Pienet

Sinkut II - Syyskuu 2020

25.09.2020

Absolute Key (feat. Kielo Kärkkäinen): Lepää vain unessa
Soit Se Silti

En missään nimessä kiistä, etteikö pieni rimakauhu olisi hiipinyt mieleeni, kun Absolute Keyn sinkku soi ensi kertaa ämyreissä. Eivätkä oman riittämättömyyden epäilyksen usvat lähteneet haipumaan helposti, kun tutustuin hiljalleen tämän kummajaisen sisäisiin maailmoihin. Absolute Key yhdistelee omien sanojensa mukaan konemusiikkia runouteen, vai onko tämä ensisijaisesti runoutta konemusiikilla höystettynä? Vaikea sanoa, mutta se ei ole ainoa epäselvä asia.

Elektronisen virran edustalle ääneen/lausumaan on kiinnitetty kelpo uraa hieman toisenlaisen musiikin parissa luova Kielo Kärkkäinen. Kärkkäinen vastaa lyriikoista, joten eipä ihme, että modernin runouden rivit istuvat hänelle kuin luonnostaan. Elektroninen rytmi on reunoiltaan repaleinen mutta ytimeltään vahva, särinöiden, kolinoiden ja surinoiden muodostaessa musiikinkaltaista kudelmaa. Neljästä ja puolesta minuutista isot osat kuljetaan vailla selkeämpiä vokaaleja, kun alun ja lopun runokohtien välissä kuullaan korkealentoista laulua, mistä tuli ainakin allekirjoittaneelle kelpo Throbbing Gristle -vibat. Alla naksuttavien koneiden voima ei petä ja kokonaisuuden himmeä loisto saa odottamaan innolla jatkoa.

Mika Roth

External: Inertia

Maailmaa muuttuu ja maailma muuttaa, kuten pirkanmaalainen progehtavaa metallia luova External vallan hyvin tietää. Bändin matka on ollut jo tähän saakka sangen pitkä ja yllätyksellinen, joten kun kevään myllerrykset muuttivat maailmaa peruuttamattomasti, päätyivät myös yhtyeen jäsenet luomaan kukin tahoillaan uudenlaista musiikkia.

Pidän sangen lupaavana sitä, että Inertiasta nousevat vuoroin mieleen niin Swan Christyn kokeellisin puoli, The Gathering kuin jopa Anathema. Metalli lienee yhä se peruskivi, jolle bändi torniaan rakentaa, mutta ainesosissa on huimasti aiempaa enemmän vivahteita. Kuten em. edelläkävijät, myös External uskaltautuu digitaalisen maailman puolelle, rajojen eri genrejen välillä ollessa kaikkea muuta kuin selviä. Hauras pianomelodia, ohjelmoidut naksahdukset, toisinaan isosti soivat kitarat, sekä näiden kaikkien linjojen kulkuja seurailevat vokaalit – elementtejä on kiistatta runsaasti, mutta lopputulos puhuu puolestaan. Toivottavasti tulevan Stillness EP:n muutkin osuudet yltävät vastaaviin sfääreihin, sillä siinä tapauksessa External on räjäyttämässä valtaisaa pottia.

Mika Roth

Harmina: Childlike

Kansainvälinen yhteistyö on aina tarpeen, joten otin ilolla vastaan Harmina-duon debyyttisinglestä. Kyseessä on suomalaissveitsiläinen kaksikko, joka on aiemmin laulanut taustoja toisten kappaleille. Kolmen vuoden mittainen tukiyhteistyö sai Miina Viitalan ja Hannah Kellyn tarttumaan toimeen ja Childlike onkin duon yhdessä kirjoittama sekä esittämä kappale.

