Julkaistu: 03.02.2011
Arvostelija: Samuli Ala-Lahti
Verdura
Candy Canen ja Oranssin Pazuzun välillä lienee solmitun jonkinlaisen entente cordiale-sopimuksen lukuisten keikkojen, yhteishaastattelun ja nyt myös splitin myötä. Musiikillisesti bändit edustavat maanalaista äärimetallia kumpainenkin, joskin genren vastakkaisimmista laidoista ponnistaen. Toisaalta tällä kertaa kummankin orkestraation äänimaailmat ja musiikin filosofiat ovat liikkuneet aavistuksen rujompaan ja metallisempaan ilmaisuun kuin aiemmilta tuotoksiltaan on kuulla saattanut ja näin ollen luoneet pieniä myönnytyksiä toistensa suuntaan.
Candy Canen päivämäärin nimetyt kappaleet täyttävät levyn ensipuoliskon brutaaleilla sävelillään. Eeppisen ja jyhkeän instrumentaali-intro 16061978:n jälkeen liikutaan perinteisen äärimetallin suuntaan unohtamatta toki bändin tyylille ominaisia kaistapäisiä genreraja-aitojen yli loikkimisia. Blastbeateilla ahdetuista extreme metal-osioista siirrytään kummastelematta varsin kepeänkin sävelkielen pariin, vaikkakin hienovaraisemmin keinoin kuin aiemmin. Kehityssuunta on muutenkin kulkenut jäsennellympään suuntaan ja kevyet osiot näyttäytyvät perusluonteestaan huolimatta raskaampina ja synkempinä kuin aiemmin, mikä tekee kokonaisuudesta omalla tavallaan eheämmän.
Mutta vaikka muutos johdonmukaisempaan suuntaan on havaittavissa, ei Cancy Cane toden totta ole luonteestaan irti päässyt: kuulijain silmille kustaan edelleen häikäilemättä ja korostetun nihilistinen asenne sävellystyössä ei ainakaan herätä epäilyksiä tinkimättömyydestä. Bändin kokeellisuus onkin ottanut muotonsa tällä kertaa hieman inhimillisempänä. Nyt Candy Cane kuulostaa siltä, että se on muistanut einestää edes osan lääkkeistään. Musiikin kautta esiin tuleva hulluus ei ole enää Jaula-pitkäsoiton kaltainen hallitsematon ja joka suuntaan leviävä hämmentävä raivonpurkaus, mikä tämän bändin tapauksessa tekee musiikista hieman ennalta-arvattavaa. Mielenkiintoista on kuitenkin tarkastella split-biisien sijaa CC:n uran jatkumona: tällöin esittämäni ajatus ennalta-arvattavuudesta voitaneen hylätä suorilta käsin.
Levyn jälkimmäisellä osalla Oranssi Pazuzu esittelee hieman erilaista mielenvikaisuutta. Bändin sisäänpäin kääntyvä ilmaisu esittelee varsin erilaisen, verrokkina Candy Caneen erittäin sumuisen ja höyryisen musiikillisen maailman. Ole muukalainen-kappaleen alkukohinoista nouseekin varsin sankan ja synkän psykedelian sekä hieman darkthroniaanisen saundimaailman ryydittämä keitos äärimmäistä musiikkia. Splitin pulssi myös siirtyy maltillisempaan ja groovailevampaan sykkeeseen joka loppua kohden edetessä osoittautuukin varsin perustelluksi ratkaisuksi. Toisaalta, kun kerran mustan metallin viitekehyksessä operoidaan, on grooven sekaan juotettu myös kylmäluontoista sahausta ja yllättäen blastbeatiksi kutsuttavaa rytmitaiturointia.
Kuten todettua, on myös Oranssi Pazuzu ottanut askeleen jos toisenkin metallisemman ja perinteikkäämmän ilmaisun suuntaan. Tämä tarkoittaa äärimmäisempää pimeän tunnelman ilmentymää jota tosin tasapainotetaan vanhat progesaundit mieleen tuovilla kosketinosioilla. OP:n musiikki kuitenkin ilmentyy ns. vanhan liiton necro-saundien puitteissa ja varsinkin laulusuoritusten kohdalla valinta vaikuttaa varsin negatiivisesti. Lyriikoissa käsitellyistä asioista on tällaisenaan hyvin vaikea ottaa selvää, mikä on sääli. Muukalainen puhuu-debyyttilevy kun osoitti että yhtyeen vokaalit toimivat väkevänä efektinä myös itse sanojen eikä vain äänentuoton tasolla.
Loppujen lopuksi tätä levykäistä arvioidessa mieleen kuitenkin syttyy kiusaus puhua jopa linjakkaasta kokonaisuudesta. Mysteeriksi jääköön kuinka tavoitteellista yhteistyötä nämä suomalaisen metalliskenen outolinnut ovat julkaisua suunnitellessaan tehneet, mutta lopputulos ilmentyy sangen eheänä. Tokikaan yhtyeiden musiikillinen ilmiasu ei vieläkään kolahda saumattomasti yksi yhteen, mutta huolimatta tästä leijuu split-julkaisun yllä jokin määrätönnä ilmentyvä musiikillisen sielunveljeyden tunto.
Kokoelmia koti-Suomesta ja suuresta maailmasta.