi uutta numeroa, jotka osoittavat arvonsa.

Ensimmäisenä lyöntivuoroon pääsee Love Won’t Hurt You Anymore, joka kumauttaa välittömästi kunnarin. Vokaaleissa huuto ja murina purevat lujaa, rikkomatta kuitenkaan ydintä, jolloin ryöpsähtelevät hyökkäykset todella tuntuvat. Kakkosraita Truth Is A Bittersweet Pill To Swallow jatkaa olennaisen ilmoittamista otsikossaan, puristaen itsensä entistä tiiviimpään pakettiin. Melodisuus on monen kilotonnin alla, mutta siellä se silti on ja vaikuttaa. Emoskenen kukkasoihtua kannetaan ylpeydellä ja puristusvoimalla.

Kärlekslösa on aiemmin allekirjoittaneelle tyystin tuntemattomaksi jäänyt helsinkiläinen emo/blackgaze orkesteri, jonka soundin tuoreus vakuutti oitis. Aiempaa julkaisuhistoriaa pumpulta ei löydy, mutta jäsenistöllä on muita menoja mm. Vainoa ja Rats Will Feast -yhtyeissä. Kuten arvata saattaa, meno on mustaa, tuimaa ja armottoman kovaa. Ehkä hieman yllättäen kielenä toimii suomi ja keskimmäisenä kuultava Kahdeksan vuoden jälkeen kellottaa päälle kolme minuuttia, jolloin pitkä suvantovaihe jakaa paketin tehokkaasti kahteen osaan.

Ensimmäisenä soiva Etäisyys on kiistatta biisikolmikon tulisin taistelukärki, eikä sitä niin vain pureta. Toki yhtye takoo lujaa sekä isoilla vasaroilla, mutta itse rakenteet ovat yllättävän monimuotoisia, mikä kertoo mielestäni terveestä kunnianhimosta sovituspuolella. Ankkurina soiva Tartut kiinni kaikkeen ratkeilee saumoistaan kiehtovasti ja raivoisasta myrskynsilmästä voi ehkä jo nähdä tulevaankin. Mielenkiintoista.

Mika Roth


Ruuvihymy / Iffy Reefers: Split Ruuvihymy / Iffy Reefers: Split
Aivofolk Levyt

Tämänkertaisen koosteen ainoa seiskatuumainen on kahden eri tavoin tiukan orkesterin splitti. Itse asiassa tämä tiukka annos hardcorea ja räimettä ilmestyi jo maaliskuussa, ainakin digitaalisessa maailmassa, mutta fyysinen kappale saapui vasta äskettäin Desibeli.netin toimitukseen.

Ruuvihymy täyttää toisen puolen neljällä rallilla, jotka eivät ota yhteensä edes viittä minuuttia, mutta tuntuvat hyvällä tavalla ikuisuudelta. Hardcoren katkuista punkkia soittava yhtye Helsinki-Oulu -akselilta pisti nopeat rallinsa nauhalle itse asiassa jo muinoin ensimmäisenä pandemiakesänä, mutta ajan hammas on ollut suosiollinen yhtyeen räiskeelle.

Metallisia palasia puskee pintaan, kun Pätäkkää Päättäkää kolistelee, ja rellestys vain jyrkkenee, kun kantaaottava MOT tummentaa soundia entisestään. Mielenrippeet on puhtaan herkullista kaaosta, soundien brutaaliuden korostaessa sanomien terää. Avausraita Antityhjyys yltää samoille tylyystasoille, suoruuden ja selkeyden edustaessa EP:n helpoimmin lähestyttävää päätyä.

Splitin toinen puolisko vaihtaa tyyliä ja genreä komeasti, kun lyöntivuoroon pääsee wanhan liiton rockabilly pumppu Iffy Reefers. Oulussa jo vuonna 2015 ikuistetut kaksi siivua kunnioittavat 50-luvun alkuperäistä rock’n’rollia, soundien viistäessä niin läheltä orkkiksia kuin mahdollista. Iisimpi ja tarttuvampi About To Rock’n’Roll on ansainnut paalupaikkansa, eikä trion näkemys perusasioista jää kaipaamaan mitään sen kummempia koristelistoja ympärilleen.

Neljään ja puoleen minuuttiin saadaan mahtumaan myös Shake, jonka kiivaampi henki ja tiukempi vääntö melkein polttavat jo moottorin, mutta onneksi vain melkein. Kliseitä tässäkin pinotaan julkein elkein, eikä sovitus ole kaikista sulavin, mutta ehkäpä tuo rajoilla taiteilu on se juttu – mene ja tiedä.

Mika Roth




Lukukertoja: 833
Facebook
Artistihaku
Pieniss� my�s