Hieman päälle neliminuuttinen sävellys on hiljaisesta ja vähäeleisestä kauneudesta orgaanisesti kasvava numero, joka on äänitetty live-olosuhteissa Berliinissä. Välittömyys hehkuukin viehättävän popballadin polveilevista kurveista, jotka rakentuvat pelkistä vokaaleista ja Viitalan soittamasta pianosta, mutta olisin rohkeammin korostanut kaksikon yhteislaulua ja harmonioita. Kauneus voi olla minimalististakin, mutta räväkämpi revittely olisi istunut kuvaan mukaan, etenkin kun kahden minuutin kohdilla äänenpainetta nostetaan jo hetkellisesti. Lähinnä instrumentaalinen väliosa vokaaleja soittimina käyttäen tuo myös pisteet kotiin. Hyvällä ja rakentavalla tavalla Tori Amosin mieleen tuovaa piirtelyä, joten toivottavasti yhteistyö jatkuu, sillä tässä ollaan jonkin hienon ja arvokkaan lähteillä.

Mika Roth

Iisakki: Maa huutaa
Newhouse Records

Iisakki on alusta saakka ollut yhden ihmisen, tarkemmin sanottuna Iisakki Uusitalon, musiikillinen projekti. Viime vuonna ilmestynyt Välikylä EP oli yksilön ja maailman välisistä jännitteistä syntynyt EP, jolla kaipailtiin luonnonkin helmasta lohtua ja tarkoitusta. Muoto oli tuolloin folkin rauhallisemmalla poskelle sijoittuva, Leonard Cohenin nimi mainittiin myös samassa yhteydessä.

Uusi sinkku on otsikoltaan Maa huutaa, mutta varsinasta huutoa raidalta ei kylläkään löydy. Sen sijaan Iisakki lausuu sanansa tarkoin, harkiten ja vain aavistuksenomaisesti voimaa tulkintaan puristaen. Pidäteltyä ja niukkaa on myös akustisen kitaran nuottien tiputtelu, seesteisyyden määritellessä koko kappaletta ja sen ulottuvuuksia. En tiedä kenelle kertoja laulaa, ehkäpä itselleen, mutta sanojen seassa on lohdutusta, tarkoituksen etsintää sekä ihmisyyden lämmön kaipuuta. Kaunis ja vähäeleisen nostattava melodia, jossa melankolia kohtaa tumman pilven hopeareunuksen.

Mika Roth

J. Ihminen: Luonnonvoima

Tieto on voimaa, tavataan sanoa. Toisaalta: pieni salaperäisyys ei ole koskaan pahasta, toteavat toiset. J. Ihminen luottaa selvästi näistä ajatuksista jälkimmäiseen, sillä harvoin olen törmännyt näin niukoilla saatetiedoilla varustettuun sinkkuun. Biisin säveltänyt, sanoittanut ja sovittanut J. Ihminen on Jukka Helminen, jonka laulun ja akustisen kitaran lisäksi sinkulla kuullaan vain niukasti soitettua Mikko Peijun sähkökitaraa.

Aiheena ovat luonnonvoimat, joiden edessä kertoja esiintyy nöyränä, ymmärtäväisenä ja oman pienuutensa vähäeleisellä ilmaisullaan allekirjoittavana. Epäilys on sielun myrkkyä, jolle ei kannata lotkauttaa korvaansa, joten kannattaa vain olla yhtä sisältään löytyvien voimien kanssa. Kauniiseen ajatukseen sopii folkahtava muoto, hiljainen vokalisointi ja taloudelliseksi puristettu sovitus, jossa on silti pienen pieniä lisiä, kulmia ja yksityiskohtia. Elämä vaatii aina toisinaan hivenen hiljaisempia hetkiä, ja tässä olisi yksi todella viehättävä sellainen.

Mika Roth

Jonihey: Aikakone
Playground Music Finland

Ja luvassa on seuraavaksi jyrkkiä käännöksiä, sekä ennalta arvaamattomia tilanteita. Jonihey loi itselleen vuosia uraa rapin saralla, mutta nyt nuori mies on tarttunut sähkökitaraan ja paiskoo tiskiin ronskia, skeittipunkahtavaa rockia. Okei, merkittävä osa rockin suurista tarinoista on pitänyt sisällään järisyttäviä muutoksia, ja maailmaa mylläävistä asioista kertoo myös Aikakone-kappale, joten ollaan antennit herkkinä.

Mehukkaalle riffille rakentuvassa biisissä kertoja on oivaltanut, että kaikki menneet myrskyt ja parisuhteen laukaustenvaihdot ovat tehneet hänestä nykyisenlaisen. Eli kaikki koettu kipu on tarpeen, koska ilman tulta rauta ei olisi karaistunut, eikä sielu löytänyt välttämättä kaikkea vahvuuttaan. Onneksi lyriikoissa ei lähdetä viskomaan sen kummemmin kiviä, vaan asiat kerrotaan rakentavassa kulmassa. Pinnat vielä rouheasta kitarasoolosta, joka tippuu kuin alasin puusta. Rap ja skeittipunk ovat sitä paitsi kaukaisia serkkuja, joten ei tässä lopulta niin paljoa draamaa ole – jos lyriikoita ei lasketa mukaan siis.

Mika Roth

Joviac: Misplaced

Tamperelainen progehtavaa mutta samaan aikaan modernia metallia soittava Joviac putsasi pöytänsä alkuvuodesta ilmestyneellä Here and Now -pitkäsoitolla. Toisen albumin jälkeen ensimmäinen uusi sinkku on Misplaced, jonka henkinen painolasti on saatesanojen mukaan melkoinen. Tarina ei kerro, josko uunituore kipale on samalla ensimmäinen linkki mahdolliselta seuraavalta pitkäsoitolta, mutta muutosten aikakaudella biisi seisoo kyllä omillaankin.

Syvät tunteet ovat siis aiheena, kun rakkauden tuhkia siivilöidään läpi syitä, seurauksia, vikoja ja totuuksia etsittäessä. Mutta eihän moisia löydy koskaan, ainakaan absoluuttisia sellaisia, joten sieluun jää vain epäilys ja nippu eri suuntiin vihjaavia aavistuksia. Päälle viiden minuutin mittainen progeohjus ei lähde mahdottomia kikkailemaan, melodisen kertosäkeen asettuessa kirkkaimpiin valokeiloihin, mutta säikeet muodostavat siinä määrin kestävän verkon, ettei kipale romahda omaan massaansa. Tilitystä ja sielun puhdistamista, mitä toki tarvitaan aina.

Mika Roth

Juhani Valkama (feat. Mikko Löytty): Ei ole myöhäistä
Eclipse Music

Ei ole myöhäistä, laulaa Juhani Valkama ja ilmassa on mielestäni ainakin rahtu estradin takaista ironiaa. Tai niin olen lukevinani itse rivien välistä, sillä Valkama katkaisee nyt reilun kymmenen vuoden mittaiseksi venähtäneen levytystaukonsa. 00-luvun lopulta on pitkääkin pidempi matka 20-luvun alkuun, ja mittavaa tarinaa luo myös tämä tulevan albumin ensimmäinen sinkkulohkaisu.

Niin kauan kuin on elämää, on aina olemassa myös toivoa. Tuo vanha viisaus on tämän kerrassaan viehättävän kappaleen ydin. Valkama kertoo vajaassa viidessä ja puolessa minuutissa yhden elämäntarinan kaikkine ylä- ja alamäkineen, rakkauden ja toivon ollessa kaiken sitova punainen lanka, jota seurataan aikakaudesta toiseen. Toki tässä on yhtymäkohtia useampiin elokuviinkin, mutta ehkä maailmassa on vain tietty määrä tarinoita. Pop soi elämänmakuisena, rikkaana, hitaana ja rytmipuoleltaan eloisasti pulppuavana, joten tervetuloa takaisin, Juhani.

Mika Roth

Lewizki: POV
LEFT

Lewizki on uusimman aallon kotimainen rap-artisti, joka kuvailee tyyliään kylmäksi ja persoonalliseksi hiphop/r'n'b -saundiksi ripauksella ambientia. Nuori lupaus on Kaiku Entertainmentin uuden levymerkin ensimmäinen kiinnitys, joten luottoa 20-vuotiaaseen taiteilijaan ainakin riittää yllin kyllin. Mainitaan nyt vielä sekin, että tuottajaksi on kiinnitetty MD$:n Fountain -tuottajakollektiiviin kuuluva Lameboy, joka ansaitsee työstään pinnat.

Miltä se mahtaa oikein tuntua, kun elinympäristö ja oma sosiaalinen status alati muuttuu, kysellään ja pohditaan biisissä, jossa käydään läpi kertojan matkaa nykyiseen pisteeseen asti. Artistin täytyy aina taistella jossain määrin oman tiensä puolesta, on sitten taistelukenttä klubi tai pankin neuvotteluhuone, kotirintamasta nyt puhumattakaan. Lewizki osaa tipautella rivejään puolittain laulaen ja löytyypä höysteenä vielä korkeaa ’fat lady’ laulua, joka solahtaa paikalleen tunnelmavalojen lailla. Soundit ovat tosin siinä määrin kuulaat, että edes pienimuotoinen revittely olisi ollut ehkä tarpeen jossain kohdin.

Mika Roth

Malla: Tilaa
Solina Records

Malla-artistinimen takaa löytyy näyttelijänäkin kannuksia ansainnut Malla Malmivaara, joka on niittänyt mukavasti huomiota ja menestystä parilla aiemmalla sinkullaan. Saatesanoissa puhutaan late-night discosta, ja sama urbaanin öinen fiilis jatkuu kieltämättä myös uusimmalla biisillä. Mainittakoon tässä yhteydessä myös se, että Mallan debyyttialbumia lupaillaan ensi vuoden alkupuolelle, joten kyse ei ole vain jostain pikaisesta poikkeamisesta näyttelijän hommista äänitysstudion puolelle.

Tilaa -biisi vaatii itselleen tilaa. Maailma on täynnä sanoja ja sanojia, mutta ehkä meille kaikille olisi hyväksi ottaa etäisyyttä muutenkin kuin vain koronajohdannaisista syistä. Über coolit soundit ovat selvästi tähdätty klubien tanssilattioiden keskustoihin, mutta samalla Malla onnistuu pysyttelemään tanssimusiikin marginaalin lähellä siinä määrin, että persoonallinen ote ei ole hukkunut. Virtaviivaista, kustannustehokasta, eikä kolmen ja puolen minuutin mittakaan voisi olla optimaalisempi. Listamenestys jatkunee ja katseet kääntyvät jo kohti horisontissa siintävää pitkäsoittoa.

Mika Roth

Mummypowder: Sara’s Song
All Tha Plazz

Mummypowder oli voimissaan vuosituhannen vaihteessa ja helsinkiläisten kitarapoppareiden suksi kulki mallikkaasti vielä neljännelle pitkäsoitolle saakka. Siinä missä erinomaisen Consternation! Uproar! -albumin ja Centuries Later -pitkäsoiton välissä ehti vilahtaa huimat seitsemän vuotta aikaa, ovat kellon viisarit vilahtaneet noista päivistä taas päälle yhdeksän vuotta.

Vuodet ovat siis vierineet, mutta laulaja-lauluntekijä Janne Lehtisen kultainen kosketus ei ole päässyt katoamaan, ennemminkin päinvastoin. Sara’s Song soi iättömänä ja täyteläisen ajattomana, aivan kuin bändi jatkaisi suoraan ilman mitään sen kummempaa taukoa. Palikat ovat jälleen sangen yksinkertaisia, perusbändisoitinten kutoessa kuvioitaan, mutta minkälaisia ne kuviot ovatkaan? Biisi jää kerrasta soimaan päähän, eikä se kuitenkaan rasita, saati ärsytä, mittavammankaan voimasoiton myötä. Ensiluokkaista kitarapoppia ei ole koskaan liikaa, joten toivottavasti paluu saa jatkoa seuraavilla sinkuilla – tai peräti pidemmilläkin julkaisuilla.

Mika Roth

Nuorisopalatsi: Nöyrä kuin kivi

Vajaa vuosi sitten Nuorisopalatsi ravisteli menneet pölyt niskastaan onnistuneesti, kun Pyörre-albumi toi pitkän historian omaavan orkesterin nykyhetkeen. Yksi koronakevät myöhemmin Nuorisopalatsi(kin) huomasi keikkakalenterinsa tyhjentyneen, joten uutta musiikkihan syntyi kuin luonnostaan aikaongelmien kadottua. Saatesanoissa ei ilmene kuinka paljon tuoretta materiaalia on varsinaisesti ottaen syntynyt, mutta otetaan ensimmäinen sinkku vastaan avosylin.

Voimallisen, suomenkielisen ja tarpeettomista historian painolasteista vapaan rockin kiertävä veivi jauhaa jälleen esimerkillisesti, eikä vajaan neljän minuutin mittaisesta kipaleesta jää kuin raikas ja puhdistunut olo. Näin vaikka teemoissa huudellaan hukatun vapahtajan, vallankumouksen ja peruutetun muutoksen perään. Toisaalta mitäpä nykymaailmassa voi muuta tehdä, kuin ottaa vain tuopillisen olutta ja odottaa, josko seuraavaksi tapahtuisi jotain mukavampaa. Melodinen, tuhti ja silti pop-koukuillaan kiinni nappaava numero, joten Nuorisopalatsi jatkaa tutun vahvalla linjalla.

Mika Roth

Poor Devils Only: If Stones Could Talk

Helsinkiläis-espoolainen Poor Devils Only lienee harvoja 20-luvulla perustettuja yhtyeitä, jotka ovat jo ehtineet Desibeli.netin sinkkukoosteisiin. Poor Devils Only on tässä vaiheessa kahden piruparan, vokalisti Henrik Forsbergin ja soitinvastaava Antti Wuokkon muodostama duo, jonka musiikillinen shangri-la sijaitsee mitä selvimmin mystisen Amerikan öisellä indiefolkin puolella.

Jos kaksikon debyyttisinkun merkittävin anti pitäisi puristaa yhteen sanaan, olisi tuo sana ”tunne”. If Stones Could Talk tihkuu surumielistä pohdintaa ja sydämestä kumpuavaa melankoliaa, jonka edessä ei voi kuin kyynelehtiä samaan tuoppiin. Alkuun vokaalit ovat vähäeleisiä, mutta massa karttuu verkalleen niin laulun kuin soitinten taholla, kunnes ollaan nickcavemaisessa finaalissa. Eikä biisiä silti räjäytetä taivaisiin saakka, vaan se pysyy ymmärrettävän kokoisena hamaan loppuunsa saakka. Erittäin lupaava avaus, jolla ilmava folk ja rock sekoittuvat, kuten amerikkalainen ja suomalainen perintökin.

Mika Roth

Revengine: Depressm
Ruined Entertainment

Revenginen edellisestä albumimittaisesta julkaisusta on ehtinyt vierähtää aikaa melko tasan kuusi vuotta, mutta nyt Why Follow Road So Narrow -pitkäsoitto on hiljalleen saamassa jatkoa. Tulevasta rumpua lyö nyt Depressm-sinkku, jolla bändille ominainen grungen, rockin ja metallin sekoitus möyrii jälleen matalampia taajuuksia suosien.

Reilusti päälle viisiminuuttinen sinkkuraita kampeaa telineistään verkalleen liikkeelle, mutta massiivisuus ei tee biisistä negatiivisella tavalla raskasta. Jokainen askel vaikuttaakin täysin luonnolliselta, ja kun suvantokohdissa taustalle taiotaan avaria äänimaisemia mahdollisesti koskettimin tms., ovat kaikki palikat kohdillaan. Vokaaleihin ladattu tunne ja voima vievät niin ikään mukanaan, joten turha tässä on vastaan pyristellä. Ensiluokkaista ja riittävän modernisoitua grungea, joka saa odottamaan loppuvuodeksi luvattua seuraavaa sinkkua innolla. Siitä pitkäsoitosta nyt puhumattakaan.

Mika Roth

Revoltone: Who Do We Think We Are

Revoltone antoi edellisen kerran punkahtavan rockin laulaa Desibeli.netin sinkkukoosteessa helmikuussa, kun Be Yourself nosti energiatasot katon rajaan. Lujaa on meno myös nyt, kun Who Do We Think We Are esittää kipakoita kysymyksiään meille kaikille. Jos maailma on kerran täynnä harmaan sävyjä, niin miksi niin monet ovat niin kovin, kovin mustavalkoisia. Kuka on oikeassa, kuka väärässä – ja kuka voi edes toimia moisessa erotuomarina.

Polarisoituva maailma ja kärjistyvät mielipiteet ovatkin johtamassa koko planeettaa kohti synkempiä päiviä, joten herättelijöitä ei taatusti ole liikaa. Aihe on siis arvokas, mutta kuinka on itse sävellyksen ja musiikillisen esityksen laita? Nopea biisi survoo tallaa lautaan lähes neljän minuutin ajan, mikä on rahdun liikaa, mutta kertosäkeeseen päästessä pistesaldo ropisee aina reilusti plussan puolelle. Väliosan runttaus rytmittää myös menoa jonkin verran, kunhan nyt ei vaan puristeta liikaa mailoista. Toimii taatusti livenä, kunhan nyt vain päästäisiin taas niihin mittelöihin.

Mika Roth

Roivanen: Ruska
Svartronix

Roivanen on sama asia kuin kuvataitelija/musiikintekijä Tiia Roivanen, jonka debyytti-EP SOOMA ilmestyy näillä näkymin marraskuussa. Tuottajan tuolilla on istunut muista yhteyksistä tuttu Karin Mäkiranta. Ainakin tämän ensimmäisen sinkun perusteella Roivanen tulee liikkumaan eteerisemmän ja kokeellisemman popin vapailla preerioilla, joilla pienimuotoisesti esitetyt vokaalit saavat kantaa melodioita sen kummemmin murehtimatta.

Ruska on tietysti täällä taas, mutta helkkyvä pop-helmi kertoo myös muunlaisesta syksystä, kuin pelkästään ikkunan takana havaittavasta. Ymmärtääkseni kertojan huoli ja ajatukset ovat jonkun tavoittamattomissa olevan luona, ja tuo kaipuu rakentaa tämän kappaleen merkittävimmät holvit. Jälkimmäisellä puoliskolla vokaalien alle ilmestyvät toiset vokaalit, aiempaa runsaampien, elektronisten äänikenttien alati kasvaessa. Päälle neljässä minuutissa biisi ei kuitenkaan ehdi puristumaan, vaan lopun koittaessa kaikki on kuten pitääkin. Päämelodia on viehättävä, soundit taiten valittuja ja laulun lievä koruttomuus on käännetty eduksi, eli lupaavalta vaikuttaa. Odotellaan siis EP-levyä ja katsotaan, kuinka runsaaksi väriloisto vielä yltyy.

Mika Roth

Räsynukke: Tuulien mukana virtaa

Melko tarkkaan neljä ja puoli vuotta sitten pohdin, kuinka suhtautua jyväskyläläisen Räsynukke-yhtyeen toiseen pitkäsoittoon, joka oli kasteessa saanut nimen Kaksi vuodenaikaa. Ryhmän musiikki oli, ja on edelleen, folkahtavaa poppia ja popahtavaa folkkia runsailla kansanmusiikkipitoisuuksilla, jossa kerroksellisuus ja keveys käyvät ikuista piirileikkiään. Tuulien mukana virtaa on ymmärtääkseni joulukuussa ilmestyvän kolmannen albumin toinen sinkku.

Ensimmäisenä huomio kiinnittyy biisin vaivattomaan keveyteen ja painovoimattomalta vaikuttavaan kulkuun. Poissa ovat murheen raskaat viitat, vaikka lyriikoissa on mukana enemmänkin värisävyjä. Näin lähemmäs viisi minuuttia kuluu kuin huomaamatta, ja toistuvasti tekee mieli pistää biisi soimaan uudelleen. Suvi Uuran heleät vokaalit, vastailevat taustalaulut, elektronisesti vahvistetut rytmisoittimet ja erilaiset akustiset kielisoittimet muodostavat kaikki yhdessä kudoksen, joka nostattaa tuntoja ja saa jopa syksyisen valon näyttämään tavallista kauniimmalta.

Mika Roth

Sombria: Sarcophagus of Roses

Tämänkertaisen sinkkukoosteen monikansallisimmasta osuudesta saa vastata Sombria. Melankolista dark metalia soittavan orkesterin kokoonpanosta löytyy näet jäseniä niin Norjasta, Kreikasta kuin Meksikostakin. Pääkaksikkona häärivät vokalisti-sanoittaja Dimi De San ja kitaristi-säveltäjä Raven Seven, joiden kunnianhimon edessä ei voi kuin nostaa ylisuurta silinteriä mitä dramaattisimmin elein ilmaan.

Sarcophagus of Roses on päälle seitsemän minuutin mitassaan selvästi koosteen pisin kappale, mutta poikkeuksellisen mittava raami ei tarkoita suinkaan sitä, että bändin kone yskisi millään tavoin tai missään kohdin. Teatraalisuuspisteetkin huitovat lähellä maksimia, kun pitkä alku johtaa peikko-oopperan syövereihin. De San laulaa kovaa ja korkealta, taustalle loihditaan kivilinnan kokoinen äänivuoristo ja massiiviset orkestraatiot ovat kirjaimellisesti elämää suurempia. Silti itse biisi pysyy elossa, kiitos sielukkaan laulun ja ensiluokkaisen päämelodian. Mikäli menneiden aikojen draama on siis makuusi, etkä karta sinfonisia elementtejä metallissasi, kannattaa monikansallisen yhtyeen Chirographon Dei -albumiin tutustua, jahka se julkaistaan marraskuussa.

Mika Roth

Troija: Troijan hevonen
Kapina

Vokalisti Petja Haapaniemen ja rumpali Camilla Kirsilän muodostama Troija paiskoo maisemaan isosti soivaa musiikkia, joka on sekoitus ainakin seuraavista aineksista: rock, rap, metalli ja pop. Siihen kun silataan päälle vielä eeppisen elokuvamaiset äänimaisemoinnit sekä kivitaloa korkeammat äänivallit, niin johan puntit tutisevat.

Entä mistä Troijan hevonen kertoo? Ei, me emme nyt matkaa kreikkalaisten sotalaivojen kanssa erään kaupungin edustalle, vaan kyse on aivan toisenlaisista taistoista. Tärkeimmät voitot ja vaarallisimmat viholliset ihminen löytää oman itsensä sisältä, sillä kuka meille todellisuudessa asettaa eniten rajoja? Onko se yhteiskunta, vanhemmat, sisarukset, rakkaat – vai onko avain useimpiin lukkoihin kenties juuri se henkilö, jonka näet peilissä? Rajat on tehty rikottaviksi ja huumaavan massiivinen kappale on voimaannuttava julistus, jota kannattaa kuunnella erityisesti silloin kun kaipaat tukea ja kannustusta. Elämä saattaa voittaa meistä jokaisen pitkässä juoksussa, mutta todellinen kysymys on: mitä teet ennen sitä?

Mika Roth

UHAUX: A Bird and a Fish
Punos Sound

Elektronisella musiikilla on jo pitkät juuret, joiden runsautta rikasti omalta osaltaan PC-vallankumous. Kotitietokoneiden esiinmarssin myötä elektronisten pioneerien ylläpitämä liekki oli yhtäkkiä vahvistettavissa jokaisen näyttöpäätteen luona. UHAUX on muusikko-musiikintekijä Juho Salmen uusi artistinimi ja kanava, jonka kautta Salmi julkaisee elektronista tuotantoaan. Mikä tekee tästä kappaleesta erityisen uniikin ja ainutlaatuisen on se, kuinka Mike Oldfieldille ominainen instrumentaalimaalailu yhdistyy varhaisen Kraftwerkin elektronisiin soundikokeiluihin.

Enkä tiputa näitä nimiä millään tavoin lopputulosta vähätelläkseni, sillä vaikutteista on osattu uuttaa parhaat puolet, eikä A Bird and a Fish kuulosta lopulta miltään muulta kuin tekijältä itseltään. Neljän minuutin instrumentaalimatka maalaa mielen valkokankaille toinen toistaan majesteettisempia näkymiä – tässä voidaan olla Alppien vuoristoteillä auringon paistaessa, tai öisellä ajelulla rauhaisissa maisemissa. Vai ovatko lintu ja kala kenties samalla rannalla, jossain missä kiire ja tulosvastuullisuus ovat ihanan kaukaisia kummajaisia? Tulkintoja on taatusti monia, eikä yksikään niistä ole väärä. Toivottavasti debyytti saa pian luvattua jatkoa, sillä UHAUX on elämänsä arvoinen.

Mika Roth

Lukukertoja: 3937